8.2.2016

HAASTE


Lapsuuden taivaan alla, satumaan maisemissa, heti kun oppi lukemaan, alkoi pikkuliisun lukutaival, joka jatkui ja jatkui aina vaan, tähän päivään asti. Ja toivottavasti se ei aivan heti lopukaan. Lukeminen on Liisulle enemmän kuin harrastus. Se on elämäntapa.




Joku aika sitten tuli 'Viisi kirjaa' haaste Marjatta Mentulan blogista. Se koski kirjoja, joita on lukenut. Se kuuluu näin:

1. Kirja, jota luen parhaillaan
2. Kirja, josta pidin lapsena
3. Kirja, joka jäi kesken
4. Kirja, joka teki vaikutuksen
5. Kirja, johon palaan uudestaan.

Vaikuttaa helpolta? Kyllä. Mutta on heti sanottava, että sana ”kirja” pitäisi kohdallani olla monikossa, sillä jokaista viittä lajia on on enemmän kuin yksi. Ja ennen vastaustani on käytävä läpi koko elämäni ja miettiä mitä minä yleensä suurinpiirtein olen sen sen aikana lukenut. Tehtävä siis jonkinlainen pikakatsaus omaan lukuhistoriaan.


Kuvakirja-vaiheen kai sivuutin, en ainakaan muista siitä mitään. Ehkä istuin potalla kirja kädessä ja katselin kuvia. Sen muistan että vähän isompana olin usein polvillani lattialla sohvan vieressä, jolla isä loikoili töiden jälkeen, ja kun pyysin, hän luki minulle ääneen kaikki sarjakuvat lehdistä. Ja joskus kun jaksoi, isä luki myös kirjoja, joista parhaiten muistan  Kiljusen herrasväen, joita oli monta kirjaa ja joista isä itsekin tykkäsi. Se oli perhe, jossa isä oli lihava ja äiti laiha. Yhdessä me naurettiin isän kanssa Mökölle ja Lurulle ja koko sille perheelle, kun ne oli niin hauskoja. Kuuntelin kiitollisena. Joskus hieroin  isän jalkoja kiitokseksi lukemisesta. Isä kiitti siitä vuorostaan minua. Veli osasi lukea itse, ei hänen tarvinnut kuunnella. 

Harmitti kun en osannut itse lukea. Mutta kerran kun olin yksin kotona ja istuin pallijakkaralla kirja kädessä ja tuijotin epätoivoisena muurahaispesältä näyttävää kirjan sivua ja vaikka tiesin kirjainten nimet en osannut niitä yhdistää sanoiksi, tapahtui ihme! Noin vaan. Yks kaks, niks naks. Kuin salamaniskusta leimahdus ja  ihan itsestään kirjaimet alkoivat ryhmittyä, sulautua yhteen ja muodostua sanoiksi! Mikä riemu! Olin haljeta ilosta! Tajusin hetken tärkeyden joka tuntui niin suurelta, että oli pakko jakaa sen jonkun kanssa. Pinkaisin ulos ovesta, ja katse etsi ihmisiä. Vain yksi ihminen käveli tiellä, se oli Salosen Aimo, ryntäsin portille, kiipesin niin korkealle että saatoin roikkua sen yli ja huutaa Aimolle heti kun hän oli kohdalla: ”HEI! MINÄ OSAAN LUKEA!” Aimopa ei uskonut. Piti hakea kirja sisältä ja todistaa. Sitten se uskoi. Ja minä olin onnellinen!

Alkoi lukemisen kulta-aika. Myöhemmin koulussa Aapisesta tuli jälkeenpäin ajatellen Kirjojen Äiti herttaisine kuvineen. Yhdessä luokan kanssa tavata hyppyytettiin A:sta Ö:hön. Joka kirjaimella oli omat lauseensa, jotka piti osata tavata. Siitä tuli rakas kirja. Tavaaminen oli minulle uusi taito, joka oli mukava oppia, eikä se tuntunut vaikealta. Hitaampaa se oli kuin suoraan lukeminen, mutta kirjainten paukuttelu kuorossa toisten kanssa oli hauskaa ja kuulosti tosi arvokkaalta.

Siinä vaiheessa Satukirjat olivat jo viuhahdelleet toinen toisensa perään. Ruma ankanpoikanen, kaikki Andersenin sadut, joista vaikuttavin oli Tyttö joka astui leivän päälle, se suorastaan järkytti. Siihen saattoi samaistua kun en aina jaksanut syödä kaikkea mitä piti syödä ja oli pakko piilottaa loput, ettei äiti suuttuisi. Mutta siitä tuli huono omatunto ja pelko, että kävisi samoin kuin sadun tytölle, joutuisi maan alle. Hirvitti. Vieläkin vähän hirvittää. Mikä ruuan tuhlailu!
Grimmin sadut olivat myös jänniä ja välillä hyvin pelottavia. Niistä tulee mieleen Hannu ja Kerttu, Lumikki ja seitsemän kääpiötä ja Prinsessa Ruusunen ja kaikki ne muut klassikot, joita vieläkin on olemassa.
Nalle Puh ja Liisa Ihmemaassa, sekä Pikku prinssi jäivät myös mieleen ja ovat vielä nyt aikuisenakin tärkeitä. Käyn lukemassa niistä viisauksia.

Satujen jälkeen seurasi tyttökirja-vaihe. Siinä menivät Anna- ja Runotyttösarjat,  Iiris-rukka ja Tottisalmen perillinen, Pollyannat ja kaikki mitä käsiin sattui. Hymytyttö oli niistä mieluisin. Siinä sivussa myös veljen Tarzanit ja Huckleberry Finnin seikkailut ja Jules Vernen seikkailukirjat. Molemmilla meillä oli nenä kirjassa kiinni. Äti komenteli välillä ulos leikkimään, talvella hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Sekin oli kyllä mukavaa. Mutta kyllä kirjat vetivät puoleensa. Ihmeellistä muuten, että osa pikkuliisun kirjoista on vielä tallessa.

Tyttökirja- vaiheen aikana luin (salaa) aikuistenkin kirjoja, Välskärin kertomukset oli mielilukemistoa ja jotkut muut historialliset teokset. Osa kirjoista oli piilotettu toisten kirjojen taakse. Ne kiinnostivat minua erikoisesti. Ensimmäinen tällainen piilotettu, aikuisille tarkoitettu kirja, jonka luin , oli nimeltään LUMOUS. Se on Helvi Hämäläisen kirjoittama. Se kertoo Runarista ja Annasta. Runar rakasti Annaa. Hauskin kohta oli siinä minusta se, kun Runar ja Anna makasivat pusikossa ja suutelivat toisiaan. Aina ne pussaili. Minua nauratti. Se tuntui niin mukavalta. 




Koska Lumous oli tavallaan käännekohta pikkuliisun elämässä, kun hän pääsi ensimmäistä kertaa tietämään ”aikuisten asioita” jotka oli hämmentäviä ja aiheuttivat kiihkeää uteliaisuutta, varsinkin ne asiat, joista ei puhuttu lasten kuullen, kerron tästä kirjasta vähän enemmän kuin muista. Tämä kirja repäisi pikkuliisun lasten maailmasta aikuisten vieraaseen vähän pelottavaan maailmaan, vaikkei se pikkuliisun mielestä erottunut yleissävyltään kovin paljon tyttökirjoista. Se sopi niiden joukkoon luettavaksi, vaikkei ihan kaikkea ymmärtänytkään.  Enemmänkin Liisua hämmästyttää se, että Lumousta on vieläkin saatavissa. 
DON.COM tavaratalon kirjaosastolla se on myynnissä  netissä. (http://cdon.fi/kirjat/hämäläinen,_helvi/lumous_(näköispainos)-21868571 )
Sitä esitellään siellä sivukaupalla. Sivustolta löytyy myös kirjasta seuraava arvio:

Aikanaan suurta siveellistä närkästystä aiheuttanut kohuromaani nuoren naisen kamppailusta äityden ja naiseuden välillä - kertomus naisesta, joka haluaa vapautua rakkaudettomaksi muodostuneesta velvollisuusavioliitosta ja yhdistää elämänsä toiseen mieheen, johon häntä sitoo sielullinen yhteys. Lumous on yksinkertainen ja selkeä, herkkä ja voimakas, inhimillinen ja runollinen kirja."Se oli kai sittenkin ollut vain jonkinlaista lumousta, sillä vakavasti rakastunut Runarin kaltaiseen mieheen hän ei voinut olla. Tämä osasi vain olla houkutteleva kuin meri ja oli laulanut hänelle laulujansa. Turhaan, muisti hän pientä tyytyväisyyttä tuntien. Mutta hänen oli kai parasta nyt kääntyä takaisin, jotta ei sattumalta tapaisi häntä. Vielä. Hän tahtoi ehkä kuitenkin nähdä hänet joskus." Helvi Hämäläisen (1907-1998) kirjailijanura oli pitkä. Kirjailijana ja runoilijana hän on kulkenut aina omaa tietään. Esikoisteos Katuojan vettä (1935) on työläiskuvaus, ja hänen pääteoksensa Säädyllinen murhenäytelmä (1941) puolestaan paljastaa sivistyneistöperheen kulissien takaisen elämän. Vuonna 1987 kahdenkymmenen vuoden vaikenemisen jälkeen julkaistu omakohtainen Sukupolveni unta voitti Finlandia-palkinnon 1988.”

Hyvä arvio? Ei se Liisusta ihan noin hyvä kirja ole. Mutta pikkuliisulle se sopi. Se tuntuu nyt tuolta nettinäytteestä lukiessa aika yksinkertaiselta ja vähän kliseiseltä. Jos pikkuliisulle yleensä olisi haluttu valmistaa tietä aikuisemmalle Liisulle, tarvittiin paljon järeämmät aseet. Mutta sekin tapahtui. 

Kirjahyllyssä oli toisten kirjojen takana piilotettuna Van De Velden Täydellinen avioliitto. Siinä tykki millä ampua, Liisu ajattelee nyt. Pikkuliisukin tajusi heti ensimmäiset sivut katsottuaan, että siinä oli tietoa, jota ei oltu tarkoitettu hänelle. Piti olla hyvin varovainen. Piti lukea erittäin salaa. Sitä ei voinut muuttaa koulukirjaksi kansipaperien vaihdolla. Sellaiseksi se oli liian iso. Oli oltava valppaana. Heti, kun kuului askelia tai ovenkolaus, se oli salamana palautettava paikalleen. Siinä oli hämmentäviä kuvia ja kauhistuttavaa tekstiä. Pikkuliisu luki sitä sydän pampattaen ja eteni sen mukana yhä syvemmälle aikuisten salattuun maailmaan. Mutta koko ajan piti olla kuulolla. Heti kun kuului pienikin risaus, yksi sujaus, ja kirja oli takaisin piilossa. Mutta hänen punehtuneet poskensa ja vavahteleva äänensä olisivat heti paljastaneet totuuden. Häpeää se kai oli, mikä sai hänet vilistämään pakoon yläkerran rappuja. Hän tunsi syyllisyyttä. Oliko hän särkenyt aikuisten maailman vai omansa? Jotain repesi, halkesi, jotain oli pilalla. Ja siitä huolimatta se kirja veti puoleensa. Uhkasta huolimatta hän halusi tietää loputkin asioista, jotka oli häneltä salattu. Mutta ennen kuin hän ennätti lukea kirjan loppuun, se oli kadonnut piilosta. Eikä sitä löytynyt mistään. Ihan kuin äiti olisi aavistanut, mitä pikkuliisu teki hänen poissaollessaan. Hän oli kai pannut kirjan parempaan piiloon. Kokonaan sitä ei oltu hävitetty. Sekä isä että äiti arvostivat kirjoja, niin etteivät varmasti tuhonneet yhtäkään niistä. Niinpä Liisulla on nyt aikuisena kaikki heidän kirjansa omassa hyllyssään takaseinällä. 
Mutta kaksi sieltä puuttuu: Lumous ja Täydellinen avioliitto. Ehkä muitakin salattuja puuttuu, niitä, joita pikkuliisu ei ennättänyt löytää.

Mutta tulkoon tässä mainituksi, että yksi kirja, joka oli avoimesti esillä kodin kirjakaapissa jopa kahtena osana, johon pikkuliisu myös yritti iskeä kyntensä siinä onnistumatta oli Cervantes'n Don Quijote. Hän yritti ja yritti sitä lukea, mutta niin vaan kävi, että lukeminen hyytyi jo ensimmäisillä lehdillä. Kirja on nyt pelastettujen joukossa Liisun kirjahyllyssä. Ja Liisu yrittää ja yrittää nyt sitä vuorostaan lukea ja on jo sentään kohta ensimmäisen paksun osan selättänyt. Saa nähdä tuleeko se toinenkin osa joskus luettua. 




Kuvassa peräseinällä näkyy näitä pääosin muualta tulleita kirjoja. ”Omat kirjat”, itse hankitut, on toisessa hyllyssä ja vähän joka puolella asuntoa.
Kuvassa näkyy myös lukunurkkaus. Tuohon tummanruskeaan tuoliin voit kuvitella Liisun istua röhöttämään poikittain, jalkoja käsinojan yli roikottaen. Ja jos haluaa eristää hänet näkymästä voi vetää tuon vaalean verhon esiripuksi eteen. Se takana voi lukea rauhassa katseilta piilossa.






Anonyymi sanoo tuolla kommenttiosuudessa: Tuli flyygelikin kuvaan "erehdyksessä". Oikein etualalle. Se ei liity kirjoihin. 

Rauhoittaakseni häntä lisäsin nyt jälkeenpäin tämän toisenkin kuvan, joka on otettu joku vuosi ennen tuota edellistä. Ikävä kyllä, minun on oikaistava hänen "erehdyksensä". 1). Kuten tästä vanhemmasta kuvasta näkee, soitinta ei ole siirretty kuvanottoajaksi, vaan se on omalla paikallaan. 2). Tuo kuva soittimesta liittyy kyllä kirjoihin. Tämäpuoleinen pää soitinta toimii lukupöytänä. Se on sopivan korkea seisten lukemiseen. Kirjan voi laskea valkoiselle liinalle ja käännellä sen lehtiä selkä sopivasti suorana. Liika istuminen on vaarallista!



Tässä vaiheessa huomaan, että elämäni jakautuu kahteen osaan. Toista hallitsee pikkuliisu, toista minä, Liisu.
Tässä on käsitelty pääosin pikkuliisun lukemisen historiaa.  

Ehkä jätetään se Liisu-osuus myöhemmäksi. Tai kokonaan pois. Jää harkintaan. 
Niin, ja haaste viidestä kirjasta on tuolla alussa. Ne ehkä löytyy tästä tekstistä, ainakin suurin piirtein, uskoisin.  
Haasteen lähettämistä eteenpäin mietin vielä. Kerro, jos sinä haluat selvittää lukuhistoriaasi! Olisi kiva kuulla.

Mutta otetaanpa  yhdessä selvää Don Quijotesta. Se on tärkeä kirja. Ensimmäinen eurooppalainen romaani, 1600-luvun alkupuolelta. Hyvää ajankuvausta.
                                                



Tässä oli video baletista Don Quijote. Mutta tekijänoikeuteen vedoten se on poistettu. 

Voit käydä katsomassa osan baletista suoraan YouTubesta osoitteesta https://www.youtube.com/watch?v=5fKxzQ8ARTQ

Nopeimmin pääset näpäyttämällä sanaa TÄSTÄ










45 kommenttia:

Marjatta Mentula kirjoitti...

Voi Liisu, nyt olen niin iloinen, että pyysin juuri Sinua vastaamaan tähän. Ei kukaan muu - kukaan - osaa vastata näin hienosti, jännittävästi ja salaperäisesti.

Voi pikkuliisua...

Helvi Hämäläiseltä olen lukenut säädyllisen murhenäytelmän ja Sukupolveni unta. Pidän molemmista. Lumous alkoi kiinnostaa myös.

Kiitos baletista!

Liisu kirjoitti...

Marjatta, kiitos kauniista sanoista!

Säädyllisen murhenäytelmän olen minäkin lukenut joku vuosi sitten. Se oli minusta hyvä.
Samoin se runo Sukupolveni unta nosti Helvi Hämäläisen mielessäni korkeammalle jakkaralle kuin hänen aikaisemmat kirjansa. Se on mahtava.

Olen joskus lukenut Helvi Hämäläisen elämäkerran, ja muistelen, että hän oli sen mukaan hyvin tuottelias kirjailija ja eli vanhaksi. Hän oli kai muistaakseni naimisissa, mutta ennätyslyhyen ajan, ja hänellä oli yksi lapsi. Ja että hän seurusteli Olavi Paavolaisen kanssa. Olavi Paavolainen oli taas sellainen dandy, että hänellä oli paljon naisia ympärillään, mutta ei halunnut sitoutua. Joten kyllä Helvi Hämäläisellä oli paljon kokemuksia asioista, joista kirjoitti.

mikis kirjoitti...

Minä muistan kun kysyin Hemmi-tädiltä että "Hei Hemmi-täti, mitä tarkoittaa olüpialaiset?" Hemmi (eli Helmi) ihmetteli mitä minä semmoisia kysyn, vähän alle viidenvanha? Toin hänelle näytille Uusi Aura -nimisen lehden, siinä oli etusivulla juttu Olympialaisista, jonka olin lukenut. "Herran Jestas", Hemmi-täti sanoi, "osaatkos sinä jo lukea?" "Niin täsä sanotaan", minä sanoin, että "olümpialaiset on kooo...ko nuori-sooon rauhaaa...juh-la".

Elin lapsuuteni kansakoulussa. Iltaisin vaeltelin luokkahuoneissa kuin Valteleva Haamu eli Mustanaamio eli Phantom ja kurkin oppilaiden pulpettien sisältöjä. Joskus pistin oppilas A penaalin oppilas C pulpettiin ja oppilas B penaalin A pulpettiin. Jos jollain oppilaalla oli pulpetissaan karamelleja, söin niistä pari kolme, en koskaan kaikkia. Opettajan katederilla oli Uno Cygnaeus'ksen kipsipää, pistin sen nenään roikkumaan pureskellun purukumin (Jenkki), se oli kuin räkäklöntti. Mutta muuten olin aika kiltti poika. Koulun vintiltä, peltikaton alta, löysin vanhoja koulukirjoja. Eniten tykkäsin laskukirjoista. Niissä oli esim. 2 + 6 = ? Ja kirjan lopussa oli Vastaukset. Kurkistin sieltä: 8. Ohoh, ajattelin, miten niin? Olin noin viiden vanha edelleen enkä ymmärtänyt mitä + tarkoittaa ja mitä tarkoittaa = ? Istuin keinutuolissa ja katselin niitä, laskutehtäviä siis, ja välillä potkin vauhtia lisää ja mietin ja mietin. Lopulta tajusin...! että + tarkoittaa että pannaan sormia lisää samaan kasaan. Esimerkiksi jos sulla on kaksi sormea, ja saat kaveriltasi kuusi sormea, vaikka vaan lainaks, niin niitä on... (laskee itsekseen 'yks kaks kolme neljä viis kuus seitsemän kahdeksan'... jep!) niitä on silloin 8. Ja vilkaisin uudestaan Vastauksia: 8. Jep! Hitsi, mun elämässäni, kun olin aika nuori vielä, oli periodi jolloin olin kiinnostuneempi laskemisesta kuin lukemisesta.

Ps. Karmeimpana satuna minkä muistan minkä äiti mulle, kun olin pitkälläni hetekanpohjalla, kertoi, oli tää H. C. Andersenin Lumikuningatar (Snedronningen). Siinä Kauhee Akka suutelee sua ja sä jäädyt, meet ihan tunnottomaks etkä pääse takaisin kotiis, eikä nukkumisestakaan tuu mitään... Hitsi, mulla pyöri silmät pitkän aikaa päässä ympäri kun äiti lopetti sadun lukemisen, läpsäytti kirjan kannet kiinni, pussas poskelle ja sammutti valot ja sanoi "hyv yötä" ja pani oven kiinni, kun lähti. (Mä ajattelin että aamulla sieltä ovesta, jos nukahdan, tulee Lumikunigatar... ja mä oon mennyttä poikaa! Aivan varmaan oon!) )

mikis kirjoitti...

Ihastuttavin "seksuaaliopas" jonka olen lukenut on tää Agnar Myklen "Laulu punaisesta rubiinista". Voi että se on hauska, voi että se on naiivi, voi että se on hauska! Kun sain sen käsiini kun olin n. 13 -v, mun poskeni kuumenivat, samoin kun veri minun sisälläni, kuumeni. Huh, huh! Teurastajan poika (joka myöhemmin myi minulle isänsä 9-millisen pistoolin, joka on ihan toinen asia), lainasi ko. kirjan minulle 1 markka/per vuorokausi hinnalla. Heti kun pääsin kotiani aloin ahmia sitä. Pahus vaan siihen tuli isäni, kysyi mitä sinä luet kun et läksyjä lue, nappasi kirjan hyppysiinsä ja sanoi "ohoh", ja takavarikoi minulta tämän Suomessa jo takavarikoidun kirjan. Illalla ajattelin ennen nukahtamistani että "voi vittu, nyt mulla juoksee 1;- markka/per vrk vuokraa... koko mun loppu elämäni. Ellen siis saa kirjaa takaisin itselleni". Niinpä sitten - kun isäni ja äitini olivat nukahtaneet, PLUMPS PLAMS vain, hiivin heidän huoneeseensa (kuin vaeltava aave). Isän lipaston ylimmästä lokerosta löysin tuon kirjan, otin sen takaisin. Ja huomasin isän kirjanmerkin sivulla 256.

Ps. Se on ihan oikeasti hauska kirja! Ja hirveen naiivi. Näin ajattelen nyt kun luin sen toiseen kertaan. Mutta aikoinaan kasvavalla nuorisolla (puhun nyt pojista, huom!) joille ei ollut muita seksiobjekteja kuin KauraHiutalePaketin Elovena-tyttö, niin kävihän tuo opus silloin ihan kivasta... no, oppaasta.

Liisu kirjoitti...

Mikis! Kylläpä oli hauska lukea kommenttisi! Päivän parhaat naurut niitä lukiessa!

Aikamoinen veijari olet, vieläpä siinä sivussa vaatimaton kirjoitustaituri, jolle ei löydy vertaa. Annapa olla, jos kirjoittaisit muistelmat tai "mikiksen parhaat kommentit", joihin voisit suoraan poimia hauskoja juttujasi joita on runsaasti Iineksen blogissa nimeltä ikkunaiines ja täälläkin niitä on. Voipa olla jossain muuallakin, en tiedä. Ja pianhan sinä keksit niitä lisää, vaivattoman tuntuisesti kun kirjoitat.

Tapa, jolla häärit tyhjässä luokkahuoneessa ylittää reippaasti minun keksintöni vaihtaa kiinnostavien kirjojen päälle paperoidut suojakannet koulukirjoista, niin että saattoi hyvällä omallatunnolla syventyä varsinaiseen "kirjallisuuteen" koulukirjojen sijaan, sillä vaikka koulukirjat olivat tietysti tärkeitä, oli niille toki annettava lepotaukoja, etteivät ne olisi liikaa kuluneet innokkaan lukijan käsissä. Aina jos tarjouduin auttamaan äitiä, hän sanoi: "Kyllä minä tästä selviän yksinkin, menepä sinä, Liisu, lukemaan läksyjä!"

Agnar Mykle on minullekin tuttu. Luettu on ja punasteltu. Se on vieläkin varmaan tuolla vanhojen kirjojen joukossa, en kyllä kovin paljon muista siitä. Mutta se taisi olla kiellettyjen kirjojen listalla. Kun katselin sitä listaa netissä, huomasin, miten monta kiellettyä kirjaa onkaan tullut luettua ilman että olisin edes tiennyt että ne on kiellettyjä. Ja miksi ne oli kiellettyjä, sitäkään en ymmärtänyt. Listalla oli mm. Dante Alighierin Jumalainen näytelmä.

mikis kirjoitti...


Sinä olet minun mielestäni - jos sinua saa sinutella - Glaucopsyche arion. Hän on hyvin jännä perhonen, ja usko tai älä, tunnen kaikki päiväperhoset. Jos itse olisin Muurahaissinisiipi, niinkuin välillä oikeasti epäilen, että olen, mä varmaan elelisin teillä teidän flyygelin alla. Sieltä mä tuijottelisin teitä mitä tee nyt teette. Jos ette tee mitää, en minäkään. Jos alatte laulaa kaksiäänisesti tai soittaa pianoa, alan räpytellä siipiäni. Älkää mua silti, oi Ei, lyökö mua kärpäslätkällä päähän. Koska olen... (sun veljesi. eli varpunen. joka aina vähän ennen joulua tulee syömään ryynejä. joita viskot sinne sun tänne... mun siskoni, oi. (Varpushaukka?)

Liisu kirjoitti...

mikis, heh vai perhosia sitä ollaan! Ollaan vaan.
Sinisiipi on kai rauhoitettu.
Viime kesä oli kummallinen. Perhosia ei paljon näkynyt.
Joku sitruunaperhonen näkyi liitelevän, mutta aika harvoin.

Tämä talvi on koetellut pikkulintuja. Osa varmaan ei kestänyt kovia pakkasia.
Enkä ihmettele.

mikis kirjoitti...

Kaunis lukunurkkaus sulla sun kodissasi on. Flyygelikin on ihan jees. Tunnen aika monta naista (tai no ainakin yhden) jolla on Piano kotonaan. Hän soitti minulle aina välillä - ei mitään kissanpolskaa vaan - Chopania. Hän väitti, hento nainen kun oli, että ei saa tarpeeksi voimaan näihin - mitä nää nyt on, emmä tiä... Akordejako ne on? kun pamautetaan pianonkoskettmia oikein lujaa. Kamalan kiva oli kuunnella kun hän soitti. Pistin silmät kiinni. Mutta silmät kiinnikin näin miten hänet sormensa menivät villillä lailla pitkin valkoisia nappuloita ja aina välillä mustilla. Rakastan klassista musiikkia. Ja Kirsti muuten oli tän, kun se oli viälä pikkupoika, pianonopettaja...

https://www.youtube.com/watch?v=VfPgLj4MlfQ

Ps.Tuota punaista pallotuolia en ymmärrä. Olen joskus istunut semmoisessa mutta se oli sininen. Kyllähän se palleille hyvää teki mutta selälle se oli ilkeä. Minulla on omassa kodissani vain ryhdikkäästi seisovia tuoleja. Ja sänky, joka on makuuasennossa. Ja keinutuoli. (Johon joskus istahdan kun alan miettiä asioita itsekseni.) Keittiössäni on sitä paitsi vielä pöytä. Ja mikroaaltouuni. Joka syö mun ruokiani. Joita nostelen sinne jääkaapistani. Joka hurisee. Välillä kurkistan keittiön ikkunasta ulos että lenteleekö siellä lintuja? (Välillä lentelee.)

Liisu kirjoitti...

mikis, tuo kuva on meidän vapaa-ajan asunnosta, joka on työpaikkamme. Viihdymme siellä paremmin kuin kaupungissa, sillä luonto on heti ikkunoiden takana, eikä naapurit häiriinny vaikka kuinka musa soisi täysillä tai muuten elämöisimme. Ja kun avaa pihaoven ja astuu ulos, on heti maan pinnalla, eikä kylmillä kivirappusilla tai hississä, tai sitten kadulla betonitalojen varjossa. Ajattele kesäaamua, kun herää auringon noustessa ja astuu paljain jaloin ulos ovesta, linnut visertävät, apila tuoksuu, omenapuut ehkä kukassa, perhoset lentelevät, käki kukkuu, voi riemua ja raitista ilmaa!

(olihan hieno kuvaus? Ai ei. No ei sitten)

Nyt piha on sateenpieksemä, liukas, puut huojuvat paljaina, rusakot hyppivät sulaneella hangella, tuuli vonkuu puissa, sataa ja on harmaata. Tällä hetkellä täysin pimeää. Pillkosen pimeää. Väsyttää. Paras kömpiä sänkyyn näkemään unta ja unohtaa koko maailma suruineen ja murheineen. Taitaa mennä painajaisten puolelle koko unimaailma. Hyv' yötä mikis ja koko Suomen kansa! Ja koko sekava maailma.

mikis kirjoitti...

".. (olihan hieno kuvaus? Ai ei. No ei sitten) ..."

Olipas!

Ja toivon, oi kiltti paljasjalkainen tyttö, että kirjoitat omalla äänelläsi. Se kantaa kyllä. Älä matki muita, et siitä paremmaksi tule, huonommaksi vaan tulet. Ja jos minua matkit, tulet entistä huonommaksi. (Koska olen TAPPAJA-HAMSTERI. Ja syön kaikki aloittelevat skribentit aamupalana, vähän edistyneemmän lounaalla, ja iltapala popsin ne jotka ovat jo väsähtäneet...)

Ps. Kuhan pelottelen! Diggaan Susta.

mikis kirjoitti...

Pidän ajatuksistasi. Sitä minä tarkoitan. Ja siitä, miten ilmaiset ne.

Anonyymi kirjoitti...

Tuli flyygelikin kuvaan "erehdyksessä". Oikein etualalle. Se ei liity kirjoihin.

Liisu kirjoitti...

mikis, ja minähän yritän matkia sinua, mutten onnistu, niinpä kirjoitan mitä sattuu, ilman järjen häivää eli häivähdystä, annan tulla vaan kaiken, mikä tahtoo tulla ulos aivoistani, joissa puhekeskus toimii kuin sentraalisandra. Nuhtelen sitä välillä, mutta se sanoo: Ole hiljaa siinä! Suomessa on sananvapaus.

Eikä se sitten olekaan. Tänä aamuna Esko Seppälä kertoi radiossa uudesta kirjastaan Suomi vaikenee. SE tarkoittaa kai sitä, että joku, tai jotkut haluavat estää sanojaan kuulumasta kansalle. Ja niinpä he suhiset hiljaa omissa kammioissaan ja toivovat, ettei edes Esko Seppänen kuulisi, mitä päätöksiä he tekevät. Mutta Eskopa onkin nokkela poika, entinen politiikko, joka tietää ja arvaa politiikkojen teot ja ajatukset. Joten ei ole helppoa politiikkojenkaan sanoilla. Aina joku kyttää niitä, ja siksi ne kirjoittavat paperille sanansa, sulkevat ne kuoreen ja länttäävät päälle leimasimella vain yhden sanan: SALAINEN. Onko se fiksua? Minusta ei. Sillä totuudet kestävät päivänvalon ja epäilyttää etteivät politiikkojen sanat olisikaan sen takia totta. Ota siitä selvää. En jaksa ajatella. Tehkööt mitä haluavat. Tehköön Esko Seppänenkin ihan mitä haluaa, En jaksa heitä paimentaa.

mikis kirjoitti...

Olet oikeassa.
Mutta ei se sinun vikasi ole.




Ps. Kommentteihini ei tarvitse vastata, en sitä odota. Kirjoittelen näitä juttujani vain siksi, että maailma tulee joskus minua liian lähelle, liian lähelle! Maailma... siis Todellisuus. Silloin minun on saatava happea. Saan sitä kun alan juoda viinaa ja kirjoitella. Itselleni minä kirjoitan vaikka naamioinkin nämä kirjeiksi. - Olen liian rehellinen ihmiseksi, ei minusta olisi poliitikoksi, ja sitä paitsi minua inhottaa käyttää valtaa. (Tai "inhottaa" on väärä sana, oikeampi on "nolottaa.") Itseni kanssa tulen kyllä toimeen, ja Saagan, hän on minun tyttäreni. - Ja Tarja on kans kiva!

Liisu kirjoitti...

Anonyymi!

Mistä sinä arvasit katalan tekoni? Kaikenlaista minä keksinkin! Olen minä taitava!
Sitä vartenhan se on siihen kauan sitten hankittu, kattoikkunan alle, että kaikki, sinäkin, saisit sitä ihailla!

Ja ajattele, nyt minä kuiskaan sinun korvaasi: sssh, se on soitinten kuningatar, sshhh, se on Steinway et Sons, eikä mikä tahansa vempele. Sitä pitää kohdella kunnioituksella. Siksi sitä pidetään loimun alla kuin hevosta, ettei sen kiiltävä pinta naarmuintuisi . Tai muuttuisi harmaaksi pölystä, jota lentelee koko ajan ilmassa. (Kuka jaksaa koko ajan pyyhkiä pölyjä? En minä ainakaan.)

Anonyymi, ymmärrän surusi. Koeta kestää. Se on hankittu työvälineeksi, ja se on niin painava, etten olisi jaksanut hinata sitä kuvauksen ajaksi toiseen paikkaan. Onneksi löytyi arkistosta vanha kuva, ettei minun tarvinnut sitä nyt kirjoittamishässäkässä ottaa. Se oli ainoa kuva, jossa näkyi vähän kirjojakin.

Pahoittelen kärsimyksiäsi.

Liisu kirjoitti...

mikis,

Sen, että vastaan, olen oppinut niiltä, jotka vastaavat aina kommentteihin (esim. Iines) että on kohteliasta vastata jos joku vaivautuu kirjoittamaan kommentin.

Itsekin olen huomannut, että on paljon mukavampi kommentoida sellaista blogia, jossa vastataan, kuin sellaista, jossa kommentit jätetään killumaan sinne loppuun yksinään. Tulee tunne, että ne on siellä vain rasitteena, ja tuskin blogin pitäjä on niitä edes huomannut. Tai sitten hän on ärsyyntynyt, eikä pidä kommenteista. Pitää niitä joutavina, eikä viitsi sen takia edes vastata.

Mitä sinun kommentteihin tulee, minusta on mukava lukea niitä (niin kuin muidenkin kommentteja) ja sinulla on ihan oma tapasi, miten ilmaiset ajatuksiasi. Niistä näkee mielentilasi. Et yritä sitä peitellä ja se on minusta arvokasta. Olet selvästi ihmisystävällinen. Otat ihmiset ihmisinä, itsesikin. Se on minusta reilua.

mikis kirjoitti...

Viuluinakin teillä on, kyllä minä sen tiedän kun kurkistin kerran (salaa) teidän ikkunasta siälle, Stradivariukset ja Guarneri del Gesùt. Vessassa oli muutamat Guadagninit ja pari-kolme Guarneria. Lasten huoneessa oli (laskin itsekseni) Testoret, parit Gaglianot, Bergonzit, Storionit, Goffrillerit ja Montagnanat.

Sitten Postelijooni tuli, vanha ukko jolla oli nuha, ja työnsi Helsingin Sanomat teidän postiluukusta sisälle. Ja mun piti lähtee siitä ikkunan takaa kurkkimasta. Etten olis nääs leimaantunut criminaaliksi. (Mitä mielestäni - en missään nimessä - ole!)

Liisu kirjoitti...

Mikis, ei meillä ole siellä ( nyt ollaan täällä, oltiin yksissä avajaisissa) postilaatikkoa ollenkaan. Posti tulee luukusta täällä.
Hyvä että muistutit toisista soittopeleistä. Olin jo huolissani, että mahtoiko A nonyymi huomata niitä kahta kitaraa siinä sivuseinällä. Jos huomasi ei taatusti tiennyt, että niitä on lisää toisessa huoneessa ja yksi luuttukin on ja vanha haitari, jolla ei kukaan soita. Ja varastossa on kokonainen rumpusetti. Äänen vahvistaja on ja... Mitähän mlnä en nyt muista. Ai niin. Yksi huuliharppu. Sen olin unohtaa.

Vessassa ei ole soittimia, siellä on kirjoja, jotka käsittelevät musiikin teoriaa. Ne on ollut siellä jo kauan, vaikkei kukaan enää lue niitä.
Elämä on. Elämä on monimutkaista. Eikä aina helppoa, vai onko? On. Ei ole. Välillä riitelen itseni kanssa niin kuin Fernando Pessoa, runoilija. Pessoa antoi omille puolilleen nimet, siis sivuhenkilöilleen. Sit se kirjoitti sanomalehteen haukkumajuttuja näille omille sivupersoonilleen, ne vastasi sille hävyttömin sanoin (siis riiteli itsensä kanssa julkisesti). Minusta se oli kivaa. Kannattaa riidellä itsensä kanssa mieluummin kuin toisten kanssa. Mutta kaikkein parasta, jo osaa olla kokonaan riitelemättä.

Hjalmar kirjoitti...

Hyvä, lämminhenkinen kirjoitus - ihan huippua taas! Sanamestari olet, tämäkin kirjallisuuskatsaus muuttui käsissäsi ehdaksi, omaperäiseksi proosaksi. En oikein tiedä, mistä sinusta oikein aina vain kumpuaa tällaista lahjakkuutta, ihan kuin raikasta lähdevettä jostakin ikimetsän salaperäisestä lammesta. Me muut sitten olemme sammakoina siinä lähteessä uimassa. Sinulta oppii inhimillisyyttä, ja se on tärkein asia maailmassa. Don Quijote muuten on aivan helppolukuinen ja tietenkin nerokas teos. Espanjan kielelläkin olen sen lukenut. Ja käynyt Madridissa katsomassa Quijote/Pancha -patsasta. Ettäs tiet. SE on mykistävä.

Liisu kirjoitti...

Hjalmar, kiitän tästä taidolla kirjoitetusta lennokkaasta palautteesta. Sinähän kohotat matalaa itsetuntoani! Jos rehellisesti sanon, minulle tuli huono omatunto, kun en omasta mielestäni ansaitse näin hyvää palautetta, mutta uskon että ajattelet aidosti näin, ja olen siitä tietysti erittäin iloinen. Jopa niin iloinen, että luin tämän miehelle, joka tuskin viitsii lukea "aikaansaannoksiani", ei ainakaan minun tieten. Ajattelin että hän osaisi vähän arvostaa tekemisiäni. "Onpa hyvä, tuon parempaa palautetta ei voi saada!" hän sanoi.

Kiva, että kerrot suhteestasi Don Quijoteen, miten pidät sitä helppolukuisena ja nerokkaana. Niinhän sen täytyy olla, ei se muuten olisi kestänyt olemassaoloa vuosisatoja. Sekin, että olet lukenut sen alkukielellä, osoittaa että olet tavallista tietoisempi sen sisällöstä, sillä kääntäjän osuus on siitä silloin poisluettavissa.
Olen joskus lukenut joitakin runoja alkuperäisinä ja sitten parin muun henkilön kääntämänä, ja on hämmentävää huomata, miten suuria eroja niiden kaikkien välillä on. Yksi esimerkki: Shakespearen näytelmät. Cajanderin suomentamana ne ovat kuin eri kirjoja jos lukee niitä Matti Rossin käämtäminä.
Matti Rossi saa ne elämään. Alkukielellä niitä on vaikea lukea, kun ne ovat vanhaa englantia. Tosin olen kuullut, että niitä olisi nykyisin saatavana myös uudistettuina nykykielelle.
- Quijote/ Pancha-patsaan olen nähnyt vain kuvissa, joista on vaikea määritellä esim. sen kokoa.

Iines kirjoitti...

Loistavaa, Liisu! Hieno vastaus haasteeseen! Kokonainen ja monelle taholle avautuva tarina lukemisen historiastasi.

PS Minusta on hauska nähdä palanen blogistin elinpiiriä, jopa kiinnostavampi kuin tietää hänen nimensä tai nähdä kasvokuvansa. Vaikka olemme täällä anonyymeinä, olemme kuitenkin oikeita eläviä persoonia ja kiinnostuneita toistemme elämäntarinoista ja elämisen piiristä.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Iines, kommentistasi!

mikis kirjoitti...

Muruseni, joka olet pyyhkinyt jalkapohjieni jäljet makuhuoneesi lattialta pois?

Sitä paitsi sänkysi kitisi kuin sen sisälle olisi unohtunut joku lelu, tai parvi leppäpirkkoja (Coccinelidae). Oy Jyees!

Mihinkähän muuten hukkasin kalossini? En tiedä. Ja sateenvarjoni.

Sitä paitsi nää alkkarit - jotka hätäpäissäni lähimmästä vaatekaapista jalkoihini vedin kun miehesi (yllättäen) rymisteli sisään ja minun piti hypätä (hupsista vaan) ikkunasta ulos keskelle mustaherukkapensaita - puristavat minua. Ne ovat selvästi 4-5 numeroa liian pienet. (Ehkä miehellesi, joka on kauppamatkustaja, ne istuvat, mutta ei minulle.)

Ps. Kämppä sisustukseltaan on siis ihan presiis sama kuin silloin. Sanovat Anonyymit mitä tahansa. Toi flyykelikin. Voin vaikka vannoa.

mikis kirjoitti...

Toivottavasti et loukkaantunut. Toivottavasti mahd. sivullisetkaan, jotka tämän lukevat, eivät vammaudu. Koska... minähän puhun vain fiktiota. Ei minua eli mikistä ole edes olemassa, olen fiktiota koko ukko. (nipistää itseään, AUTSH, voi hitsi, taidan sittenkin olla olemassa, voi harmi)

Liisu kirjoitti...

mikis, kesken syömisen, omenaa jälkiruuaksi rouskutellen, pyydän sinua jatkamaan kaunista kertomusta kauppamatkustajasta ja hänen rouvastaan. Aihe kiinnostaa minua kovasti. Varsinkin haluaisin tietää, mitä kauppamatkustaja tekee silloin, kun ei ole kotona.

Kauppamatkustajan kuolema, on Millerin kirjoittama näytelmä. jota olen katsellut teatterissa silmät pörhöllään. Ei kai tämä kauppamatkustaja, josta kerrot, ole kuoleman vaarassa? Kyllä hän joskus on istunut sängynlaidalla aamulla ja itkenyt miehisiä kyyneliä ja katunut suuresti edellistä iltaa, jolloin on kotiutunut vasta aamulla ja katuu nyt tekemisiään ja puhumisiaan koko sydämensä voimalla.

mikis kirjoitti...

No, jos haluat kuulla koko katkeran totuuden, niin...

mä kerran Seurahuoneella pelasin korttia sun miehes kans. Ihan kiva ilta oli. Aurinko kurkisteli sälekaihtimien läpi ja sillain. Viinaakin virtasi. Mutta ukkosi hävisi koko ajan. Ja mitä enemmän pelattiin, sen enemmän hän hävisi. (Ja mulla taas kävi Moukan Tuuri.) No, sit hän ehdotti että... "Minulla ei ole enää rahaa. Mutta panen panokseksi silti kaiken mitä minulla on, vaimoni. Saat panna häntä sekä edestä tai takaa. Tai miten haluat." No, ajattelin - olin siinä vaiheessa jo yli 10.000 $ voitolla - ajattelin että enpä minä tässä sen kummemmin häviä. Käy miten käy. Pimppi kuin pimppi. Ja sattumalta sitten voitin senkin pelin... Äh, siks mää teille siis sinä iltana itsekseni hiiviskelin. Ja Sut säikäytin. Kuin mokkasiiniton Mohikaani.

Ps. Muttta perkeleen kiva flyygeli teillä on. On totta tosiaan.

mikis kirjoitti...

Eevakin se vaan rouskutti omenaa. Ja kun Jumaa tuli siltä kyselee "mitä jumalauta täällä on tapahtunut", se vaan hymyili ja kohautteli olkapäitään siinä hörsyilevässä pyjamassaan (ja vähän pyöritteli myös peppuaan niissä pinkkisissä alkkareissaan) ja sanoi viattomasti: "Em mää kyä tiä..."

Jumala uskoi häntä. (Ja Enkelit hänen ympärillään läpyttivät siipiään.) Ja sen takia (alkaa äkkiä nyyhkyttää) me miehet saadaan kärsiä kaikista konnankoukuista, joita naiset meille keksii. Voi Itku!

mikis kirjoitti...

Olis kiva painia sun kanssa. Siis ajattelen tilannetta että ollaan tatamin molemmin puolin ja mulkoillaan toisiamme erit-tä-in vihamielisesti. Sitten pannaan hammassuojat suihin (KLONKS) ja Kongi kumahtaa, ja aletaan hiipiä toisiamme kohti... Hiivitään ja hiivitään. Sitten (VIUH VEIH VAUH) toinen saa otteen toisesta ja (VAUH VIUH) toinen on selällään heti että PANKS. Mutta ei Peli vielä ole pelattu. Se joka on alapuolella potkaisee sitä yläpuolella olevaa haarojen väliin, ja vaikka sillä yläpuolisella ei mitään haarojen välissä olisikaan, se silti singahtaa (säikähdyksestä) muualle. Taas alettaisiin tapella pystyssä: ZIUH ZAITVIUH VAIT SAIT VIUH. Ei tuo tuommoinen ole kivaa. Ja tappelijatkin tietävät sen. Koska äkkiä he, kumpikin osapuoli, lätkähtää seslongille ja alkavat hysteerisesti hihittää. HIH HIH HI, he sanovat. Ja tarrautuvat toisiinsa kuin olisivat merellä, joka myrskyää. Ja aallot käyvät yli heidän kun he, tukat märkinä, suudelevat. The End.

Niih.

mikis kirjoitti...

Kauppamatkustajan kuolema on hieno teksti. Olen nähnyt sen teatterissa monta kertaa, eri versioissa, ei sitä koskaan ole esitetty hyvin mutta ei koskaan huonosti, teksti siinä kantaa niin pitkälle. Benedekin elokuva on hyvä, Schlöndorffin vähän parempi, ei kumpikaan ole sitä mitä toivoisin. Teksti on niin hyvä! on,on,on. (Paras on vaan lukea se.)

mikis kirjoitti...

Diggaan tavallaan -50 luvun Amerikkaa. Silloin miehet lähtivät (Buick, Chervolet, Ford) autolla kodistaan töihin. Kun ensin tietysti suudeltiin vaimo joka jäi huiskuttamaan kättään. Kotona sisällä oli jääkaappi ja pari lasta ja koira joka heilutti häntäänsä. Vaimo sitten eli heidän kanssaan. Hänen miehensä samaan aikaa teki töitä IBM:n reikäkorttiosastolla. Kun kello tuli klo 17:00 hän vilkaisi kelloaan ja lähti ajamaan Buicillaan (tai millä lie Chervotilla) takaisin vaimonsa luo lähiöön. Jossa jo ruoka häntä odotti. (nam, nam) Sen jälkeen katsottiin televisiota mutta kun ei sieltä mitään kunnon ohjelmaa tullut niin jätettiin se päälle. Lapset vetivät toisiaan tukasta, kiljuivat kamalasti, mutta sitten pesivät hampaansa Pepsodentillä ja painuivat pehkuihinsa. Hihitystä vaan kuului heidän huoneestaan. Mutta kun se loppui, tämä vaimo, joka oli aloitteellisempi, otti sitä miestä kädestä ja sanoi "mennäänpäs nyt, ukko kulta, paneskelemaan". Mutta ei siitä mitään tullut kun sitä ukkoa vain haukotutti. Ja seuraavana päivänä he kumpikin sitten heräsivät uuteen aamun, joka sarasti.

Mä tiedän, en tosin tiedä miks, että jos susta tehtäisiin kotirouva, niin varmaan pimputtaisit siellä kotona pianoa. (Kuin nälkäinen hyeena.) Kauppamatkustajaukkosi kun tulisi (noin kolmen viikon rundilta) kotiin, niin ihmettelisi: PAMP PIUMP POMP PAMP vaan. Hän syö keittämääsi nokkoskeittoa ja ajattelee 'samperin Kaarina, taidan sittenkin muuttaa luoksesi'. No, eihän Kaarinalla ole kuin yksiö, mitä lie 26 neliötä, mutta parempi sekin kuin tämä Liisun huvila. Täällä soi, voi vittu, koko ajan flyykeli.

Ps. Niinpä sitten tämä kauppamatkustaja pakkaa kenkänsä - hän myös myy kenkiä - ISOON, KAMALAN ISOON matkalaukkuunsa, ja muutti Kaarinan luo Ryttylään. Lähelle Hyvinkäätä. Ja jossa hänellä vähän aikaa menee hyvin, oikeastaan perkeleen hyvin, mutta sen jälkeen - eikä kovinkaan kauaa äskisestä - yhtä huonosti, kuin ennen. (nyyh)

Sen pituinen tämä.

Liisu kirjoitti...

Luin jännittyneenä, melkein täristen, tämän kertomuksesi, ja kun se oli kliimaksissa, yllätyin naurupyrskähdykseen, joka hyrskähti suusta kuin myrsky. Ja kaikki katsoivat minua säikähtäen kuin paimenet kedolla, hyvä etteivät soittaneet ambulanssia. Minä heitä yritin rauhoitella. Ei mitään hätää, kyllä tämä tästä.

Me on kerran käyty kylässä Ryttylässä. Ajettiin autolla. Ja kun oli kesä ja kuuma, auton ikkuna oli auki. Tien vieressä oli suuri sikala, ja koko auto täyttyi sianlannan hajusta, ja se tarttui hiuksiin ja vaatteisiin. Niinpä me oltiin kuin kuin kaksi sikaa, kun mentiin sisään siihen taloon jonne meidät oli kutsuttu. Ja rouva jota en tuntenut, oli varmaan juuri se Kaarina, kun se katsoi minua niin oudosti. Mutta sen miehen minä tunsin, ja se lohdutti ettei haju haittaa, että he on tottuneet siihen. Ja sitten se nainen haki jostain kellarista pihlajanmarjahyytelöä ja tarjosi sitä jäätelön kanssa. Ai että se oli hyvää! Mitään muuta en siitä matkasta muistakaan. Mutta myöhemmin kuulin, että se mies ja se joka oli kai Kaarina olivat eronneet. Muistan miten suuresti sitä ihmettelin. Maailma on täynnä ihmeitä. Niitä ei aina vaan huomaa.
(Olihan liikuttava kertomus! )

mikis kirjoitti...

Oli. (Tai siis on.) Kyllä.

mikis kirjoitti...

Juttusi on oikeasti kiva. Jos itse sen olisin kirjoittanut, ajattelisin, että "hmnhy". Ja sitten - totta kai - ajattelisin että "kylläpä kirjoitin niin hyvin että taidanpa tänä iltana, mikä ettei, kuksauttaa vaimoani". Ja niinpä me sitten, kun ilta tulee meidän kummankin tykö, kopulaatisoidaanEmmä tiä. n. Eli lasketellaan kelkkamäkeä alas. - Mikä on hiihtäjän hiihdellä, tai luistelijan luistella, kun hanki hohtaa. Tai jää kirskuu jalkojesi alla? (Tuskin mikään. Siis muu.)


Emmä tiä.

mikis kirjoitti...

Mutta Schnurille minä sanon, koska tykkään hänestä, "hu-huu, Schnur, hyv' huomenta!"

Liisu kirjoitti...

Luit ajatuksiani, mikis. Minulla on ollut pitkään jo mielessä, että minne Schnur, joka tuntui tasapainoiselta ja miellyttävältä ihmiseltä, siis sellaiselta sisältäpäin sivistyneeltä, joka ei pahankaan jutun sattuessa viitsinyt näyttää loukkaantumista, siirtyi vain kauemmaksi ja oli hiljaa. Vastaavanlaisessa tilanteessa minä olisin astunut areenalle ja hionut nyrkkejä yhteen, esiintynyt sotilaallisesti urhoollisena, valmiina taisteluun ja huutanut korkealla äänellä: Mitä tämä tarkoittaa? Mikä minussa on vikana? (ja sen jälkeen olisin hiljaa mutta nopeasti kadonnut peloissani areenalta ja mutissut mielessäni tätä en anna ikinä anteeksi, minä vielä kyllä näytän! Enkä olisi näyttänyt mitään koskaan vaan hieronut sovintoa, sillä tiedän, mitä kaikkea voi tapahtua, jos vastapuoli on jostain syystä ärsyyntyneellä päällä ja tulee puhuneeksi sitä mitä ei tarkoita.)

Viimeksi kun "näin" Schnur'ia hän oli kovassa flunssassa. Toivon hartaasti, että hän olisi jo tervehtynyt, eikä hänellä olisi mitään hätää. Schnur tuntui ystävältä. Ja tuntuu vieläkin.
(taidanpa käydä tervehtimässä häntä hänen blogissaan. Jospa hän sattuisi olemaan kotona)

mikis kirjoitti...

Ite olet kiva.

"Hyv' yötä".

Toivoo: toinen Bambi.

Schnur kirjoitti...

Hu-huu mikis, tykkään sinusta.

Liisu, en ole niin tasapainoinen ja miellyttävä! Kirjoitinkin sulle juuri äsken vastaukseen toisaalle jotain kamalasta epätasapainosta. Mutta ehkä se ei niin näy täällä netissä, koska täällä asiat tai ihmiset eivät juuri kuohuta tai horjuta mielenrauhaani (toivoisin, että jaksaisin osallistua tänne enemmän). "Oikean elämän" ihmiset ja asiat sen sijaan suistavat minut ihan raiteiltani. Juuri noin niin kuin tuossa kuvauksessasi nyrkkien hiomisesta ja huutamisesta ja sitten sovittelun yrityksistä. No, nyrkit ja huutaminen vain kuvaannollisesti. Mutta aika sotkuinen juttu silti.
Tämä kirjajuttu sen sijaan oli ihan mahtava! Ja kuva sai ikävöimään kirjahyllyjäni: muutin toiseen asuntoon, eikä täällä ole vielä kuin muutama lainakirja pinossa pöydän reunalla.
Kiitos Liisu, sinäkin tunnut ystävältä.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Schnur! Kiva että vastasit. Poistit pelkoni siitä, että flunssa, tuo viheliäinen, joka jo viranomaisten ilmoittamana on raivonnut erikoisen voimakkaana tänä vuonna, on vielä kimpussasi, ja makaat kalvakkaana potilaana sängyssä, ehkä jo sairaalassa. Tai että voimasi sen raivosta menneinä ovat vasta toipumassa, mutta vielä tunnet väsymystä ja seuraat maailman menoa sivusta.

Tuo miten elämä sinua kuvauksesi perusteella kohtelee, tekee hiljaiseksi. Ei liene kovinkaan lohduttavaa, mutta niin vain on, että harva on se ihminen, joka säästyy sen, siis elämän, kolhuilta. Kyllä minullakin on arpia mielen pohjalla, joita en saa pois edes raapimalla. Siellä ne vaan olla kököttävät ja ovat edelleen suurin syy painajaisiin, joita näen tämän tästä. Vaiennettuja asioita, joita yritän haudata ja haudata kokonaan maan alle, siinä kuitenkaan onnistumatta. Öisin ne harhailevat mielessä ja kiusaavat niin, että herään aamulla väsyneenä.
Mutta yks asia joka vähän auttaa, on se, että erottaa omat tekemisensä toisten tekemisistä. Ja muistaa, että toisten tekemisistä ei ole vastuussa. Jokainen vastaa omista tekemisistään ja sanoistaan. Ainakin puolet kuormasta silloin putoaa, ja olo kevenee. Mutta helppoa se ei ole.

Tsemppiä sinulle! Olet vahvempi minua. Sanot: "muutin toiseen asuntoon", niin kuin itsestään selvyytenä.
Annat ymmärtää, että erotat oman elämäsi toisten elämästä. Siihen minä en ikinä pystyisi. Elän kuin liuenneena toisten elämään. Minun elämäni on muuttunut samaksi toisten elämän kanssa. Ymmärrän, ettei se ole oikein, että kadottaa itsensä ja on riippuvainen toisista ihmisistä. Niin tekevät vain heikot ihmiset. Ja minä olen heikko. I am nothing, I am all.

Kirjailijatar kirjoitti...

Olipa hauska lukea näitä sinun kirjasuosikkejasi. Pikku prinssi oli minullekin tärkeä kirja nuorena. Minulle kaikki pikku-alkuiset kirjat ovat ilmeisesti olleet tärkeitä: Pikku lordi, Pikku naisia, Pikku prinsessa...

Iines kirjoitti...

Liisu, sinun satu- ja tyttökirjavaiheesi on hyvin samanlainen kuin omani. Muistan vieläkin pienen runotytön leimahduksineen, Uuden Kuun Emilia Byrd Starrin. Ja Anna, ystävämme. Tyttäreni on muuten saanut nimensä lukemieni kirjojen mukaan, jos Montgomeryn lisäksi lisätään sarjaan vielä Tove Jansson.

Ja myös nuo poikakirjat kuuluivat tyttöjen lukemistoon. Ja muskettisoturit ja punaiset neilikat.

Liisu kirjoitti...

Kirjailijatar, niin kuin huomasit, kaikki mainitsemasi luin lapsena, ja kirjat olivat minulle jo silloin elintärkeitä.
Nykyään luen vieläkin sen kun ennätän. Usein lukuaikaa on vain illalla, ja siihen kuukahdan sängyssä, kirja kädessä. En tiedä, miten paljon ne vaikuttavat uniini. Kerran, muistan, kirjoitin kokonaisen kirjan unessa. Siitä tuli jännä. Ja muistan ajatelleeni että aamulla kirjoitan sen muistiin. Muta en sitten aamulla muistanut siitä yhtään mitään. En edes aihetta.

Viimeksi olen lukenut runoilija Vesa Haapalan, joka on kirjoittanut useita runoteoksia, ensimmäisen proosateoksen, Karhunkivi.
Se teki minuun suuren vaikutuksen. Siinä oli päähenkilöinä Elämä, Luonto ja Perhe, jossa oli isä, äiti ja kolme lasta, joista vanhimmalla, oli vaikeuksia täyttää elämän ihmiselle asettamia vaatimuksia sopeutua joukkoon.

Liisu kirjoitti...

Iines, minulla on myös tallella melkein kaikki lapsuuden kirjat. Jos olisi aikaa lukisin niitä uudelleen. Olisi jännä huomata, miltä ne nykyisin vaikuttaisivat.

Tuo Tove Jansson on kuin vihje tyttäresi nimeen. Saan uutta vauhtia etsiä hänen kirjaansa uusien kirjojen joukosta. Olen todella kiinnostunut siitä, vaikken ole lukenut. Tiedän, että se on hyvä. Olen varma, että hän on saanut lahjansa sinulta, sillä juttusi, joita julkaiset ovat olleet monta kertaa kirjallisuutta, esseitä, joita on ollut ilo lukea.

Onhan hassua, Iines, että meidän täytyy välillä leikkiä piilosilla oloa. Se oli kyllä minusta kaikkein jännintä lapsena. Ja jännää se on vieläkin. Blogin pitäminen on eräänlaista piilosilla oloa sekin! Aika mielenkiintoista. Saa tutustua ihmisiin ilman paineita.

Iines kirjoitti...

Liisu, valitettavasti tytär jätti tuon Jansson-nimen pois mennessään kouluun - se oli hänen oma valintansa. Hän halusi valita käyttöönsä toisen nimensä, joka on Montgomery-osastoa. Ja kirjailija sukunimensä hän keksi itse. Hän sanoi, ettei halua esimerkiksi koulussaan tunnistusta. Hävettävää hänellä ei ole, mutta koetan kunnioittaa hänen tahtoaan.

Iines kirjoitti...

Pieni korjaus: kirjailijasukunimensä yhteen, jäi tuossa erikseen.

Liisu kirjoitti...

Ymmärrän oikein hyvin tyttäresi tunteet. Samalla kun hän suojelee nimen valinnalla itseään, hän suojelee myös lähimmäisiään. Mutta sitten kun hän alkaa olla SUURI NIMI, on kirjoittanut itsensä ihmisten mieleen ja sydämiin, ei hän voi enää piiloutua, joku elämänkerturi kaivaa hänen alkuperäisen nimensä esiin vaikka kiven alta!
Yleensä kirjailijat kirjoittavat samalla valitsemallaan nimellä kaikki kirjansa. Tai sitten ei. Se osoittaa, että sillä ei loppupelissä ole mitään väliä, millä nimellä kirjoittaa. Tärkeintä on kirja, ja se, miten se on kirjoitettu.

Terveiset ja onnittelut tyttärellesi! Hän on mielestäni valinnut hyvän osan. Se, että hänellä on myös siviiliammatti, johon voi tarvitessaan turvautua, on mielestäni hyvä asia.