19.8.2016

JUOKSU



Olla lähellä, olla kaukana.
Koko ajan olla ajatuksissa.
Yksin. Toisten joukossa.


- Odota! Puhutaan!
Äiti juoksee tyttären perässä katua. Lievää ylämäkeä. Nyt he ylittävät sillan. Nyt lievää alamäkeä. Äiti lisää vauhtia. Liikennevalot. Tytär juoksee päin punaista. Äiti pysähtyy, huohottaa.
– Älä mene! Odota! Puhutaan! Tytär ei katso taakseen. Pitkä autorivi tulossa. Äiti ryntää, pääsee elävänä autojen välistä. Yrittää lisätä vauhtia, mutta tytär on jo kaukana. Tytär on muuttunut villieläimeksi, kauriiksi, joka pakenee vihollista. Äiti näkee miten hän kääntelee päätään levottomasti, nyt hän vilkaisee taakseen, lisää vauhtia. Äiti tietää, ettei tyttären katseessa ole pelkoa. Se on täynnä vihaa. Mutta äiti ei hellittä. Hänen sydämensä hakkaa. Tuntuu kuin se tukehtuisi. Se painautuu kylkiluita vasten. Tekee kipeää. ”Pitäkää hännästä kiinni!” koulukuraattori sanoi. ”Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!” kaikuu äidin korvissa. Mutta hänen on hellitettävä. Ei hän jaksa. Hän pysähtyy. Tytär juoksee jo kaukana. Kääntyy kadunkulmasta. Enää ei häntä näy. Haihtui kuin tuuli. Tyhjä tuuli.
Äiti kokoaa itsensä. Hän karistaa kurkkuaan, joka on täynnä hölmistynyttä itkua. Hän jää seisomaan. Hän seisoo. Nyt hän kääntyy. Mitään ajattelematta, mieli tyhjänä, hän liikuttaa jalkojaan. Jalat kuljettavat häntä. Ne vievät sinne, mistä ovat lähteneet liikkeelle.
Voimattomuus, epätoivo ja häpeä riippuvat sitkeinä äidin käsivarsissa koko sen matkan, jonka jalat häntä kuljettavat. Vasta kun on kotona hän pystyy ajattelemaan: Nyt tiedän, että ainakin hän elää!


Äiti ja tytär.
Mies ja nainen.
Vaimo ja mies.
Yksin joukossa.
Yksin erillään.
Yksin yhdessä.






Syrjä (New Music Theatre Showcase Festival, Jakobstad)

Dance: Laura Sorvari & Jussi Suomalainen
Musicians: Ulriikka Heikinheimo (vl), Vuokko Lahtinen (vla), Marina Vidal (vlc), Sauli Zinovjev (pf)
Director: Vilma Tihilä
Video artist: Tommi Mustaniemi
Composer: Sauli Zinovjev
                                                    Costume design: Tuuli Kokkonen
Video documentation: Bo Forsander


"Distant or close? Alone and apart/separate from the other or on the other hand, next to each other, close to physical touch? Together, yet alone. Alone, yet connected.
Composer Sauli Zinojev, choreographer Vilma Tihilä and video artist Tommi Mustaniemi have together created the stage perormance Syrjä, which approaches music theatre through moving visuality and strong emotion. At its core lies improvisation, which allows the work to breathe, giving it the ability to conform. The show moves at the interface of experience, distantly cool and yet so burningly personal."

30 kommenttia:

Vesa Haapala kirjoitti...

Olipa hieno aloitus, Liisu! Jatka toki!

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Vesa!
Videossa, joka innosti minua, on nähtävänä, miten paljon ja hyvin kehonkieli voi ilmaista. Ja miten musiikki
pystyy omalla kielellään puhumaan asioista. Ja kyllä sanatkin osaavat puhua, jos niitä vain osaisi oikealla tavalla käyttää. Nämä kaikki yhdessä muodostavat triangelin, joka kertoo kuin kuorossa ihmisestä asioita, joitten ympärillä yksinäisyys kiertää. Jokaisella on varmaan syvän yksinäisyyden hetkiä, vaikka hän olisi keskellä ihmismerta.

Iines kirjoitti...

Tämä olikin rytminen kuvaus! Uhmakas ja hätäinen kauris kakofonisen liikennemelskan keskellä. Takaa-ajo, pakeneminen, ääntä, liikettä ja vimmaa. Kenen puolella lukija on? Molempien!

Hienosti kuvattu. Lisää minäkin toivon.

Liisu kirjoitti...

Iines, arvostan sinua kun kiireittesi keskellä suositun blogisi keskushenkilönä ennätät käydä täällä ja kirjata näkemyksesi. Kiitos siitä!

Hjalmar kirjoitti...

Pyörryttävä - elämä lyhytkertomuksessa! Olet mestari siinäkin! Tyhjä tuuli - upea ilmaisu! Lopun käänne oli kuin pienen moottorin lämmittelyn jälkeen olisi ampaistu baanalle kaasu pohjassa, volyymi kaakossa. Mitä oli tapahtunut ennen tätä? Ehkä sitä ei tarvitse edes kertoa. Ikään se kaikki olisi jo koodattuna näihin lauseisiin. Eilinen muuttuu huomiseksi. Tämä tarina oli myös hieno runo.
Aina vain paranee, Liisu.

Liisu kirjoitti...

Kitos, Hjalmar! Sinä jaksat kannustaa.
Olen aina ihaillut lyhytjuttujasi, yrittänyt ottaa niistä mallia, mutta todennut sen mahdottomaksi. Mutta yritän kuitenkin lyhentää omiani siinä määrin kuin pystyn. Kokeilen, voisiko kirjoittaa vain välähdyksiä, jonkinlaisia läimähdyksiä, elämästä, joilla ei olisi alkua eikä loppua. Voi olla, että se jää pelkäksi yritykseksi.

isopeikko kirjoitti...

Tämä oli oikea läimähdys. Mukava välähdys. Peikko melkein itse juoksi pitkin. Hyvä sua.

Liisu kirjoitti...

Kiitos isopeikko!
Juokseminen tekee hyvää. Eilen juoksin myrskytuulen antaessa vauhtia. Se työnsi minua eteenpäin, eikä tarvinnut ponnistella, sen kun jalkoja viskeli eteenpäin. Vauhti yltyi.

mikis kirjoitti...

Juoksemisessa tärkeintä on että vuoronperään viskooo jalkojaan eteenpäin. Jos viskoo vain toista jalkaa, ei siitä hyvää seuraa. Ennemmin tai myöhemmin sitä kellahtaa kyljeleen. Ja nimenomaan juuri sen rasittuneemman jalan puolelle.

Ja sitten perikunta, joka jakaa hopeisia haarukoita keskenään, niitä kalistellen, ihmettelee että "jopas oli kummallinen ukko. tästäkin se eilen meidän erestä juoksi. kun juotiin myrkynvihreää teetä. eikä edes puuskuttanut. (tekee salaa ristinmerkin)

"Jopas jotakin."

Liisu kirjoitti...

Kumma ukko! Tosiaan.
Hyvä että muistutit, mikis. Mulla on yksi pieni haarukka, siis sellainen ihan pieni, jolla otetaan kurkku- tai tomaattiviipaleita ruokapöydässä. Se on ihan musta. Se pitäisi puhdistaa sillä se on hopeaa.

Ja mitä juoksemiseen tulee, siinä voi kaatua. Tai hengästyä. Tai voi tulla hiki. Ja sitten kun ei vaihda märkää paitaa kuivaan paitaan, voi vilustua. Tulla kipeeksi. Ja joutuu makaamaan sängyssä kuumemittari kainalossa. Ei yhtään mukavaa.

Pahinta, jos olisi urheilija, ja juoksisi juoksukilpailussa vaikka olympialaisissa edustamassa Suomea. Ja tulisi viimeisenä maaliin. Silloin olisi paha merrassa. Kansa buuaisi ja pitäisi palata Suomeen häntä koipien välissä. Ajatella, miten paljon valtio olisi joutunut maksamaan verorahoista siinä toivossa, että toisin kunniaa Suomelle. Ja mitä minä voisin tuoda kun häntäkin olisi koipien välissä. Johan kaikki nauraisi. Minä vain itkisin.

mikis kirjoitti...

Ei naisjuoksijat voi tulla Maaliin/MÅL "häntä koipien välissä"... Ihmeellistä se olisi. (Olen amatööribiologi.) Muuten olen fysiologina, jota en ole, katsotaanpas... (tutkii CeeVeetään... juuu, en ole... pistää kansion kiinni) mutta muuten olen samqaa mieltä urheilun rasittavuudesta kuin sinä. Nuhahan siinä äkkiä tulee, kun harrastaa.

Oscar Wilde muistaakseni sanoi (voin muistaa myös vär´äin) että "dominon peluu on ainoa valkoiselle ihmiselle hyväksytty urheilumuoto". Pelaan mielelläni dominoa - vaikka olenkin valkoihoinen, lihaa syövä heteroemis. Dominossa on vain niin vähän vaihtoehtoja, ne siirrot pystyy konstruoimaan, shakki on eri maata. Täytyy käsittää mitä joku siirto, jota ei edes tee, myöhemmin vaikuttaisi peliin... siis jos sen sittenkin tekisi?

Shakinpeluu on kivaa ajanvietettä (aivan kamalaa). Pidän shakista (enkä pidä). Minusta shakin harrastajat ovat miellyttäviä ihmisiä (kamalia hirviöitä ovat). Tervetuloa vaan tänne (ja tervemenoa kans pois muualle). Ei kun (äläpäs nyt...!) Eikun ihan oikeesti minä tykkään shakinpelaajista. Ovat hiljaisia kuin kissat, ja yhtä sisäsiistejä. Harmi vain että kissat eivätjuurikaan pelaa shakkia. Jos minulla olisi hyvin shakkia pelaava kissa, varsinainen karvaturri, joka toisesra suupilestään hyrisi Bachia - niin mitä ma vaimolla enää tekisin? Enpä juuri kummoistakaan. (Tai on vaimoissa se hyvä puoli että tekevät parempaa sapuskaa. Naukumaijat avaavat vain tonnikalapurkin, NIKS NAKS, ja se on sitten siinä... Toisaalta, tykkään kyllä kalasta... ei sen niin väliä.)

Liisu kirjoitti...

Naispuolinen koira voi ainakin juosta häntä koipien välissä, mikis. Mitä jos rupeaisi koiraksi? Sit kirjoittaisi millaista on olla koirana, niin kuin Kafka teki. Vai olisiko kissana mukavampaa. Pitää miettiä.

Peleistä en paljon tiedä. Tammipeliä piti aina pelata mummon kanssa. Mummo voitti aina ja oli siitä iloinen. Pesäpallossa koulussa olin huono. Tein huteja. Niitä osasin tehdä, olin oikein mestari hutien tekemisessä.

En minäkään vaimoa tarvitse, tulisi vain riitaa sen kanssa. Sitä paitsi taidan olla itsekin vaimo, vaikka en sitä aina muista. Hyvää sapuskaa en osaa tehdä, mutta se on vain hyvä asia, sillä jos tekisi herkkuruokia, niitä ei malttaisi olla syömättä, ottaisi vielä lisääkin. Ja mitä siitä seuraisi? No. lihominen tietysti. On parasta, jos tekee niin mautonta sapuskaa, ettei se houkuttele syömään ainakaan liikaa.

mikis kirjoitti...

Minulta aina välillä sanat karkailevat kun innostun kirjoittelee. Osaan kirjoittaa kauniisti, mutta myös rumasti, samastahan kyse on.

Dopingia en käytä, tai siis tietysti käytän, mutta ei siitä hyötyä ole. Se menee fifty/sixty. Olen herkkä ihminen, se ei ongelma ole, useimmat näyttelijät ovat alunperin ujoja ihmisiä, ei se ongelma ole. Kerran kamarimusiikkikonserttia kun olin kuuntemassa, alkoivat palokellot HELISTÄ. (kling kalng klingk kalnag) Olisikohan se johtunut siitä että eläydyin niin voimakkaasti siihen musiikkiin, se heitteli minua mukanaan kuin antitsuhamani, siis sellainen joka sytyttelee vain metsäpaloja! Samperi, kun säikähdin. Juoksin kuin eksynyt Vompatti pitkin käytäviä, kerroksesta toiseen, ja hädissäni katsoin niitä kylttejä Wessojen ovissa... ensin menin miesten Wessoihin, ja avasin kaikki raanat valumaan vettä, sitten (koputin ensin ovelle) menin Naisten Wessoihin, sitten Invaliidien... ma aukaisin talon kaikki vesikraanat. Ma halusin pelastaa sen kauniin Musiikitalon tulipalolta. Koska siinä jo Hautajaiskellotkin soi (eli kumahtelivat kauniisti); Hääkelloahan kukaan mulle ei ole toistaiseksi koskaan soittanut, (alkaa nyyhkyttää), edes Notre Damen Quasimodo (hillittyä itkua...)

Nyt Poliisit juoksevat mun perässäni, vaikka muutin Pernasaareen, välillä niillä ei ole edes sukkkia jalassa, mutta kovia ovat silti juoksemaan. Toiset heiluttelee jotain lappuja "maksa sakkos, maksas sakkos". Mutta ei minulla ole rahaa. Enkä kellekkään ole tehnyt pahaa. Eniten minua iljettää se yks, kaikkein paksuin pöoliisi, joka on vaan juokseviaan. Ja kun muut on menneeet, se huutaa megafiniin "Ottaisit edes suihin".

Voi Jesus parka, puusepän poika Nasaretista, Sinulle voisin..... Kyllä! Kyllä! Kyllä!


Ps Tiedätkö muuten mikä maailmakirjallisuuden klassikko, yksi tärkeimmistä kirjoista lopuuu (suomennettuna) sanoihin ... "pelkään kyllä ja hänen sydämensä hakkasikuin hullu ja kyllä minä sanoin kyllä minä haluan Kyllä.

vihje:

Trieste - Zûrich - Pariisi, 1914 - 1921

Liisu kirjoitti...

Mikis, en tiedä. En ainakaan muista. Siinä kirjassa on varmaan onnellinen loppu, happy end. kyllä kyllä kyllä osoittaa innostusta ja myönteisyyttä. Ihan eri asia kuin en,en,en!

Kokoa kokoon kaikki kommenttisi ja kirjoita kirjaksi. Olisipa hervoton opus!

mikis kirjoitti...

Luin päiväkirjojani - niitä jäljellejääneitä; ovat ne aika häkellyttäviä. Etenkin vuosikymmenet 1980-90 on minulle olleet sekä vaikeita että vauhdikkaita. (Näemmä.) Autofiktio on minulle tuntematon termi, en ole tajunnut kirjoittavani niin, välillä noissa päiväkirjoissani olen hyvin yksityiskohtaisen tarkka mutta käsittämättömän agressiivinen. Kai se johtuu siitä, että minuun koski... Siis ihan fyysisesti! Ja psyykkisesti minuun koski kaikki mitä tapahtui! Tunsin olevani koko ajan väärässä paikassa, väärien ihmisten ympäröimänä, tai jos ihmiset oli oikeita (Tarja & Saga), minä olin väärä. Siitä se agressiivisuus...! mutta on siinä myös runoutta, mun teksteissäni, samaa tukahdutettua kauneutta kuin Bukowskilla, samaa sentimentaalisuutta, ja samaa kiukkua päästä irti sentimentaalisuudesta, olla tuhkaa ja sepeliä, ilmaista käsityksensä vain sanoilla joilla on merkitys.

Myös Alkoholismista on koko ajan kyse. I know, of course.

Kyllä päiväkirjamerkinnöistäni romaanin tekisi, sellaisen että se kustannettaisiin, se ei muuta vaivaa vaatisi kuin että tekisi tekstejä yhteen. - Mutta en mä jaksa. Enkä viitsi. Eikä sillä ole minulle merkitystä. I am sorry.

Ps. Sinä olet salamavaloihminen. Eli valkokurkkusirkku.

mikis kirjoitti...

Niin, vaivaako sinuakin viattomuus, eli turha ujous? mikis-sedän kuntokoulu Niks Naks saattaa sinutkin poisedesauttaa jännittämästä "tuleeko-se-ei-tule-taitaa-sittenkin-oi-voihei-ei-tulla" -syndroomasta. Kaikki mukaan mikis-sedän Sekunda Hoitoon! Tässä nimenomaan olen hyvä. Päivä pari täällä, niin olette jo valmis mihin muuhun tahansa. Takuulla. (STÄMPS - lyö leiman)

tule sellaisena kuin olet

Liisu kirjoitti...

Katsoin tuon videon, mikis. Minulla ei ole viinasta hyviä kokemuksia. Päinvastoin.
Mitä ujouteen tulee, sen tiedän miltä tuntuu olla ujo. Ei tunnu mukavalta. Pelkää ihmisiä.
Vieläkin pelkään ihmisiä, en kaikkia. Jos olen yksin kotona, panen ovet lukkoon. Yöllä kuitenkin näen painajaisia, että joku ovi on jäänyt lukitsematta ja uni jatkuu kuin jännitysleffassa, enkä pääse pakoon. Silloin herään omaan huutooni.

mikis kirjoitti...


Niin, huumori on huumoria, ja se siitä. Suomalaiseen sketsitodellisuuteen kuuluu vitsailla alkoholinkäytöstä. Monessa muussa maassa semmoista ei ymmärretä? että mitä hauskaa on kännisen ihmisen kompuroinnissa... Pitääkö mahdollisesti seuraavaksi alkaa nauraa (hi,hih) miten osittain halvaantunut ihminen yrittää kiivetä portaita ylös (hah, hah) ...?

Minulla on tyttö. (Ihan itse tehty!) Minä en hänen elämänsä valintoihin puutu - se on minun periaatteeni. Hän on täysi-ikäinen ja juuri sen verran järkevä kun on. Mutta aina salaa kumminkin toivon ettei kumppanikseen - olkoon miten kiehtova maskuliini tahansa! - niin alkoholistia valitsisi. - Toiveeni on toistaiseksi toteutunut.

mikis kirjoitti...

Psykologiasta en tiedä mitään, tai en siis ole opiskellut. Biologina ajattelen että ihmiset pelkäävät pimeyttä koska se poistaa heidän keskeisimmän aistinsa, näkökyvyn. (Kun ei näe mitään, voi kuvitella vaikka mitä.) Muistan kun joskus aikoinaan - tästä on vuosia - iltavuorosta kävelin kotiini, oikaisin noin kilometrin verran metsän läpi. Pimeää oli, pilkkopimeää, piti kävellä ihan ikään kuin "hapuillen". Kerran mieleeni juolahti - oli viikonloppu - että entäpäs jos täällä vaani joku hirveä tappaja,tän metsän uumenissa, ja äkkiä GRAAGHG GRAAH... Mun piti ihan pysähtyä ja miettiä. Sitten ajattelin "eiköhän tämmöset psykopaatit enempi tällain lauantai-iltaisin ole jossain keskustan nakkikioskien liepeillä. miks ne tänne mettään tulisivat? ja jos tulisivat, varmaan niitä pelottaisi enemmän kuin mua..."

Sen jälkeen mua ei koskaan pelottanut vaikka aina oikaisin sem metsän poikki. (piru vie)

Liisu kirjoitti...

Tunsin sankariksi itseni, kun eilen puolenyön maissa kuljin pimeässä talon pohjoisesta päädystä eteläiseen päätyyn suorinta reittiä huonekaluihin kompastelematta. Sekä sisällä että ulkona oli pilkkopimeää. Ovet oli varmuuslukoissa, ei kuulunut mitään ääniä. Ei olisi pitänyt pelätä. Silti pelkäsin sitä pimeyttä. Kahlasin siinä. Tiedän, että pimeyskin on ainetta. Se ei ole pelkkää tyhjyyttä. Mietin voiko pimeys tarttua ihoon ja mennä sen läpi sisälle ruumiiseen (siis kehoon) ja tarttua siellä oleviin elimiin aivoista varpaisiin saakka. Eli tuleeko minusta ns. PIMEÄ TYYPPI. Pitäisikö mennä suihkuun ja huuhdella vedellä pimeä pois.

Eikös mitä. Perillä eteläisimmässä osassa taloa napsautin valot päälle ja katsos vain! Pimeys katosi. Ja kun katsoin käsiä, ne ei olleet yhtään mustia. Rauhallisin mielin kiepsahdin sänkyyn ja nukahdin heti. Aamulla heräsin auringonpaisteeseen. Ja vielä vähän sumuisilla silmillä näin kukkia pihalla. Niillä oli puhdas ja kirkas katse! Tuli hyvä mieli.

mikis kirjoitti...

Kerran, kun unenpöpperössäni sängystäni nousin ja kävelin olohuoneen ja kirjaston ja sikarihuoneen ja (vahingossa) myös palvelijani huoneen läpi... tarkoituksenani oli mennä vessaan... niin äkkiä löin oikean jalan isovarpaani antiikkiaikaiseen tuolinjalkaan. Suustani pääsi manaus "samperi". Mitäs tämä tuoli, saatat uteliaana kysyä, no mitä se, vastaan mielelläni; se sanoi "perkele". Ja kyllä minä säikähdin, voi että minä säikähdin. Hyvä että en pissinyt housuihini.

Liisu kirjoitti...

Olin nukkumaan menossa. Vaikka en kovin mielelläni nukkumaan mene. Mutta ajattelin kuitenkin mennä. Ennätin jo kuvitella, miten virkeänä heräisin huomenaamulla. Ja aurinko paistaisi ja olisi lämmintä. Jostain syystä, tai ehkä siksi, että joku merkkiääni kilahti, tulin kuitenkin katsomaan, oliko tullut jotain viestiä koneelleni. Ja olihan se. Ystäväni mikis (saanko niin sanoa, en ole varma) mutta ystäväni mikis oli käynyt täällä ja jättänyt niin hauskan jäljen, että nauratti.

On ihanaa kun ihmistä naurattaa. Eikä minua nyt pelota. Nauru ajaa pelot pois. Nauru on merkki hyvinvoinnista.
Eilen illalla minua pelotti. Mökin ikkunat on matalalla, eikä tarvitse kuin potkaista, lasi menee rikki ja rosvo voi työntyä tekemästään aukosta pahat mielessä. Tulin tänne kaupunkiin turvaan. Asunto ylimmässä kerroksessa. Kukaan ei voi tulla ikkunasta sisään. Ovesta vain. Ja se on varmuuslukossa. Jos kuitenkin joku potkaisee oven säpäleiksi (niin kuin usein tapahtuu rikossarjoissa) voi olla, että tapahtuu kauheita. Mutta tuo mikiksen juttu suojelee, sillä yhä se naurattaa. Erikoisesti manaus "samperi" on hauska ja että tuoli on se joka kiroilee, ja se, että mikis säikähtelee lieventää pelkoja. Ja huomenna illalla olen jo takaisin mökillä sillä henkivartija saapuu Kainuusta. Sit ei tarvitse vahtia lukkoja. On turvassa.

mikis kirjoitti...



Kiva, ystäväni, kun tunnet olosi turvalliseksi. (Sulollistahan se.)

Ps. Kirjoita taas, kun kerkiät, ole niin kiltti, joku jatkotarina. Ne ovat kamalan mielenkiintoisia. Unenomaisia parisuhdetarinoita... joista mulle tulee nostalgiaa. Siis mieleen.

tuus, Mikko

Iines kirjoitti...

Kunpa tosiaan kirjoittaisit noita tarinoitasi lisää, Liisu. Jokaisen olen lukenut, enkä ainoatakaan vain kertaalleen. Olen vähän huono kommentoimaan niitä, koska koen tarinasi valmiina, ei niihin pidä lisäillä eikä niitä saa muuttaa. Muistan varhaisimmat Avattarenkin tarinat, niiden hengen ja tunnelman.

Käyn täällä usein katsomassa, sillä blogini sivupalkki ei aina mäytä heti uusimpia postauksia. Yksin mökissä syyspimellä - tuo pelottaa minuakin, joka en uskalla olla siellä silloin, vaikka päivällä kaikki olisi niin ihanaa. Tuosta osaisit tehdä varmaan värähdyttävän tarinan..

Iines kirjoitti...

Lyöntivirheitä tuli, eivät kai haittaa?

Liisu kirjoitti...

Kiitos mikis ja Iines, pidän teitä ystävinäni ihan oikeasti Olette tulleet tutuiksi ajatustenne kautta. Ulkonäkönne olen kuvitellut. Ja jos se kuvitelmani ei pidä paikkaansa, mitä väliä sillä! Hengenelämästänne tykkään. Ajattelen usein samoin, mutta te osaatte pukea ajatuksenne verbaalisesti paremmin kuin minä ikinä. Tällä hetkellä olen kokonaan ummessa. vaikka kuinka yrittäisin en keksi mitään uutta ja julkaisemisen arvoista. Siihen on omat syynsä. Tilannettani kuvaa ehkä parhaiten se, että kun nukun, näen runsaasti unia ja tunnen eläväni. Mutta valveilla ollessa tuntuu kuin näkisin unta. Tunnen itseni unissakävelijäksi.

Kun saan (jos saan) elämänrytmini ja nuo äsken mainitut tilanteet kääntymään oikeille urilleen, oikein päin, yritän saada jotain aikaan. Siihen asti käytän vapaa-aikani lukemiseen. Luen, luen ja luen. Kuuntelen paljon musiikkia ja yritän lenkkeillä, mutta viime aikoina on käynyt niin, että kun olen jo lähdössä, tulee kännykkäviesti tai puhelu, joka hetkessä muuttaa suunnitelmat toisiksi.
Olen ollut enemmän kuin aikoihin liveihmisten touhuissa mukana. Mieluummin viettäisin aikaa teidän, ja muiden virtuaali-ihmisten parissa. Kiitos kannustuksesta!

Liisu kirjoitti...

PS.
Virtuaali-ihmiset ovat minusta todellisempia kuin live-ihmiset, jotka eivät juuri halua paljastaa omia ajatuksiaan. Moni heistä, live-ihmistä, kantaa naamaria kasvoillaan. Sen takana he ajattelevat omiaan, asioita, joista eivät halua puhua.

Liisu kirjoitti...

Ps.ps. ps.

Toisaalta, jos kaikki ihmiset olisivat niin rehellisiä että puhuisivat ääneen kaikki ajatuksensa, olisi seurauksena kaaos, riitoja, eripuraa. Emme hallitse ajatuksiamme. Siksi on viisasta vaieta, olla sanomatta sitä, mitä ajattelee. Ja vasta harkinnan jälkeen kannattaisi sanoa, mitä mielessä liikkuu. Ns. valkoiset valheet ovat sallittuja. Ilman niitä joutuisi määrätynlaisissa henkilökohtaisissa tilanteissa loukkaamaan toista ihmistä.

elviira kirjoitti...

Liisu, nyt vasta katselin ja kuuntelin tämän tekstin videon, sananmukaisesti henkeäni pidätellen. Häkellyttävä. Miten monipuolisesti lahjakas S.Z. onkaan!

Liisu kirjoitti...

Kiitos ELviira kommentista! En ole huomannutkaan sitä. Ajattelin, ettei tänne enää kukaan ajatuksiaan laita, Vaan laitoitpa sinä, Elviira! Kiva. Sain "voimaketta" tämän kirjoittamiseen tuosta maalauksesta. Siinä vaikuttaisi olevan vauhti päällä. : ) Ihmiselläkin voi olla välillä vauhti päällä, jos ei jalat juokse, mieli voi juosta, hölkätä joskus kovaakin.