21.10.2016

AJASSA SOI...



Musiikki alkaa siitä, mihin
kielen mahdollisuudet loppuvat.”

Jean Sibelius


14.8. -16. Istumme Sibeliustalon konserttisalissa, permannolla, kuudennessa tuolirivissä, keskellä sitä. Odotamme jännittyneinä konsertin alkua. Tiedossa on hyvää musiikkia, Aleksandr Glazunovin viulukonsertto, solistina Maaria Leino ja Sergei Prokofjevin 7. sinfonia.

Eniten meitä kuitenkin kiinnostaa konsertissa ensimmäisenä soitettava Sauli Zinovjevin sävellys Gryf, sillä se on uutta musiikkia, vieläpä uusinta uutta, aikamme musiikkia, joka tarkoittaa, että se on sävelletty meille, nyt eläville ihmisille, joista jotkut sanovat, etteivät sitä ymmärrä. Kuinka voisivatkaan ymmärtää, jos eivät sitä kuuntele.

Istumme hiljaa. Käsi kädessä. Se on tapamme välittää tunteita, silloin kun ei voi puhua. Kädet toimivat viestikapuloina tarvittaessa. Pieni puristus: alkaisi jo! Koko sali on hiljaa, ei kuulu edes kuiskauksia. Orkesterikin on valmiina, viritykset viritetty konserttimestarin johdolla. Odotusta. Pelkkää odotusta. Sormet tapailevat toisiaan.

Mutta nyt ovi avautuu. Sieltä hän saapuu, kapellimestari Okko Kamu. Kävelee esityslavan reunaa kapellimestarin paikalle. Yleisö kohahtaa ja alkaa innokkaasti taputtaa. Ikäisekseen Kamu liikkuu harvinaisen ketterästi. Tämä konsertti kuuluu viimeisiin, jotka hän johtaa ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän myhäilee ystävällisen näköisenä, katsahtaa silmät vilkahtaen yleisöä, tervehtii pienellä pään liikkeellä. Kylläpä hän näyttää virkeältä, kääntää leveähkön selkänsä, nostaa tahtipuikon viistoon päänsä yläpuolelle. Se pysyy siinä liikkumatta, hetken.

Puristamme toisiamme kädestä: NYT! Nyt tahtipuikko liikahtaa, alkaa tapahtua. Sävelet soivat aluksi uhkaavina, kuuluu pientä ryminää, kuin maa alkaisi järistä, mutta sitten sävelet rauhoittuvat, soivat hitaina, tasaisina sävelkimppuina  Surullisina? Valittavatko ne. Itkevät. Ei. Eivät ne valita. Ne kuulostavat kauniilta. Miten pehmeästi ne soivat. Keinuvat. Kahisevat. Nousevat korkealle. Hivelevät korvia. Välillä ääni soi pitkään kirkkaana. Se on kuin hopeinen lanka joka on viritetty lähelle taivasta. Se ohenee, vahvistuu, ohenee, värähtelee. Värähdys tuntuu myös meissä, jomman kumman kädessä, siirtyy siitä käsivarren kautta eteenpäin, täyttää mielen. Miten kaunista. Äänet himmenevät, hiljenevät. Välillä on kuin jostain kaukaa kuuluisi avaruuden kellojen herkkiä kumahduksia. Muuten on vaimeaa ja hiljaista. Äkkiä äänet alkavat voimistua. Mitä tapahtuu. Äänet kerääntyvät yhteen. Rymähtävät. Nyt hiljenee. Taas ne uhkaavasti nousevat. On kuin ukkosmyrsky raivoaisi. Kuuluu valtava JYMÄHDYS. Mitä tapahtui? Sortuivatko sävelet? Pelottaako? Ei. Kuullosti juhlavalta! Kädet tuntuvat kosteilta. On kuin koko maapallo humahtaisi tärinän vaikutuksesta. Kapellimestari innostuu. Sen näkee liikkeistä. Hän ohjaa tapahtumaa koko olemuksellaan. Taipuu. Ojentuu. Näyttää, että hän on pannut itsensä likoon,  tekee koko vartalollaan  voimakkaita liikkeitä. Kauhoo, runnoo musiikkia. Kestääkö se. Kuoleeko se. Ei hätää. Sävelet nostavat päänsä. Rauhoittuvat. Ne seuraavat toisiaan toipuneina ja valppaina ja soivat pehmoisina ja kauniina.

Puristamme toistemme kättä kuin merkiksi, ja irroitamme ne toisistaan. Kumpikin haluaa jatkaa matkaa yksin, upoksissa musiikin maailmaan, sen sisällä matkustaen. Ja kun mielenkiintoinen matka uhkaa loppua, se tapahtuu huomaamatta. Tuntuu kuin soittimet haluaisivat vielä jatkaa. Mutta niiden on seurattava kapellimestaria, joka tulkitsee säveltäjän merkintöjä. Nöyrinä sävelet vaimenevat. Tulee täysin hiljaista.

Kapellimestarin käsi on liikkumatta ilmassa. Tovin se pysyttelee paikallaan. Mutta nyt se liikahtaa ja laskeutuu. Kapellimestari kääntyy, näyttää hetken voittajalta. Mutta sitten hän rentoutuu. Painaa päänsäl Samassa alkaa valtava kohina. Ihmiset taputtavat, hakkaavat käsiään yhteen kuin olisivat vaatineet jatkoa. Aplodit humisevat ilmassa. Kapellimestari kumartaa. Luo katseen kohti yleisöä. Pian nuori säveltäjä puikkelehtii esiin yleisön joukosta. Hän kiittää kapellimestaria, he kättelevät. Nyt säveltäjä kumartaa soittajille, kääntyy ja tekee syvän kumarruksen yleisölle. Aplodit voimistuvat. Säveltäjä poistuu. Kapellimestari nostattaa käden liikkeellä soittajat pystyyn. Kaikki näyttävät olevan hyvällä mielellä. Yleisökin. Mekin siinä joukossa. Vilkaisemme toisiamme, hymyilemme. Konsertti jatkuu nyt viulukonsertolla. Se soi lämpimästi, tuttuna ja kauniina. Väliajan jälkeen kuuntelemme meille tarjotun sinfonian eläytyen myös sen runsautta  sisältämään maailmaan.

Molemmat, viulukonsertto ja sinfonia, tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen, edelleen tuoreilta ja kuuntelemisen arvoisilta tämän kapellimestarin ja hänen soittajiensa tulkitsemana, vaikka ne olivat meille jo ennestään tuttuja vuosien ajalta. On kuin olisimme tavanneet vanhoja kavereita, joiden kanssa on mukava viettää aikaa, kuunnella ja nauttia, viihtyä siinä seurassa ja samalla todeta, että niiden ajatusmaailma on pysynyt jokseenkin ennallaan, sellaisina, joihin jo kauan siten kun niitä ensi kertaa kuuntelimme olimme tutustuneet ja todenneet, että ne ovat hyviä ja kuuntelemisen arvoisia.


* 12.10.-16 radiossa Ylen Ykkösellä oli ohjelma, joka kuului sarjaan Ajassa soi. Siinä haastateltiin tällä kertaa säveltäjä Sauli Zinovjevia ja esitettiin 3 hänen sävellystään. Kyseltiin säveltäjän elämästä ja soitettujen sävellysten nimistä ja syntymävaiheista. Se olikin mielenkiintoista kuulla, mistä ja miten sävellykset säveltäjän pään sisällä syntyvät. Sitä varmaan yksi ja toinen on mielessään miettinyt.

Sarjan ohjelma on kuultavana Ylen Areenalla aina n. kuukauden, joten sitä on vielä mahdollisuus käydä kuuntelemassa. Tänään 26.10. se on kuultavissa vielä 16 päivää Ajassa soi - sarjan sivustolla.  

** Kyseinen ohjelma löytyy ehkä parhaiten kun kirjoitat Googleen sanat:    säveltäjävieraana sauli zinovjev




Nyt ohjelma on jo poistunut Ylen Areenalta. Mutta Ajassa soi edelleen. Kannattaa käydä kuuntelemassa, siellä on joku toinen musiikin kanssa tekemisissä oleva haastateltavana.




36 kommenttia:

Kyösti Salovaara kirjoitti...

Siis kokemus.

Kokemus! Syventyminen! Antautuminen sille mitä kuulee ja mikä on.

Eipä paremmin voisi kuvailla kuin mitä kuvaat, kerrot.

Liisu kirjoitti...

Kiitos, Kyösti. Puhut kauniisti. Arvostan kommenttiasi suuresti:

elviira kirjoitti...

Kuvaat niin, että pystyn näkemään, kuulemaankin ja ehkä myös kanssatuntemaan.- Tällaisesta musiikkiarvostelusta ( ei ole arvostelu, sanot) minäkin ymmärtäisin jotakin.

Liisu kirjoitti...

Elviira, kiva jos pääsit tunnelmaan. Kirjoitus on muistinvaraista. Siellä me istuttiin ihan oikeasti ja kaikki tapahtui niin kuin kerron. Tuntemuksia ei unohda, ne jäävät mieleen, jos ovat tarpeeksi vaikuttavia.

Marjatta Mentula kirjoitti...

Jos joku on osannut kuvata musiikkiin eläytymisen, niin se olet sinä, Liisu! Bravo!

Osaisinpa kuvata samalla tavalla, mitä koin eilen intiimissä flamencoesityksessä, pieni klubi, vain parikymmentä ihmistä, esiintyjinä Javier Bardiemin näköinen kitaristi ja tanssipari, siro kaunis nuori espanjalaismies ja japanilainen nainen. Japanilainen - uskomatonta, miten hyvin hän sopi esittämään flamencoa! Hän oli ylväs ja kärsivä. Ja miestanssija, espanjalainen, oli tanssissa vahva, kuin kokoaan isompi. Lattia tärisi. Kitarasoolon aikana eräs vanha mies sanoi kovaan ääneen espanjaksi:"La guitarra habla." Kitara puhuu. Ja kyllä, kyllä se puhui.

Liisu kirjoitti...

Hieno flamencoesitys, Marjatta!
Olen kai joskus nähnyt sitä tanssittavan telkassa. Mutta tuo kuvauksesi täydensi tietämystäni ja käyttämäsi sana 'ylväs' sopii mielikuvaani siitä tanssista hyvin. Kengänkopse ja kitara kuuluvat kai myös läheisesti flamencoesityksiin. Espanjalaiset saavat olla ylpeitä tanssistaan.
Ilmeisesti olette nyt Espanjassa. Ainakin blogissasi puhuit muistaakseni kerran sinne menosta. Siellä on varmaan paljon lämpimämpää kuin täällä Suomessa. Täällä ensi viikolla voi sataa jo paikoitellen lunta. Korkeapaine väistyy ja antaa tilaa matalapaineelle, sanottiin säätiedotuksessa. Toivottavasti siellä aurinko paistaa! Nauttikaa!

Marjatta Mentula kirjoitti...

Liisu, juu täällä ollaan. Muutamana päivänä on ollut pilvistä, mutta huomisesta pitäisi taas auringon ilmestyä. Ilman kosteusprosentti on iso, mikä saa sen tuntumaan astemääräänsä lämpimämmältä.

Olin nähnyt tätä ennen flamencoa vain kilpatanssityyppisenä koreana esityksenä tarkoin kuvioin, mutta tässä oli paljon improvisaatiota. Minä tulkitsin tämän "aidommaksi". Esiintyjät olivat vaatimattomasti pukeutuneita ja ottivat koko ajan kontaktia yleisöön.

Liisu kirjoitti...

Marjatta, google plussasta näin terveisesi Aurinkorannalta ja kauniista Rauhan puistosta. Pääsin sinne kun npäytin nimesi edessä olevaa merkkiä. Siellä oli paljon muitakin ihmisiä jotka olivat lähettäneet kuvia eri paikoista. En ole ollut siellä aikaisemmin. Se oli uutta ja mielenkiintoista.

isopeikko kirjoitti...

Peikko melkein kuuli musiikin sanoistasi. Kiitos niistä. Se oli kovin uutta ja jännittävää.

Liisu kirjoitti...

Isopeikko, jokainen kokee asiat omalla tavallaan. On yhtä monta tapaa kokea mikä tahansa asia, myös musiikki, kuin on ihmisiä sitä kuulemassa. 👫 Eiköhän se niin ole. Jollekin musiikki voi olla vain 💤 (unta).

hjalmar kirjoitti...

Tämä oli vielä hienompi konserttikritiikki kuin Tawastjernan aikanaan! Kauniisti kirjoitettu tapasi mukaan - sanoisin mestarillisesti - vei matkalle konserttisalin salaperäiseen pimeyteen, musiikkia kuulemaan. Kuin olisi läsnä ollut. Kuuntelen itse uutta musiikkia paljon - ikuna en tosin oo miettinyt, ymmärränkö tätä. Eihän sellainen ole lainkaan oleellista. - Pitäiskö olla "kuulosti juhlalliselta", yhdellä ällällä? :)

Liisu kirjoitti...

Oikeastaan, hjalmar, tämä ei pyrkinyt olemaan kritiikki ollenkaan. Tarkoitus oli vain kuvata miltä tuntuu kun istuu konsertissa ja kuuntelee musiikkia. Tällä kertaa uutta musaa vanhojen sävellysten rinnalla. Mitä eroa niissä, vai onko eroa ollenkaan. Se, että kuvasin uutta enemmän kuin niitä vanhoja, johtuu siitä, että kirjoituksesta olisi tullut pitkä kuin taivas, jos tunteet, joita kukin sävellys synnytti olisi kuvattu yhtä tarkasti.

Se, että kuvasin konsertin ensimmäistä kappaletta, johtuu siitä, että se oikeasti kiinnosti enemmän, kuin ne muut, jotka olivat vanhastaan tuttuja. Vanhemmista säveltäjistä lempisäveltäjäni on jo vuosia ollut Mahler. Hänen pitkiä teoksiaan voin kuunnella tolkuttomasti, vaikka joka päivä. Elän niissä mukana omaa elämääni, sen murheita, iloja ja taivaallisia tunteita, joita on mahdoton sanoilla selittää.

hjalmar kirjoitti...

Kritiikki tarkoittaa myös muuta kuin negatiivista analyyttistä erittelyä. Eli kyllä sun kirjoitus oli mielettömän hyvä kritiikki! Itse olen hyvin vähän kiinnostunut ennen 1900-lukua sävelletystä klassisesta musiikista. Minua kiehtoo uusi musiikki, nykyjatsi ja vanha kunnon 60-70-lukujen proge. Ja punk. En siis osta musiikkitaloon lippuja beethovenin, mahlerin, brucknerin, katri-helenan, cheekin tai robinin konserttiin.

Liisu kirjoitti...

Valinnan vapaus on hyvä asia. Siitä poliitikotkin puhuvat Sote-uudistusta käsitellessään. Joskus valinta voi olla vaikeaa.Varsinkin jos ei tiedä mitä kannattaa valita.

Mutta musiikin valinta ei ole vaikeaa. Se itse valitsee itsensä kuuntelijan korvissa. Jos se alkaa itkettää, silloin se on jotenkin erityisen vaikuttavaa. Ensimmäisen kerran itkin kun yhtäkkiä musiikin portit avautuivat Beethovenin viidennen pianokonserton soidessa. Se tuntui niin valtavan kauniilta, ettei sitä kestänyt, tuli itku!

Irja Viirret kirjoitti...

Oli helppoa eläytyä musiikkiin ja esitykseen kanssasi Liisu:) Kuvailit mestarillisesti tunnetta, sitä kun odottaa mieluisaa esitystä ja lumoutuu siitä ja myös tuo; että ensin nautitaan yhdessä ja sitten pitää jatkaa matkaa yksin! Vetäytyä kokonaan itseensä ja eläytyä yksin. Okko Kamu on huikea legenda, jota en ole nähnyt kuin kuvissa ja teeveessä. Hän on melkein koko elämäni liittynyt musiikkiin ja sen tahdittamiseen, ei oikein osaa ajatella aikaa ilman häntä. Vaikka hän pitääkin meitä suomalaisia juntteina:)

Liisu kirjoitti...

Plaza de Mustis, kiitos sanoistasi!

Musiikki on siitä hyvä taiteen muoto, että se välittää tunteita, puhuu omaa kieltään ja välittää asioita, joissa ei tarvita sanoja.

Toisaalta sanat ja sävelet voivat tehdä yhteistyötä. Musiikki voi saada tekstit lentoon ja ikään kuin kukkimaan. Ja usein esim. runot tai muut tekstit voivat toimia musiikin inspiratiolähteenä.

Kaikki taiteenlajit voivat tehdä yhteistyötä ja synnyttää uutta taideta.

Soittajat ja kapellimestarit saavat sävelet elämään. Mutta eikö olekin niin, että ilman kuulijoita, sävelten vastaanottajia, musiikki jää yksinäiseksi toimenpiteeksi, suoritukseksi, joka voi kyllä ilahduttaa tekijöitään, mutta täydellisen merkityksen se saa vasta kuuntelijoitten korvissa.

mikis kirjoitti...


En tiedä ymmärränkö uutta musiikkia, en niin ainakaan sano, kuuntelen musiikkia mielelläni. Musiikki on ikään kuin muistaisi asioita, jotka on jo unohtanut, siinä sen lempeys. (Hajuaisti muuten toimiin samalla lailla, sekin muistaa...) Okko Kamun näin kerran kun lensin Prahaan, hän oli menossa Itä-Berliiniin, välilasku oli Schönefeldin lentoasemalla, se kuului Itä-Berliiniin. Elettiin Brežnevin aikaa. Koneen välilaskun aikana me prahaanmatkustajat ohjattiin - konepistoolimiehet meitä ohjasivat - terminaaliin. Siellä oli Kahvio jossa joimme (aika laimeaa) kahvia. Ja sitten taas pompittiin takaisin siihen Prahan -koneeseen. - Prahassa taas tutustuin tyyppiin nimeltä Seppo Nummi (tunnetko? ai et). Hän periaatteessa perusti Jyväskylän Kesän, mm, ja Helsingin Juhlaviikot, musiikista hän tiesi suurinpiirtein kaiken. Merkittävä persoona. Minä vaan ihmettelin - olin siihen aikaan nuori ja hyvin nätti poju - ihmettelin kun hän koko ajan puhuessamme tuppas tulla koko ajan mun syliin. En minä siitä hermostunut, ihmettelin vain. Vasta myöhemmin sain tietää että hän oli bi-seksualisti, ja ... no niin, mitä siitä si. (Seppo Nummen klassisin repliikki, kun puhutaan muustakin kuin musiikista, esim. seksuaalisuudesta on - "Miksi aina pitäisi juoda valkoviiniä? Miksei välillä voisi juoda myös punaviiniä...?")

Ps. Sinun musiikkitietoisuutesi on ilahduttavaa. Opin paljon sinulta.

Liisu kirjoitti...

Mikis, onpa sinulla mukavia kokemuksia matkoiltasi, kiva kuulla niistä.
Seppo Nummea en tunne muuta kuin nimeltä. Puuhamies tuntuu olleen. Muistini mukaan hän on jo kuollut (kauheaa, jos ei olekaan, ja kuulee itsensä kuolleeksi). Pitänee tarkistaa. --- On se. Kuollut on. Ja tänään on kuolleille omistettu päivä. Pitänee lähettää hänelle taivaaseen terveiset, vai mihinkä ne kuolleiden sielut menevät? Siitä on kai moniaita mielipiteitä. Samoin kuin helvetistä.

Minut on tuomittu erään henkilön toimesta helvettiin sen takia, kun en kuulu hänen seurakuntaansa. Hän on vanhoillislestadiolainen.
Jostain syystä en kovin pelkää. Minulla on Taivaanisä, joka rakastaa lapsiaan, ekaluokan ope kertoi. Ja vaikka en ihan lapsi enää olekaan, uskon olevani lapsellinen, ehkä sekin riittää. Ja Taivaanisä pitää minusta huolta. Kun hän järjestänyt syntymäni, kai hän järjestää myös kuolemani parhain päin. Niin uskon ja toivon. Vaikka eihän sitä koskaan tiedä. Varsinkaan kun ei ole uskovainen. Oikeastaan on aika epistä, jos vain uskovaiset pääsevät taivaaseen (mikä ja missä se sitten onkin). Eihän sille mitään voi, jos ei usko. Ei voi valehdella uskovansa. Vai voiko?

Näiden taivaallisten asioiden jälkeen haluan vielä oikaista käsityksesi musiikin tietämyksestäni. Ei se kovin suuri ole. Joku aika sitten kuoli muusikko, jonka kuolemaa surtiin koko maailmassa, Suomessakin moni itki ja sanoi menettäneensä elämänhalunsa hänen kuolemansa takia. Ja minä en ollut kuullut edes hänen nimeään. Joku hän oli lauluartisti. Mies. Kävin kuuntelemassa YouTubesta yhden hänen kappaleensa. Täytyy sanoa, että se oli hyvin vaikuttava. Mutta jostain syystä minua ei itkettänyt. Ehkä toiset olivat itkeneet minunkin puolesta. Tahdon kiittää heitä siitä.

mikis kirjoitti...

Kerran Tampereen Yliopiston Juhlasalissa kuuntelin konserttia. Kuoro kuhisi ja lauloi ja resitoi - tai miten tämä sivistyneesti sanottaisiin, en tiedä - ihanasti. Mutta kun solisti Jorma H. avasi suunsa noin 2 metriä minusta, ja alkoi laulaa, minä näin miten hänen kielirisansa hyppelivät. En voinut mitään sille että minua alkoi hihityttää. Niinpä ystäväni Simo, ankarasti musiikkiin suhtautuva ihminen, löi minua kyynärpäällä kylkeen (AUTSCH) ja sihahti "ole hiljaa". Ummistin silmäni ja olin hiljaa. Enkä uskaltanut avata silmiäni kun kaksi muuta solistia, sopraano ja metsosopraano, alkoivat laulaa. Kuuntelin vaan. Ja hieno konsertti se olikin. Mutta kun lähinn narikkaan, popliinitakkiani etsimään, kaikki se valo - olin kai liian kauan pitänyt silmiäni kiinni - häikäisi. Lensin nenälleni. Ja sekös minua kismitti. Parina seuraavana yönä näin painajaisunia että oon konsertissa, ja kesken jonkun kahden kauniin akan duettoa, minä mäjähdän jostain katon köysistöstä heiden keskelleen ja alan... no alan valittaa että AUTSCH.

Ei tollaset unet ole kivoja.

mikis kirjoitti...

kielirisat = kitarisat
metsosopraano = mehtosopraano (saksaksi Mezzosopraano)

Muuten seison sanojeni takana. Koska eivät ne sen kummosempia ole. Vähän horjuvat (ruotsiksi Skakning lite)

mikis kirjoitti...


Liisu,
sorruin siihen (en yleensä sorru siihen) että luin vanhoja joita keskenämme olemme jutelleet. Häpeän omia repliikkejäni, niistä näkee kauas että yritän olla hauska; sinun repliikeistäsi näkee miten hellä ihminen sinä olet, liikuttavan hellä. Ja samalla pirullisen salakavalan hauska, satiirikko. Vittu, kun mä rakastan sua. Ei mikään tai kukaan kustantaja kustanna novellikokoelmaa, tiedän, ei vaikka se olisi kuinka hyvä - ei, koska novellikokoelmia ei myydä. Mutta sää helposti pystyt kirjoittaa yhtäjaksoisesti etenevän jutun, joka on 200-220 sivua pitkä. Se on romaani. Kirjoitat niin (anteeksi että käytän tätä sanaa) niin suloisesti , että sekä me lukijat että kustantajat myös tykättäisiin siitä.

Olen aika varma. Kokeile vaikka.

(Mun moraalini kieltää mua kehumasta epäkypsiä tekstejä. Mun mielestä sun tekstisi on yhtä kypsää kuin uunissa kolme varttia ollut sian sisäfile. Nam, nam.)

Liisu kirjoitti...

Mikis, kiitos näistä kommenteistasi, joissa kerrot kokemuksiasi. Jotenkin tuli tunne, että suhtaudut elämään ja siinä eläviin ihmisiin positiivisesti. Jos jotain ikävää tapahtuu, otat syyn niskoillesi. Minulla vähän sama juttu.

Yleensä ihmiset puhuvat mitä sattuu tai sitten omaan pussiinsa. Jotkut kehuvat, jotkut haukkuvat. Minulla on henk. koht. kokemuksia molemmista, ihan ongelmaksi asti. Kun ei tiedä, milloin on tosi kysymyksessä, milloin halutaan vaan moittia toista oman pahan olon takia, sitä on vaikea tietää, ja siks mulla on ollut siitä harmia ihan masennukseen asti.

Jonkun aikaa sitten oli Hesarissa tällainen juttu. Kopsasin sen talteen ohjeeksi ja ojennukseksi lähinnä itselleni (muttei se haittaa jos joku toinenkin ottaisi siitä oppia) sllä se saattaa olla totta. Ja varmaan onkin. Järki sen sanoo. Ja tunteet. Näin siinä sanotaan:

Päivän viisaus. Hesarista poimittu (Maaret Kallio):

Muiden peilaukset meistä kertovat aina vähintäänkin yhtä paljon kertojasta itsestään kuin niiden kohteesta. Muut näkevät meissä mitä tahtovat, mutta vain harva tuntee meidät todella.

TOISTEN MIELIPITEIDEN varauksettomassa vastaanottamisessa on vaaransa. Jos lähtee kumartamaan aplodien perässä tai sinkoilemaan haukkujen haavoittamana, hukkaa nopeasti oman äänensä. Toisten mielipiteitä ei voi kontrolloida, mutta itseään täytyy voida syvästi katsoa peilistä. Siksi on aina uudelleen palattava itseensä: Mihin minä sitouduin? Mitä minä haluan ajaa? Mikä minulle on tärkeää ja arvokasta, vaikkei se muille olekaan? Minkä minä tiedän aidoksi, vaikka tulisin miten peilatuksi?"


Toivottavasti Maarit Kallio ei suutu, vaan päinvastoin ilahtuu, jos huomaa että jaan näitä hänen hyviä sanojaan eteenpäin. Itse ainakin painan mieleeni hänen puheensa.

mikis kirjoitti...

No anteeksi että kiroilen. Mutta kun olen ollut paperitehtaalla töissä, ei siellä ykskään duunari osanut sanoa lyhyttäkään virkettä ilman 3-5 kirosanaa. Haluatko esimerki...? toivottavasti et. Mutta annan silti.

Jos esimerkiksi Erkin ohi meni hieman kaljuhko, laiha silmälasipäinen mies, joka vilkaisi häntä pitempään... niin tämä Erkki sanoo kohta, kun ukko onsiirtynyt kauemmaksi, että...

"mitä vittua tuo riisitautinen mulkosilmä kyrvänimijähomo mua mulkoili..."

Anteeksi, ei Erkki mitään pahaa tuolla tarkoita. Totesi vain että "mitähän ihmettä tuo solakka silmälasipäinen herrasmies minua niin pitkään katsoi..."

Ihmiset puhuvat niin eri lailla. Se on hyväksyttävä. Ja ympäristö missä elää, se tarttuu sinuun kuin kalansuomuihin vesi, jossa kala ui.


Ps. Ekä tämän kommentin olisi voinut jättää kirjoittamatta. Itse kun en pidä kiroilusta.

Liisu kirjoitti...

Mikis, olen tottunut kiroilemiseen, juuri siinä mielessä kun puhut ympäristön vaikutuksesta. Lapsena jo sana "paska" teki minut epätoivoiseksi. Se taas johtui siitä, että kukaan meillä kotona ei kiroillut. Paskaakaan ei ollut. Oli vain kakka. "Mua kakattaa", piti sanoa, jos oli kakkahätä ja piti päästä potalle, tai ulkovessaan, jota sanottiin ulkohuoneeksi. (huom. ero). Isällä oli voimaa itsessään niin paljon, ettei hän tarvinnut voimasanoja. Luulen. Eikä mun velikään koskaan ainakaan kotona kiroillut. Sillä oli lapsena vain kaksi kaveria, Juhani ja Sulevi, jotka tulivat hakemaan häntä pyöräilemään tai uimaan. Ne tuli minullekin tutuksi. Ne oli kivoja poikia. Eivät kiroilleet.

Mutta. Sitten tuli muutos isona. Menin kihloihin. (Ei kiroilua. Kerran kuulin kuitenkin oven läpi kun sulhaseni (hyh, mikä sana!) sanoi innostuneella äänellä PERHANA! kämppäkaverilleen kun he puhelivat jostain asiasta, toivottavasti ei kuitenkaan minusta.) Se säväytti. Ihan kuin olisin saanut sähköiskun. Pelästyin. Ajattelin että olenko menossa naimisiin kiroilevan ihmisen kanssa! - Sitten ajattelin, että se kuuluu asiaan, en ole vain tiennyt, että jotkut ihmiset saattavat kiroilla. Ja ajattelin että se pitää vain kestää. Ja minä kestin sen!

Nyt olen jo kaikkitietävä kiroilusanojen suhteen. Ne eivät minua enää hetkauta. Voin kiroilla tarpeen vaatiessa itsekin. "PERKELE!" tulee kivutta suustani. Aika harvoin kuitenkin. En tuhlaile kirosanoja. Silloin ne säästävät voimaansa. Ja ovat välillä tarpeellisia. Ne piristävät elämää. Ja kaiken huipuksi: olen oppinut, että kirosanoja voi käyttää myös ollessaan hyvällä tuulella. Varsinkin, jos on innostunut HELVETIN kovasti jostain PIRUN tärkeästä asiasta!

mikis kirjoitti...

Sellainen vanha sananlaskukin on olemassa "Hei hulinaa, sanoi piika kun kirnuun pieras". Hemmi-tädin yhdestä kirjasta luin. Tämäkin jos haluttaisiin eufemismoida, pitäisi sanoa jotenkin kai "Vasså god, sanoi nuorempi kotiavustajatar kun kirnuun ilmavaivan päästi". Toisaalta... eihän kotitalouksissa juurikaan monessa paikassa enää kirnua käytetä voilevitteitten valmistamiseksi. Kai?

Liisu kirjoitti...

Mikis, ei kai. Meillä ostetaan kasvispohjaista margariinia.

Tuosta kiroilemisesta vielä. Parhaassa tapauksessa kirosanat ovat kuin joulukuusessa killuvia koristeita. Ei niitä tarvi pelätä. Jos kuusesta riisutaan koristeet, jää jäljelle pelkkä kuusi. Jos ihmisestä riisutaan kirosanat pois, jää jäljelle pelkkä ihminen. Ja mikäs sen parempi kuin pelkkä ihminen. Minä rakastan ihmisiä, sinä rakastat, olet sanonut, ihmisiä. Me molemmat rakastamme ihmisiä. Olemme ns. ihmisrakkaita. Emme tarvitse rakastamiemme ihmisten päällä minkäänlaisia koruja. Ei arvonimiä eikä titteleitä. Pelkät ihmiset ovat parhaita!

mikis kirjoitti...

Mitenkähän joku musiikkiasiantuntija, kuten vaikkapa Liisu, suhtautuu tuohon buffo-oopperaan Puccini: Gianni Schicchi, ajattelen? Se on Woody Allenin ohjaama, päärooleissa mm. Plácido Domingo (Schicchi), Andriana Chuchman ja Mererith Arwady. Kapellimestarina Grant Gershon. Minusta se nimittäin on mainio. Ensinnäkin se on hyvin ohjattu, tavattoman hauska, musiikki soi ja laulajat laulavat, lavastus on kuin olisi tullut heille kylään kotiin. Aivan ihana juttu. - Juoni taas on ennalta-arvattava, ihan simppeli, mutta niinhän se oopperoissa pakkaa olemaan. Mitä olen aiemminkin nähnyt, eli kuullut.

<a href="https://areena.yle.fi/1-3217889kolme viikkoa ylea arenassa tämä vielä menee”</a>

mikis kirjoitti...

linkki suomeksi

https://areena.yle.fi/1-3217889

mikis kirjoitti...

Tai ei taida toimia tuokaan linkki? Löytyy Yle Arenasta hakusanalla "Wody Allan Puccini: Gianni Schicchi" tms.

En ole enää mistään varma.

Liisu kirjoitti...

Mikis. huomaan, että en ole HUOMANNUT näitä kommenttejasi! Harmi. Totta kai minua kiinnostaa tuo buffo- ooppera. En ole kuullut buffoista, koko sana on minulle vieras. (Kumpi meistä siis todellisuudessa tietää enemmän musiikista? En minä ainakaan.)

Mutta tuon oopperan kuuntelen joka tapauksessa. Nyt mulla on yksi homma pahasti kesken, mutta heti kun ennätän, etsin tuon buffon ja kuuntelen. Koluan kaikki paikat, missä se voisi olla!

Kiitos, mikis!

Liisu kirjoitti...

Mikis, en ole huomannutkaan noita viimeisiä kommenttejasi. Äsken vasta huomasin ja kirjoitin vastauksen. Mutta minne se joutui, kelmi! En löydä sitä mistään. Sitä siinä vain yritin sanoa, että minähän haluan sen oopperan kuunnella. Etsin joka paikasta. Kyllä se löytyy, kun on nimi ja kaikki.
Kiitos, mikis!

Liisu kirjoitti...

Mikis, se kelmi oli merkitty roskapostiksi! Poistin sen sieltä ja väitin ettei se ole roskaposti. Nyt se näkyy ilmestyneen paikalleen.

Mutta samalla huomasin, että mulle oli tullut kamalan paljon vierailla kielillä lähetettyjä kommentteja, niitä oli kokonainen sivullinen. Ne kaikki oli merkitty roskaposteiksi, vaikka ne oli hyviä ja innoittavia kommentteja. Niitä oli kertynyt paljon eri kirjoituksia ainakin kahden vuoden ajalta. Pelastin ne roskapostista sillä seurauksella, että ne kaikki katosivat kokonaan!

Tarkastakaapa mitä teidän roskiksesta löytyy! Voi olla aarteita.

Anonyymi kirjoitti...

Tärkeintä, oi suloinen tyttöihminen, on, että et itse vahingossa singahtanut ole sinne roskapostikoriin. Sillä kukapa sut sieltä sitten pois nostaisi? Paitsi tietysti aviokumppanisi. - Mutta ajattelepas... jos hän juuri sillä hetkellä, tuo lastesi isä, vaeltelisi talvisessa metsässä rastaita katsellen... tai muita lintuja, mitä niitä nyt tähän vuodenaikaan on... niin saisit aika kauan sätkytellä sääriäsi siellä roskakorissa ennen kun joku ulkomaalainen sut huomaisi, nostaisi pois ja sanoisi: "oh my, my girl, why?"

Kirjoittelepas uusia novelleja. Me tykätään niistä kuin... Rönnin Lempin kinuskikarkeista. Se myi niitä kioskistaan 5 penniä kappale Forssan Kalliomäellä. Ne jäi aina hampaisiin kiinni. Ihan turha oli yrittää hymyillä, jos niitä söi, tai jos yritti hymyillä, näytti Peikolta.

mikis kirjoitti...

Äh - tuo 16:39 on tietysti mikis.

mikis kirjoitti...

Niin muuten... isopeikolle kamalan lämpimiä terveisiä kans! hän on ihana ihminen, tarinankertoja. (kuin krokotiili... eikun oselotti... Vuoristokauris..?)

mikis kirjoitti...

Ps.

Nylan mielestä kaunein sana suomeksi on ketokäenminttu.

En minä osaa panna sanoja kauneusjärjestykseen. Kerran - olin silloin nuorempi kuin sinä nyt - yritin panna sanoja puolapuulle roikkumaan. Kuin pieniä koululaisia. Aikansa jaksoivat roikkua, sitten tipahtelivat lattialle, jäi vain kamala kasa kirjaimia. Lakaisin ne sihveliin. Ja karistelin ne roskikseen. Ja sitten sammutin Voimistelusalista valot. (valot sanoivat vain ZAKZ ZAKZ kun sammuivat.) Ulkona vedin parit kevyet poskisauhut Bostonista. Koska poltin vielä siihen aikaan. Sitten lähdin kävelemään katua pitkin joka vei minut kotiini. Katulamput ystävällisesti valaisivat kenkiäni, jotka kävelivät. Kop hop kop.