9.4.2016

NÄINKIN VOI OLLA (elämää, osa 1/3 )




Bruno halusi eroon vaimostaan. Syy: vaimo liian täydellinen. Vakka kantensa valitsee, sanovat vanhat. Vaimo oli vakka ja Bruno tiesi olevansa kansi. Tähän seikkaan koko hänen ihastuksensa oli aikoinaan perustunut. Kantena oli mukava olla. Ainakin ensimmäiset vuodet. Mutta kun vaimo alkoi osoittaa rapistumisen merkkejä - hän oli Brunoa hiukan vanhempi - Bruno alkoi pelätä: entäpä jos vaimo kokonaan romahtaa, ja hän itse jää killumaan tyhjän päälle. Tämä ajatus huoletti Brunoa kovin. Varsinkin kun vaimo sanoi: ”Kuule, Bruno, sitten kun aika minusta jättää, niin otathan itsellesi uuden Akan!” Akka oli Brunon antama lempinimi vaimolle. He käyttivät sitä vain kun olivat kahden kesken.
Vaimo rakasti Brunoa. Pyyteettömästi. Hän rakasti mielellään. Juuri niin kuin hänen mielestään pitikin rakastaa. Joka paikassa hän ajatteli aina Brunoa enemmän kuin itseään. Hän halusi, että Bruno voisi hyvin, olivat olosuhteet mitkä tahansa.

Bruno oli kaunis mies. Keskivertoa lyhyempi, pulleahko,  mutta harvinaisen siroluinen. Hänellä oli tuuhea, hieman karhea taaksepäin kaartuva musta  tukka, hyvin hoidettu. Hän oli tukastaan ylpeä. Mutta vielä ylpeämpi hän oli hampaistaan. Ne olivat vahvat ja tasaiset, hiukan kellertävät, mutta hyvä hammasluu on aina hiukan kellertävää. Brunosta ei ollut yhtään vastenmielistä aukaista suutaan ja näytellä  hampaitaan, kuka tahansa sai niitä ihailla.

Brunon vaimo oli lämminsydäminen ihminen. Pitkä ja suoraryhtinen. Kolea, kalsea nainen, sanoivat ne, jotka tunsivat hänet vain ulkonäöltä. Ne, jotka tunsivat vaimon  paremmin, olivat otettuja siitä ystävällisyydestä ja lämmöstä, joka alkoi huokua kuin föntuuli aina kun hän kohtasi ihmisen, joka ei tärkeillyt vaan katsoi häneen hyväksyen. Suurimmalta osalta ja useimmiten tämä  sisäinen lämpö ohjautui tietenkin Brunoon, olihan Bruno lähin ja hän rakasti Brunoa. Rakkaus on käsittämätön asia. Se on ihme. Mysteeri. Brunon vaimon rakkaus oli vielä siitä merkillistä, että se edusti kaikkein jumalaisinta lajia. Agape rakkautta. Agape rakkaus on epäitsekästä ja siitä kummallista, ettei se kaipaa edes vastarakkautta. Sitä Bruno ei tiennyt. Brunolle se tiesi vain tuskaista oloa. Huolimatta huolestaan, joka koski vaimon mahdollista kuolemaa,  Bruno oli enimmäkseen kuitenkin kyllästynyt. Ei niinkään ystävällisyyteen kuin vaimoonsa. Mutta siinä se ristiriita olikin, se, joka vaikeutti Brunon elämää! Kuinka osoittaa kyllästymistä ihmiselle, joka aina ja joka paikassa pani oman mukavuutensa sivuun, huolsi ja hoiti rakkautensa kohdetta, ei pelkillä sanoilla vaan myös teoilla.   

Vaimo teki kaikkensa Brunon hyväksi. Voi sanoa, että hän melkein muutti asumaan Brunoon, niin täysin hän unohti itsensä ja omat tarpeensa. "Bruno kulta, olisiko sinun aika jo levähtää, tulepa syliin istumaan!" Tai: "Arvaas Bruno, mitä me tänään syödään? Minäpä tein lempiruokaasi, sitä jota söit aina lapsena. Siankylkipaistia, hedelmäisen kastikkeen kera! Tein sitä varmuudeksi niin paljon, että sitä riittää lautasellesi ainakin viikoksi!"

Brunoa puistatti. Hän oli kyllästynyt syömään sikaa. Hän ei halunnut sitä missään muodossa. Se toi mieleen röhkivän emakon eturaajat kaukalossa, häntä velttona roikkumassa. Eikä hän mielellään istunut vaimonsa sylissä. Se oli hänestä epämiehekästä. Mutta niin asia vain oli. Jossain vaiheessa, taisi olla jo alkuaikoina, syli oli vaihtunut. Ensin Brunon syli. Sitten vaimon syli. Mutta kun ottaa huomioon vaimon ja Brunon paino- ja pituussuhteen, se oli siinä määrin vaimon hyväksi, että tuntui luonnolliselta, että vaimo vetäisi Brunon  silloin tällöin herkkänä hetkenä syliinsä eikä päinvastoin.

Se, mikä Brunoa oli alkanut vaimossa tympiä ensimmäisten huumavuosien jälkeen oli vaimon epäinhimillisen pitkä pinna. Vaimoa ei saanut suuttumaan. Brunon tulevaisuus oli uhattuna. Jo jonkin aikaa oli sisäinen ääni kuiskutellut: mikä mies sinä olet, yhden kanssa koko ajan, maailma on täynnä naisia. Repäise itsesi irti ja ala ELÄÄ! Näin tapahtui varsinkin kun Bruno loikoili sohvalla ja katseli tv:tä. Hän piti viihdeohjelmista. Sen ymmärtää. Todellisuus on koko ajan läsnä. Onhan ihan eri tunnelma katsella uhkeita tanssijoita telkasta kuin tuijottaa vieressä tuolilla isuvan vaimon tylsän kalseaa olemusta.

(tämä saattaa jatkua...)



                             
..
                                  

                                           Luigi NONO
                                           (1924- 1990)
                                           LIEBESLIED
                                                        (Rakkauslaulu)


Videon kansikuvana sen tekijä, Fonergia Nuova on 
käyttänyt meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon
maalausta. Frida Kahlo oli naimisissa taidemaalari 
Diego Riveran kanssa. Kahlo sairasteli paljon, mutta
oli hengeltään hyvin vahva ja energinen.
                             
      

                     


31 kommenttia:

hjalmar kirjoitti...

Bruno ei myötätuntopointseja liiemmälti saa. Jos vaimo äkkiä kuolisi, Brunolle kävisi huonosti. Hän ei osaa pitää huolta itsestään, kun vaimo on huolehtinut kaikesta. Vanhemmiten hänellä on edessä luultavimmin dementoituminen ja muumiokuolo. Häntä ei kukaan kaipaa. Hautajaiset hoitaa viranomainen. Bruno vielä kuvittelee olevansa suurikin naisten mies. Vaimoa tulee surku. Hänestä tulee mieleen kirja ja siitä tehty elokuva Pitkän päivän matka yöhön. Ihminen, joka uhraa itsensä ja tajuaa virheensä liian myöhään. Itsensä kieltäminen on hengenvaarallista!
Stoori, joka sai aikaan ristiriitaisia tuntemuksia ja ahdistustakin. Se on aina hyvän merkki.

Liisu kirjoitti...

Hjalmar, en ole emmättänyt viime aikoina olla paljonkaan mukana näissä blogiasioissa, mutta nyt kun sain reilu kuukausi sitten laittamani tekstin jälkeen tämän uuden, tuntuu helpottavalta.

Kiva että olet ennättänyt tämän jo lukea. Minä olen alkanut ajatella, että ihmiset on ihmisiä, vaikkei kaikista pitäisikään, mutta aivan oikeassa olet (varmaan) Brunon kohdalla. Itse sain vain vähän harjoitusta (joskus kastikkeen sekoitusta), kun äiti oli niin ahkera, että tahtoi tehdä kaiken itse. Se näkyy nyt kyllä minusta. Aika tumpelo olen kotitöissä. Mutta sen olen oppinut kuitenkin, että osaan sanoa: Omapa on vikani. Ihan mielissäni olin kun äiti sanoi itse kyllä suoriutuvansa kaikesta ja patisti minua lukemaan. No se ei kyllä harmittanut.

Joten kuten olen selvinnyt silloin kun on tarvinnut ja uskon että kyllä miehetkin osaavat ainakin nykyään tehdä mitä tahansa. Myös kotitöitä. Fiktiotahan tämä, mutta aina siinä jotain tottakin tulee kirjoittaneeksi. Sellaista, jota ei osaa ajatella, ei myöskään osaa tehdä, niin sanotaan. Mä ajattelin tään hauskaksi, itseäni nauratti, mutta hienoa, että tämä herättää myös toisenlaisia tunteita.
Kiitos!

Iines kirjoitti...

Vaan miten vaimon kävisi, jos Bruno ottaisi ja kuolisi, kuten miehet tapaavat tehdä ennen vaimoihmisiä, valitettavasti? Miten hän täyttäisi tyhjiön elämässään, ketä pitäisi sylissään? Minusta kohtalo tekisi kauniisti, jos lopettaisi nämä toisiinsa kiinni kasvaneet joskus rinnakkain parisänkyyn, yhtaikaa. Ja jos Bruno olisi mennäkseen, hän olisi mennyt jo. Tämä on hänen elämäänsä, kuitenkin, sulottaret televisiossa ja se massiivinen vaimo hääräämässä. Hyvähän siinä on ukon haaveilla heitukoista, joita tosielämässä taitaisi juosta karkuun harjastukka suorana.

Ja Liisu, yksi asia harmittaa! Miksi näin kutkuttava novelli jätetään kesken? Olisin halunnut jatkaa lukemista. Lisää siis, jos ja kun inspiroidut jatkamaan!

Liisu kirjoitti...

Heh,Iines, otatpa hauskasti kantaa. Totta, että kun toinen siitä kupeelta kupsahtaa, on avioliitossa niin kuin kaikissa muissakin liitoissa jälkeenjääneellä puolikas-olo. Niin ovat kertoneet jotkut tuttavat, joilla on asioista kokemusta. Omakohtaisia tai kuultuja. Miehet sortuvat kuulema usein ryyppäämään, myös avioeroissa. Me naiset pärjäämme ehkä paremmin. Ja kai se on pakko, kun pakon edessä on jotenkin selvittävä. En osaa kuvitella.

Aatamista ja Eevastako avioliitot alkoivat? Mutta siitä alkoi myös monien uskontojen kohdalla naisen alempiarvoinen kohtelu ja syyllistäminen. Olisi nyt saanut olla vähän parempi luomiskertomus, naista arvostavampi. Tai olisi kehitetty miehet synnyttämään. Ihmettelen kun vielä nyt, 2000-luvulla arvoisa arkkipiispamme ei puolla nykyistä avioliittolakia. Mulla oli kerran yks blogituttu, jota luulin naiseksi, kunnes hän kertoi, että hän oli egyptologi ja mies, joka itki, kun hänen äitinsä ja sukulaisensa eivät hyväksyneet hänen rakasta miesystäväänsä, vaikka he olivat löytäneet toisensa ja halusivat elää yhdessä.

Tuosta kesken jättämisestä: lopetin jutun kesken siksi, ettei siitä tulisi liian pitkä. Sen verran hankalaa on näytöltä lukeminen, että parempi olisi kirjoittaa pätkissä kuin liian pitkinä kokonaisuuksina. Periaatteessa juttuja voisi täällä keksiä loputtomiin, jos keksii ensin alun. Maailma on täynnä ihmisiä, joista voisi kirjoittaa, ja jos haluaa kirjoittaa pelkkää fiktiota on vaarana ettei se ole uskottavaa. Minusta kirjoittaminen on vaikeaa. Tätäkin lyhyttä juttua olin kirjoittanut kolme versiota, eikä tämä jonka nyt julkaisin, vastaa ollenkaan sitä, mitä halusin. Halusin tehdä lämpöisen takin, mutta tulikin hattu.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Minulle tuli ärsyyntynyt olo Akan epäinhimillisen pitkästä pinnasta, kuten Brunollekin. Bruno ilmeisesti haluaisi vähän raikastaa parisuhdetta riitelemällä, mutta toisesta ei ole vastusta.
Ei sellaisen kanssa voi elää, joka asettuu lattiamatoksi.

Olet kuvannut latistumisen elävästi. Bruno tukahtuu hyväntahtoisuuteen. Ja onko Akka siiten niin epävarma itsestään, ettei uskalla luottaa Brunon rakstavan, vaikka välillä vähän hellittäisi hellimisetään ja pyytäisi itselleenkin jotain.

Nuo kaksi pitäisi panna riitelemään raikkaasti ja sitten sovintoseksiä päälle.

Liisu kirjoitti...

Hyviä neuvoja saavat, ukko ja akka! Välitän kiitokset. : )
Voisihan mies ehkä häippästä ilman riitaakin, jos riidattomuutta suree. Vai olisiko hän niin hyväntahtoinen, että ei hanno jättää rakastavaa vaimoaan, pelkää että tämä jää suremaan. Tiedä häntä.
Kiitos, Marjatta kommentista!

Schnur kirjoitti...

Minulle tuli sellainen kuva, että Brunolla on uhmaikä itsenäistymispyrkimyksineen... ja epävarmuus tuntuu olevan molemminpuolista, koska eivät kumpikaan uskalla ilmaista negatiivisia tunteitaan. Bruno ainakin tunnistaa omansa, se on kai hyvä merkki.

Ajatuksia herättävä juttu, Liisu! Odotan myös mielenkiinnolla jatkoa tähän.

Liisu kirjoitti...

Tuntuu mukavalta kuunnella analyysejanne jutun henkilöistä, Schnur!

Sinä olet sitä mieltä että Brunolla on myöhäissyntyinen uhmaikä. Vaimo on sitten varmaan kehityksensä huipulla, kun rakastaa, rakastaa vaan, eikä osaa edes suuttua. Vai onko se sittenkin vain halua pysyä sovussa, pelkoa siitä, ettei kannata suuttua. Voi olla.

Saatte minut näkemään asioita eri näkökulmista. Kun kirjoitin tätä, kirjoitin vaan, ollenkaan pohtimatta mitä kirjoitan. Ainoa, mitä ajattelin (ja sai hylkäämään eri versot tästä jutusta), oli se, miten kirjoitan. Rönsyilevästi vai mahdollisimman yksinkertaisesti? Valitsin yksinkertaisuuden.

Irja Viirret kirjoitti...

Huh, onko niitä tuommosiakin naisia, onneksi vain kuvitelmissa, miehet kyllä usein silti ovat brunoja, vaikka ei olisi niin kilttikään vaimo. Kiitos Liisukka, tätä oli nyt kepeä lukea. Vähän hävetti kun mainitsin, mies sanoi että sen sivun voi vaikka pienentää ja lukea siten helpommin...

Liisu kirjoitti...

Mustis, neuvo oli hyvä. Kiitos siitä! Totta on, että näytöltä on helpompi lukea
Kapeammalta rivikaistaleelta kuin leveältä.

Totta puhut. Vaimoja on monenlaisia, niin on Brunojakin! Ja maailma on lavea,
Pikku, pikku Lauri! Niin lauloi minun isä, joka oli sitä lempeämpää osapuolta.

Anonyymi kirjoitti...

Mutta aika kauheesti ketaroita tossa maalauksessa. Sikin sokin.

Liisu kirjoitti...

Yes, siinä on päällekkäin kaikenlaista vipinää. Jos katsot tarkkaan, siinä on vihreä kohtu, josta on kaksi kanavaa uusien otusten syntymistä varten. Toinen on nurinpäin tulossa ja huutaa äitiä auttamaan!

mikis kirjoitti...

Kohdut ovat mälsiä. Ja miksi niiden pitäisi olla vihreitä? Uuninpelti, jonka päällä on kuumuudesta käpristynyt leivinpaperi, on parempi. Lapsellekin, joka aamuisin kävelee 12 kilometriä umpihangessa Tarhaan, eväsreppu selässä roikkuen, ja illalla toiset 12,5 kilometriä takaisin, voi sanoa... "kuules nyt lapseni, ei haikara sinua tänne ole tuonut. Vaikka naapurin Jaakko, joka kerran minuakin, joka juuri silloin olin korjaamassa Puimurin kampiakselia, heitti minua kivellä päähän, niin sanoo. Ei. Ei. Vaikka variksetkin aina aamuisin tuossa nauravat ja ovat 'niin neekereitä, niin neekereitä'... Hyökään eivät sinua tänne ole tuoneet. Vaan Leivinuunista sinä olet kotoisin... LÄMPS LÄMPS."

Liisu kirjoitti...

Mikis, minkävärisiä kohdut oikeasti ovat? Minusta ne vois olla vaihtuvavärisiä kuin kameleonteilla. Niissä voisi olla vilkkuvalo ja varoitustöötti, joka ilmaisisi Full tai Empty tilanteen mukaan.
Miks miehillä ei oo kohtua. Pitäisi olla. Niillä on kyllä usein iso maha, mutta siellä ei asu baby vaan olut jota voi sanoa (kai) myös kaljaksi.

Liisu kirjoitti...

Ps.
Oikaisu: kyllä naisillakin voi olla kaljamaha tai omppuvatsa.

mikis kirjoitti...

Omput on hyvä. Etenkin kotimaiset. OMENA POMENA POM!

mikis kirjoitti...

Naiset ovat usein turhantarkkoja, tai siis arkoja, omasta fyysisyydestään. Ihan turhaan olette, ihan turhaan! Miehellä kun tekee mieli, sille kelpaa vaikka... no joo. Ei länkisääret rumia ole eikä pihtisääretkään, mutta jos sääret menevät ziut zaut ziut zaut kuin korkkiruuvi... niin ne kyllä vähän kummastuttavat? (etenkin aluksi)

Liisu kirjoitti...

Mitä, mikis, asiantuntija, otaksun, ajattelet aiheesta: hyvä avioliitto?

mikis kirjoitti...

En ole asiantuntija, paitsi erosimme - minä ja vaimoni - ystävinä.

Hyvä avioliitto on kai sellainen että kummallakin on hyvä olla?

Sitä en osaa sanoa miten se käytännössä on mahdollista.

Huonoa avioliittoa on se, että jompi kumpi dominoi toista. Tai molemmat. Ihmisen pitää olla itsensä. Ei naimiseen meneminen sitä tarkoita että ihminen tulee toiseksi, se olisi ihan höpsöä. Tasa-arvoa tarkoitan. Sillä tarkoitan sitä että ihminen välittää toisesta, että haluaa hänelle hyvää. En minä osaa vastata tämmösiin kysymyksiin. Naimisissaolossa on mukavinta että jossain vaiheessa siihen tupsahtaa lapsi. Lapset ovat kivoja. Lapselta oppii asioita joita on jo unohtanut; se vanhemmuudessa mielestäni on parasta. Joo. Ja hyvä avioliitto on sitä että äiti ja iskä pitävät toisiaan kädestä ja katsovat toisiaan välillä silmiin.

mikis kirjoitti...

Siis silloin kun pystyy katsoo toista ihmistä vilpittömin sydämin silmiin, on kaikki Ok.

mikis kirjoitti...

Liisu se silitteli liinoja la la lala lallaan laa mutta kun liinat loppui mitä teki Liisu silloin? Se alkoi silitellä kissaa la la lala lallaan laa ja kissa meni ihan litteäksi.

(vanha vepsäläinen kansanlaulu. ei sanottajaa, ei säveltäjää, ei esittäjää)

mikis kirjoitti...

Tässä toinen raja-Karjalasta peräisin oleva laulu. Taltioitu Talikkalan markkinoilla:

oi älkää, jos olette tiukkapipoja, kuunnelko tätä.

Ps. minähän sanoin ettettes...

mikis kirjoitti...



"Hiljaa niinkuin lammen laineet, syntyi Pakari Pulliainen, syntyi suuressa leivinuunissa, keralla pikku pullien."

Esko Aaltonen (kts. Wikipedia kuka) on sanonut että tämän lauluntekstin kirjoitti eräs kiertelevä maallikkosaarnaaja. Forssassa hän asui Maakunta -nimisessä matkustajakodissa, ehkä siksi, kun Forssassa ei siihen aikaan muita hotelleja ollut. Hän oli sananmiehiä, saarnasi niin että ukoilta silmäkulmat kostuivat ja eukoilta alkkarit. Keräsi isoja kolehteja jotka pisti taskuunsa. "Katsokaa taivaan lintuja, eiväthän hekään..." Niinpä niin. Mutta Esko Aaltonen (no, katsoisitte nyt kuka hän on!) jatkaa kertomistaan, että Forssassa hänelle kävi huonosti. Nimittäin yks isäntä lähti kesken seurojen - joita silloin hoitivat tämän matkasaarnaajan apulaiset - kotiinsa, ja mitä hän siellä näkikään? No, ei nyt ainakaan Jeesusta, vaan tän matkasaarnaajan, joka juuri puhisi hänen vaimonsa päällä. Saarnaaja lähti, ilman mitään kristillisiä "hyvää päivänjatkoa" toivotuksia lipettiin. Lähti koko Forssasta kuin heittämällä.

Mutta kivan tekstin siellä pyöräytti. "Hiljaa juuri kuin lammen laine..."

Liisu kirjoitti...

Mikis, uskoisin olevani samaa mieltä kuin sinä mitä avioliittoon tulee. Miten se sitten käytännössä toteutuu, on eri juttu. On vaikeaa olla samaa mieltä jonkun toisen kanssa kaikissa asioissa. Keskustelemalla faktoista sen luulisi selviävän, mutta jos se huudoksi menee, ei mtään toivoa.

Pitäisi (myös eduskunnassa) kuunnella toisten mielipiteitä, ja jos toisen puhe kuulostaa järkevältä sitä voisi miettiä antaisiko periksi omissa mielipiteissään. Helppoa se ei ole.

Toi laulu jonka nostit esiin, on hauska.

Schnur kirjoitti...

Liisu, tämä kertomushan elää! Ja muuttuu aina vain syvällisemmäksi.

Hankala tilanne. Vaikuttavat kovasti kanssariippuvaisilta (tai läheis- mutta kanssa- kuvaa sitä kai vähän paremmin, vaikka onkin huonoa suomea).

Miten nuo saisi keskustelemaan tilanteesta keskenään? Ja jos Bruno vaikka sanoisi, ettei kestä enää palaakaan siankylkipaistia, miten vaimo siihen reagoisi?

mikis kirjoitti...

Rakastan teitä, Schnur ja Liisu, kun puhutte. Mutta kun olette hiljaa, Liisu ja Schnur, en tiedä mitä käsilläni tekisin. Panen ne ehkä taskuihini? Ja olen hiljaa, auch ich.

Liisu kirjoitti...

Schnur, elää se, teksti! Kiva, että huomasit. Piti tehdä siihen muutoksia loppukuvan takia. Tuo kärsimysten nainen, Frida Kahlo, kohteli aviomiestään Diego Riveraa vähän kuin lasta. Rakasti tätä ja oli suruissaan, jos Diego oli teillä tietymättömillä, naisten mies kun oli luonteeltaan, vaikka monet naiset vieroksuivat häntä. Vain miehen kuuluisuus sai aikaan jotain liikettä naismaailmassa. Diego ei ymmärtänyt vaimon tunteita. Harva mies ymmärtää. Mutta Frida ilostui aina, kun Diego palasi hänen luokseen.

Kyllä olisi jo aika jatkaa juttua. Kunhan tästä tokenen. Olen pitänyt lomaa arkielämästä, en tiedä onko se auttanut. Ehkä kokoan ajatuksiani ja yritän joku päivä jatkaa. Saisivat he olla avoimempia toisilleen. Mutta kokemukseni mukaan se ei ole helppoa. On asioita, joista ei haluaisi puhua. Yleisin syy taitaa olla, ettei haluaisi toista loukata.

Tää on nyt multa vähän hupsu yritys nähdä asioita toisinpäin. En tiedä, onnistuuko.

Liisu kirjoitti...

Mikis, oikeasti olisi varmaan parempi vähemmän puhua ja enemmän tehdä jotain järjellistä. Mutta väärässä järjestyksessä se ainakin minulla usein menee. Auch ich olen huono pitämään kiinni päätöksistä. Päätän tehdä jotain, jota en sitten teekään. Se on helpompi tapa elää. Kun tavallisesti päätän vääriä asioita, on suuri helpotus, kun ne voivat jäädä toteuttamatta.

Minäkin tykkään teistä, Schnur ja mikis! Ootte aidon tuntuisia ihmisiä. Ei tärkeitä, vaikka olettekin tärkeitä. Siis ette tee itsestänne numeroa, vaikka toiset arvostavat teitä. Yleensäkin olen ihmisrakas. Tarkoittaa sitä, että jos tunnen tai tiedän jonkun ihmisen, kaipaan häntä joskus vielä vuosienkin perästä.

Schnur kirjoitti...

Joo ja joskus keskusteleminen ei vain auta. Luin jostain, että parisuhteen ristiriidoista kaksi kolmasosaa on tutkimusten mukaan ratkaisemattomia, osapuolten erilaisuudesta, erilaisista tavoista ja näkemyksistä johtuvia ristiriitoja. Yksi kolmasosa olisi sitten ratkaistavissa olevia.
Välillä tuntuukin siltä, että keskustelu on vain pientä näpertelyä ja säätämistä eikä sillä ole mitään syvempää, perustavanlaatuisempaa (äh, tuokin taitaa olla huonoa suomea) vaikutusta.
Ja silti vain uskon tai haluan uskoa siihen ja takerrun dialogiin. Ehkä sillä on ainakin jonkinlainen lumevaikutus.
Tuli tuosta "kohteli vähän kuin lasta" mieleen: Lapset eivät kai yleensä välitä tai huolehdi vanhemmistaan ihan samalla tavalla kuin nämä heistä, eikä pidäkään. Ja jos puolisoa kohtelee kuin lasta, saa kai samanlaista lapsen välinpitämättömyyttä takaisin. (?)


Ich dich auch, mikis, ja Liisu, samat sanat sinulle! :)

Liisu kirjoitti...

Schnur!
Puhut järkeä, samaa mieltä olen. Mutta tämän Hugo-jutun kanssa olen ollut liemessä. Olen yrittänyt ja yrittänyt jatkaa sitä aina kun on ollut tilaisuus. Olen jo monta kertaa ollut aikeissa luopua, heittää Hugoa märällä rätillä päin pläsiä. Mutta ihminenhän se taitaa olla Hugokin. Mulla oli mielessä esikuva siitä. Jossain vaiheessa se on ollut mun kollega. Mutta en muista enää hänen sukunimeään. Etunimi oli muistaakseni Elias.

Tänään oli sitten onnekas päivä. Sain sen valmiiksi. Huomenna laitan sen seikkailemaan täällä, ellei se aamulla kun luen sen, vaikuta ihan köpelöltä.

Aiotko muuten jossain vaiheessa jatkaa kirjeitä (letters to P.)? Olen kaivannut niitä. Ne tekevät mielelle hyvää.

Liisu kirjoitti...

Mustis, neuvo oli hyvä. Kiitos siitä! Totta on, että näytöltä on helpompi lukea
Kapeammalta rivikaistaleelta kuin leveältä.

Totta puhut. Vaimoja on monenlaisia, niin on Brunojakin! Ja maailma on lavea,
Pikku, pikku Lauri! Niin lauloi minun isä, joka oli sitä lempeämpää osapuolta.