MUSTAA harmaalla (osa 5 Joosef ja Maria)

EI, hyvät ihmiset. Nyt on piru merrassa. Jo seitsemän päivää (pääasiassa iltaisin) kertoja on yrittänyt kutoa tragediaa, joka aina on vääntynyt farssiksi.

Nyt hän on jo lopen kyllästynyt, uhkaa täräyttää ilmaan koko jutun, lopettaa sen kesken kaiken. 
Älä lopeta, älä lopeta! uikuttaa jokin ääni hänessä.  Yritä vielä kerran. On julmaa heittää taivaalle ihmisiä noin vain kesken heidän elämänsä, vaikka he olisivatkin vain kuviteltuja, pelkkiä ihmisen kuvia. Ei elämä ole helppoa kenellekään. Se on pelkkää olemassaolon taistelua, jota koko luomakunta on täynnä. Elämä on unta. Onko se? Itsestäänselvyyksiä, latteuksiako tässä latelen? Sanat tuntuvat tutuilta. Mutta olenko koskaan niitä edes ajatellut? Olenko koskaan katsellut kuvia, kuunnellut musiikkia? Ilman, että ajattelen, no, kuvat on vain kuvia, musiikki on vain musiikkia, niin kuin sanat ovat vain sanoja. Elämä on sentään elämää, sitä kokee pelkästään  elämällä. 
Kuulostaa oikealta ja hyvältä. Niin se varmaan on. Mutta jos menee sisään sanoihin, sisään musiikkiin, sisään pelkkiin kuviin? Alkavatko ne silloin elää, vai ovatko ne pelkkää ilmaa? Siinä se. 
Eivätkö ne tee näkymätöntä näkyväksi, laajenna ihmisen kokemuksia? Antavat ne ainakin ajattelemista. Nyt tässä saivartelen osaamatta ilmaista, mitä loppujen lopuksi tarkoitan. Joten antaa olla.  Mutta jotain sain sentään aikaiseksi: Kertoja lupasi jatkaa. Lupasin hänelle suklaanapin, jos hän saa tämän valmiiksi.
- No, olkoon menneeksi, hän sanoi. Suklaan voimalla yritän yhdistää tuon kuvan ja musiikin välittämää sanomaa. Teen sen sanoilla. Mutta en missään nimessä vastaa tuloksista. Ota sinä ne kontollesi!

Paras aloittaa tällä lorulla:

Ippa ippa ii, ota kirppu kii.
Appa appa aa, älä päästä vaan.
Oppa oppa oo. Nyt se pääsi jooo...

Kylmä ikkuna. Kello on kai viiden maissa. 

Josse ja Maria istuvat olohuoneessa. 

Puut huojuvat. Vihmoo vettä.

Josse on humalassa, päihtynyt, juovuksissa. Hän kiroilee. Huokailee ja itkee.

- Jhumalauta miten tylsää tämä meidän elämä!

Että joku voikin olla niin hhullu että järjestää 

itsensä tällaiseen lloukkuun!

Minä olen jo phitkään harkinnut että tähän thäytyy tulla mmuutos.

Minä lähden nnostelemaan! 

Noita sanoja Josse on ennenkin käyttänyt, mutta nyt näyttää siltä, että hän toteuttaa ne. Hän nousee, ottaa horjahtelevia askelia kohti ovea... Romahtaa. Jää makaamaan 
ulko-oven eteen.

Maria katsoo ulos ikkunasta. Hän miettii, mikä on totta. Sekö, mitä Josse sanoo humalassa, vai se mitä hän sanoo selvinpäin. Joskus sama asia kuulostaa päinvastaiselta. Eikä siinä vielä kaikki. Joskus sama asia saa eri muodon jo saman illan aikana samassa humalatilassa.

Alkuillasta Josse vakuuttaa, miten tärkeä olen hänelle, hyvä ja hellä! 

Loppuillasta hän saattaa karjaista: Painu helvettiin! Mitä siinä uliset, vastenmielinen akka!

Marian mieli vilisee sanoja. Hän kätkee ne itseensä.

Sanat poukkoilevat hänen sisällään. Hän istuu vaiti.
Kaksi varista  lentää vinossa pihan poikki. Toinen rääkäisee mennessään. 
Muuten on hiljaista. 

Maria tuntee miten sydän hakkaa rintaluiden alla. Sätkyttelee kiivaammin kuin tavallista, mutta aika tasaisesti, niin kuin mitään erikoista ei tarvitsisi pelätä. Maria tutkii itseään. Jokin siellä sisällä täytyy olla vialla, rikki, ehkä kokonaan palasina. Jospa Josse kärsii sen takia, minun takia.

Ei Josse ensimmäistä kertaa ole humalassa. Ja kyllä Maria on tunnistanut outoja hajuja ja tuoksujakin Jossen vaatteissa, mutta ei hän niistä kanna huolta. Eikä hän muutenkaan valita. Hän ajattelee Jossen parasta.
Josse kärsii. Miksi? Sitä Maria ei tiedä, voi vain arvailla.
Jotain on hullusti joko Jossessa tai minussa, Maria ajattelee ja miettii, mitä se voisi olla.

Aamulla Josse lähti, oli koko päivän poissa. Kun tuli, oli humalassa, pullo mukana. Oliko se tarkoitettu rohkaisuksi? Ehkä hän halusi puhua, mutta kun Maria oli häntä portailla vastassa urhea hymy huulilla, se lamaannutti Jossen. Ei hän puhunut, Valitti vain ja uhkaili. Jo pitkään, monta kuukautta, hän oli ollut poissaolevan tuntuinen, omituinen ja outo.
Ehkä vika ei sittenkään ollut Mariassa, ehkä Josselle oli tapahtunut jotain ikävää. Kunpa hän puhuisi siitä. Voisin ehkä olla avuksi, Maria ajatteli.

Maria kääntyi katsomaan Jossea. Siinä se makasi lattialla jalat levällään. Suu auki.
Se oli nukahtanut kuin iso pikkulapsi. Maria haki tyynyn Jossen pään alle, silitti hänen tukkaansa ja peitteli hänet huolellisesti. Meni sitten itsekin nukkumaan, valvoi tosin pitkään ennen kuin nukahti.

Aamulla Josse oli kadonnut. Maria etsi ja etsi, huuteli. Kävi pihassakin etsimässä. Maa oli huurteessa. Maria huomasi Jossen kengänjäljet. Josse oli kävellyt ulos portista.

(Tähän tekisi mieli lopettaa, mutta tuon videon takia on vielä jatkettava.)

Päivällä pärisi kännykkä. Tuntematon numero. Vieras. 
Naisen ääni: Et sinä voi Jossea omistaa!
Ei muuta.

Maria ei ennättänyt vastata. Se oli hyvä, sillä ei hän ihan tyhmä ollut. Hän osasi yhdistää asioita. Heti hän tajusi, mistä oli kysymys.

Viha kuohahti hänessä. Siinä se oli, huoli Jossesta.
Mokomakin naikkonen! Se oli hänen nimensä joka oli löytynyt lattialta paperista kuin salaperäisenä, tarkoituksellisena viestinä hänen käynnistään sillä aikaa kun Maria oli parin päivän matkalla, pois kotoa. Nyt sille löydölle löytyi ääni. Ja hiuspinnit yöpöydällä, jotka oli jätetty todistamaan paikallaoloa, saivat nyt itselleen omistajan!

Kaikki mikä oli vaivannut Mariaa, selvisi. Mustat, helvetilliset ajatukset alkoivat saartaa häntä. Hän kuuli rienaavia ääniä. Tuntui kuin paholaisarmeija olisi hyökännyt hänen kimppuunsa. Ei hän Jossea ajatellut, ei, ei. Hän ajatteli tuota naista. Eikä hän Jossea vihannut, ei, ei. Hän vihasi tuota naista. Hänen vihansa oli ääretön, tuskainen.

Jos haluat todella tietää, mitä Marian pään sisällä liikkui, mikä siellä raivosi, kuuntele tuo video! Säveltäjä Alfred Schnittke kertoo sen sinulle  Iva Bittovan äänellä, Prahan Sinfoniaorkesterin soittajien taidolla. Sinun ei tarvitse muuta kuin kuunnella.

(Se vaikutti suuresti kertojaankin, joka kyllä muisti kysyä:
- Entä se suklaanappi?)

                                                                   

 "Seid nüchtern und wachet" (Olkaa raittiit, valvokaa) on osa saksalaista syntyperää olevan venäläisen säveltäjän Alfred Schnittken (s.1934)  sävelteosta tohtori Faustista, joka esiintyy myös Thomas Mannin historiallisessa romaanissa Dr. Faust. 

Alfred Schnittke sävelsi modernia klassista nykymusiikkia, jota moni pitää yhtenä parhaimmista kahdennellakymmenellä vuosisadalla esitettävästä musiikista. Tämä sävellys syntyi 1983 ja koko teos sai "päivänvalon " Hampurissa 1995.  Schnittke kuoli 1998. 

Schnittke on sanonut:

“Faust is the theme of my whole life, and I am already afraid of it. I don’t think I shall ever complete it.” 

                              

ELÄMÄN ILOA ! (Joosef ja Maria osa 4)

Joosef rakensi talon. Maria synnytti lapsia.

Vaaleatukkaisia, kirkassilmäisiä, helmihampaisia ihmeolentoja.

Ensin ne itkivät, imivät ja nukkuivat. Sitten hymyilivät, ryömivät,  jokelsivat.

Sitten nousivat pystyyn ja alkoivat kävellä. Sitten ne alkoivat käydä koulua.

Sitten ne alkoivat opettaa Mariaa ja Jossea.

Kun Joosef rakensi taloa, hänen suunsa suippeni, otsa painui poimuille, posket lommolle. Hän laihtui.

Kun Maria synnytti lapsia, hän lihoi ja kukoisti.

Hänen vatsansa ja rintansa paisuivat, nilkat muuttuivat paksuiksi. Hänen leukansa roikkui suu auki kuin odotuksen hurmiossa.

Marian kesti kauan toipua siitä ihmeestä että jotain uutta ja ihmeellistä voi tapahtua niin vähällä vaivalla. Lapset pullahtivat maailmaan ihan kuin itsestään. Eikä heistä myöhemminkään ollut harmia. Pieninä he pyörivät kuin pikku mehiläiset Joosefin ympärillä, kiipeilivät sylissä ja roikkuivat Joosefin jaloissa. Mutta heti kynnelle kyettyään he alkoivat elää omaa elämäänsä kuin vikkelät oravat. He olivat toimeliaita ja hoitivat itse itsensä. 

Mariasta kaikki meni oikein. Hän tunsi itsensä ilmaksi, joka pelkkänä henkenä lipui huoneissa tai istui pihassa ja seurasi sivusta lasten ja Joosefin toimia. Kaikissa heidän tekemisissään hän oli hengessä mukana. Lapset temmelsivät keskenään ja Joosef ahkeroi ja teki ulkotöitä tai vietti aikoja verstaassaan, josta kuului välillä sahan laulua, joskus vasaran kopsetta tai hiomislaitteen sihisevää, miellyttävää tai kirskuvaa, kireää ääntä.

Mutta nyt Joosefilla on huolia.

Maahan kaivettu vanhana ostettu öljysäiliö on syöpynyt. Siihen ei uskalla enää tilata uutta kolmentuhannen litran erää.

Joosef lakkasi syömästä. Hän ei saanut öisin unta. Joosef tiesi, ettei uuden säiliön hankkiminen ollut mikään pikku juttu.

   - Ei tästä tule mitään! Josse ähki poskipäät kiristyneinä ja katseli maasta kaivamaansa ruostunutta säiliötä. - Olisi ollut parempi antaa entisen säiliön olla vaikka se olisi saastuttanut pirusti! Kuinka hullua on saattaa itsensä vapaaehtoisesti byrokratian kynsiin.

- Olen täyttänyt monet paperit. Olen tehnyt monet piirustukset. Olen valvonut monet yöt. Ja nyt ne vaativat jumalauta että pitää olla työnjohtaja, joka valvoo kun asennan uuden säiliön autotallin perälle sääntöjen vaatimaan tilaan. Ensin sinne pitää muurata tiilistä kaukalo. Sen sisään on hitsattava  paksusta pellistä toinen kaukalo joka on tarkoitettu tiilikaukalon suojaksi, ja siihen saa sen saakelin uuden pystyssä seisovan säiliötekeleen asentaa! Kaikesta muusta minä kyllä selviän, mutta mistä helvetistä minä sen saamarin työnjohtajan  tähän hätään nappaan?

- Älä välitä, Josse, älä välitä! Maria lohdutti. - Tehdään niin kuin ne tahtoo. Hankitaan työnjohtaja! Onhan siitä hyötyä. Meillä ei ole päänvaivaa eikä vastuuta. Pää pystyyn Josse! Pää pystyyn! Kyllä me ain yhden uuden säiliön hankintavaiheet viel toki kestämme. Viel toki kestämme! Marian ääni melkein lauloi ja se hyväili Jossen korvia.

Nyt Joosef on vauhdissa. Hän on taas hyvällä tuulella. Hän hakkaa vasaralla ja kiskoo sorkkaraudalla olohuoneen lattiasta irti lautoja. Lautojen alla on kuusi metriä kupariputkea, jonka toinen pää on autotallissa, toinen pannuhuoneessa. Josse ei murehdi enää. Josse on alkanut toimia. Jossen mielestä asiat on nyt sillä mallilla että niihin pitää tarttua.

Josse takoo ja moukaroi. Pelti kumisee. Kuin kirkonkello se kumahtelee Jossen hakatessa puuvasaralla jo muuraamaansa kehikkoon hitsaamansa kaukalon pohjaa tasaiseksi. Hänen selkänsä on kumartunut u-kirjaimeksi. Välillä hän nostaa päätään ja hymyilee laidan yli Marialle, joka seisoo ja seuraa työntekoa sivusta. Jossen iloiset posket ja intoa heijastavat silmät ilahduttavat Mariaa. Josse on riisunut paitansa. Maria antaa katseensa hyväillä Jossen paljasta ihoa. Hikihelmiä kimmeltää Jossen selässä. Sää on pitkästä aikaa lämmin ja kesäinen. Sekin riittäisi jo ilonaiheeksi!

- Kyllä tästä hyvä tulee kun saan vaan tasaiseksi tämän helvetin pohjan! kuuluu hilpeä ääni peltipurtilosta.

Illalla Joosef on työstä väsynyt ja torkkuu sohvalla pää vinossa, tukka silmillä. Teeveestä kuuluu mahdoton mökä, siellä osoitetaan mieltä, mutta se ei Jossea hetkauta. Posket roikkuvat rentoina. Näyttää että ilman unessa  tiukasti yhteenpuristuneina huulia, jotka pitävät poskia koossa, kasvot voisivat valahtaa  kokonaan pois naamalta.

Kuluu kuukausi. Entä sitten? 

Eläköön! Ho hoi! Huraa! Oi taivaat soikaa! Lapset, kaikki, tulkaa piiriin, tanssitaan!

Uusi öljysäiliö on tuotu rekka-autolla pihaan. Siinä se nyt seisoo kesäiltana ylväänä pystyssä, valtava möhkäle autotallin edessä. Joosef, Maria ja lapset ihailevat sen puhdasta,  mahtavaa, sileää pintaa. Se on lujitemuovia. Himmeän valkoisena se heijastaa valoa auringosta. Ja mikä parasta: Mainosten mukaan, käytännöllisesti katsoen, sen pitäisi olla ikuinen!

Joosefilla on lupa asentaa säiliö tiilistä muuraamaansa  kaukaloon heti, kun toinen, pellistä hitsattu kaukalo, joka on tarkoitettu suojaamaan tiilikaukaloa, on lopullisesti valmis. Maria seuraa valppaana ja pitelee kädessään naapurissa asuvan rakennusmestarin allekirjoittamaa paperia, joka oikeuttaa säiliön asentamisen. Edellyttäen tietysti, että autotallin seinät ovat bertonihierrettyä pintaa. Ja sitä ne totta tosiaan sattumalta sattuvatkin olemaan!

Kun säiliö-hommat ovat lopulta ohi ja kaikki toimii, Jossella riittää kyllä töitä. Hän ei voi, eikä pysty olemaan työttömänä.

Maria istuu keinussa ja katselee, kun lapset leikkivät pienine lapioineen hiekkakasassa, ja Josse jatkaa helpottuneena keskeytyneitä pihatöitään. Kiskoo rikkaruohoja kukkapenkeistä. Kuokkii ja möyhii maata, istuttaa uusia puita ja pensaita. Rientää välillä sahaamaan halkoja, pilkkoo niitä kirveellä, leikkaa nurmea, haravoi heiniä ja kuolleita lehtiä. Puhdistaa räystäitä tai kokoaa rikki mennyttä puutarhatuolia. Välillä hän makaa auton alla vaihtamassa öljyä tai korjaamassa jotain sen pohjasta ja muistaa vaihtaa renkaat kun on se aika. Josse on ahkera. Kaiken mitä hän tekee, hän tekee mielellään ja iloisena. Höyläpenkki verstaassa saa luvan odottaa. Kesä on muita töitä varten. Talvisin ja sateella on enemmän aikaa hääriä verstaassa. 

Mariasta on mukavaa kun saa olla rauhassa ja katsella pilviä taivaalla ja seurata toisten touhuja. Marialle riittää se että toisilla on tarpeeksi tekemistä ja että he näyttävät tyytyväisiltä. Se, että hän tuntee itsensä pelkäksi ilmaksi, ei häiritse. Tosin hän joskus tuntee itsensä myös ulkopuoliseksi, tarpeettomaksi, mutta toisaalta, hän ajattelee, eikö ilma ole äärettömän tärkeä, yhdistävä tekijä? Eikö se itse asiassa ylläpidä koko elämää? Ilman ilmaa koko luomakunta lakkaisi toimimasta!

Olla olemassa. Mikä ihana asia! Elämä ON lahja, siitä ei pääse yli eikä ympäri. Siitä saa jokainen omalla tavallaan ilman huonoa omaatuntoa nauttia. Vai saako? Siitä asiasta Maria on hiukan epävarma. Mutta tuo laulu? Eikö se vahvista asiaa? Kuuntele!

                               

Kesäillan valssi, säveltänyt Oskari Merikanto, sanat Antti Jussila

Nekalan tyttökuoro

Oi, lennä, lennä pääskynen, tuo riemu rintaan ihmisten,

ja kanna tuuli kaipauksein iltapilvellen!

Oi, paista päivä lämpöinen, suo lahjojas maan lapsillen!

Yö tumma, soita tuuditellen päivä unehen!

Katse kun sammuupi auringon, kaipuu jää jälkeensä lohduton.

Kasteessa nurmikko kimmeltää, leinikön lehdelle kyynel jää.

Kuusiston helmasta helkähtää rastasten laulu ja tervehtää

paistetta päivän, mi kiiruhtaa levolle metsien, merten taa.

:,:Pääsky, sirkkunen olla soisin, pilven myötä karkeloisin

yli vuorien, alitse auringon, taivaan rantojen taa:,:

Iltahämy maita varjoo, satakieli vaikenee.

Metsä, maa levon saa, tuuli uinahtaa.

Matkamiehen askel sammuu suviöisen sumun taa.

Oksallansa lintu rauhan saa.

Minne kulki, mistä lähti, minne asti ennättää?

Kuka ties, matkamies puolitiehen jää.

Taivahalla iltatähti anna suunta, näytä tie,

mistä polku matkamiehen vie.

Kuulen iltakellon yli niityn, pellon.

Ääni kauas kantaa sinivettä, rantaa.

Elo parhain, halvin, kuni kaiku malmin

täällä hetken helkkää mitä jälkeen jää?

Ilo sentään olla suvivainiolla

kesäpääskyn lailla huolta, tuskaa vailla,

punertaissa päivän alla pilven häivän

hämyn langetessa, yö kun ennättää.

Intiimejä hetkiä (JOSSE ja MARIA osa 3)

Maria oli untuvikko miesasioissa. Kun Josse kosi häntä, pyysi vaimokseen, Maria hämmentyi, polvet notkahti, häntä heikotti ja hän myöntyi hätäpäissään, kun luuli että siinä tilanteessa on niin meneteltävä. Toista ei saa loukata. Tosin häntä vähän pelotti, kun Josse kiroili ja puhui välillä rumia. Mutta muuten Josse vaikutti hänestä kunnon mieheltä.

Siinä he nyt asuvat, talossa, jonka Josse oli rakentanut vaimolleen häälahjaksi. Hyvä lahja se oli. Ei yhtään hullumpi. Ja kaikki se, mitä tuli vastaan hyvät ja ikävät asiat, kuuluvat kai elämään, Maria ajatteli. Niin he elelivät enimmäkseen sovussa omassa pääjalka-talossaan

ihan tavallista arkea.

Aina lauantaina kun Josse ja Maria istuvat saunassa

ja Jossen hikinen liha koskettaa Marian hikistä lihaa

ja ulkoa kuuluu seinän läpi hmisten ääniä ja autot hurahtelevat

ohi ylä- tai alamäkeä, sillä talo on rinteessä, he istuvat lauteilla

polvet koukussa, pää polviin painettuna, kuumanlämpimissä

löylyissä, sillä Josse tykkää kuumasta, Maria lämpimästä.

Siinä he nyt kelluvat silmiemme edessä sakeassa höyryssä

alastomina kuin kaksi isoksi kasvanutta sikiötä äidin kohdussa.

He luulevat ettei kukaan heitä näe; he näkevät vain toisensa.

Joskus Josse sivelee Mariaa rinnoista ja sanoo ihmettellen,

hartaalla äänellä: Voiko olla totta, että kaikki tämä on meidän!

Kesällä Mariasta on mukava istuskella pihassa tai makailla

vihreällä nurmella, katsella pilviä, lueskella kirjoja tai kuunnella musaa äänentoistolaitteella.

Päiväkahvit he juovat Jossen kanssa kesäisin aina keinussa tai päivänvarjon alla pihatuoleissa. Josse kertoo asioita maailmasta, ilmasta ja avaruudesta. Hän opastaa ja neuvoo Mariaa. Jossella on enemmän elämänkokemusta ja hän on paljon viisaampi kuin Maria.

Maria kyllä kuulee Jossen äänen, mutta seuraa samalla miten mehiläinen pörisee kukassa, joku lintukin tuntuu laulavan ja hyttyset inisevät nälkäisinä. Sudekorentokin tuossa kiitää läpikuultavin siivin ilmassa, se surisee kuin pieni lentokone. Lämmin tuuli hyväilee ihoa, löyhyttää hiuksia, ja aurinko pilkistää pilvenraoista tai paistaa täysin pilvettömältä taivaalta.

Jossen ääni kumisee kaiken aikaa taustalla, tummana ja matalana, turvallisena äänijonona. Se on kuin sadepilvi joka lähenee ja loittonee.

Välillä siitä tipahtelee sanoja tiuhaan tahtiin. Välillä se hiljenee.

Pihamaa on kuin talomme kukkiva esiliina, Maria ajattelee.

Yritämme pitää sen puhtaana

naapurien takia.

Mutta sitä minä ihmettelen, Maria kummastelee itsekseen, että Jossesta siinä ei ole mitään merkillistä, että naapurit katsovat, kun hän pissaa pihalla.

Suihku saa lentää vapaasti korkealle ilmassa ja heijastaa kaikki sateenkaaren värit.
"Täytyyhän kukkia kastella", Josse vaan sanoo ja tiristää viimeisetkin pisarat.

Eniten minä taidan pitää Jossesta silloin, kun hän katsoo minua silmissään lämmin ja ihmettelevä, paljas katse.

Mutta joskus kun hän ajaa autoa, minua pelottaa.

Hänen suunsa on unohtunut auki.

Se on vääntynyt onttoon asentoon

kuin äänettömään huutoon.

Mutta kun me joskus illalla kävelemme käsikoukkua, herrastelemme hienoissa vaatteissa, ja vastaan tulee 
kosteita paikkoja, lätäköitä tai pieniä lammikoita, joissa on vaarana, että kengät kastuu, Josse ottaa muitta mutkitta minut selkäänsä ja niin minä pääsen reppuselässä pahojen paikkojen yli, eikä yhtään pelota.

Ja kun me käymme ostoksilla rautakaupassa, joka on Jossen

mielipaikka, seikkailemme hyllyjen välissä, eksymme

tahallaan toisistamme, sitten me kohta jo kurkimme hyllyjen välistä, etsimme toisiamme tavaroiden joukosta.

Kun sitten törmäämme toisiimme, ja tuttu naama kuikistelee ihan vieressä, tuntuu mukavalta. Minä hymyilen Josselle ja Josse hymyilee minulle.

Paitsi kassalla.

Siinä olemme totisia.

- Muista avata kassi, Josse sanoo.

Olisi noloa jos kassaneidin täytyisi pyytää sitä.

Minä avaan kassin.

Minustakin on mukava olla rehellinen jos siihen on varaa.

Josse ja minä olemme kehittäneet uuden kielen.

Siinä ei ole kielioppia ja se on helppo omaksua.

- Kiru kurru, läkä kääkä öh?

(rakastatko sinä minua)

- Läkä kääkä, doo!

(niin kuin sinä minua)

- Äkä könkä lykä lönkä.

(sinä olet minulle portti toisiin ihmisiin)

- Hooo... Op! Op!

(mutta sinulla on sen avain taskussa)

Syksyllä

kun istumme sohvalla ja katsomme ikkunan takana liekehtivää

punakeltaista roihua ja sitä, miten keltaiset lehdet haavassa värisevät sinistä taivasta vasten, Josse sanoo: Koskaan en ole nähnyt näin kaunista ruskaa!

Ihailemme sitä yhdessä.

Mutta äkkiä Jossen silmistä alkaa työntyä viiltävää, terävää tuskaa.

Se häviää vasta kun keitämme kahvit ja syömme pakastimesta otettua, mikrossa sulatettua, kesällä leivottua pullaa.

Se ero meissä on Jossen kanssa, että jos Jossella on ilmavaivoja hän antaa tulla vapaasti, ei ujostele.

Edellyttäen tietysti ettei ketään vierasta ole samassa huoneessa.

Jos minulla on ilmavaivoja, Maria sanoo, ja me istumme kahden Jossen kanssa esimerkiksi olohuoneen sohvalla, minä en millään kehtaa antaa tulla noin vaan, kovalla voimalla.

Minä teen sen hiljaa, niin hiljaa kuin mahdollista.

Mieluummin ääneti, suhuuttamalla.

Tai sitten luovun koko touhusta.

Annan kaasujen pysyä vatsassa.

Silloin Kun Josse ja minä

olemme niin lähellä

kuin ihminen voi olla toista ihmistä

on yksinäisyys suurimmillaan.

Kaikki mitä on, lakkaa olemasta

ja sulautuu siihen mitä ei ole.

Ei ole Jossea, ei minua

ei ketään muutakaan.

Vain joku voima

joka kieppuu avaruudessa

valittaa ja hengittää raskaasti

etsii rajaa, pintaa

mihin koskettaa, mihin iskeytyä sellaisella voimalla

että voisi aistia toisen kautta oman olemassaolonsa.

      

                         Karlheinz Stockhausen: Inori

                   
                         

JOSSE ja MARIA ( osa 2) TALO

(Tässä vaiheessa, kun tarina jatkuu, lienee syytä huomauttaa, että Josse oli oikeasti Joosef, vaikka häntä sanottiin Josseksi.
Jos Maria puhutteli miestään Joosefiksi, tämä suoristi selkänsä ja melkein karjahti (pahalla äänellä): ”JOOSEF? Haluatko, että olisimme JOOSEF JA MARIA! - Ei helvetti, ei tule kuuloonkaan! Liian taivaallista! Nyt eletään sentään 2000-lukua. Sano Josseksi vaan!”
Joosef (siis Josse) oli puuseppä. Parhainta laatua. Mutta sitäkään ei Jossen mielestä ollut syytä mainita. Jossen työhuone, missä hän yleensä puuhaili, sijaitsi pihan perällä metsän reunassa.)



TALO

Josse rakensi Marialle talon.
Sen katto on sateenkestävää viiden millin peltiä.
Seinät tuulenpitävää betonihierrettyä pintaa.
Ikkunat lämpöä eristävää kolminkertaista lasia.
Sen ovet on vahvistettu varmuuslukoilla.
Se lepää raudoitetulla sementtilaatalla.



Siinä vaiheessa, kun Josse suunnitteli taloa, siitä piti tulla kevyt. Niin kevyt, että sen olisi voinut ottaa vaikka kainaloon ja muuttaa tarvittaessa toiseen paikkaan. Suunnitteluvaiheessa se sitä olikin.
Mutta kun talo oli valmis, se oli iso ja painava.  
Pahinta, että he molemmat, sekä Josse että Maria, olivat kiinni talossa kuin liekanarussa.

Mutta Maria oli talosta ylpeä. Kaikille, jotka vain suostuivat kuulemaan, hän selitti innostuneena:

"Keittiö on talomme vatsa, WC sen takapuoli. Pannuhuone on sydän. Johdot ja putket suonet ja suolisto.
Tukirakenteet on rintaluita. Valtava parru korkealla katossa hallitsee koko taloa ja tukee kattoa.
Ulkokatto on kahteen suuntaan kammattu tukka, siistillä jakauksella. Ikkunat kirkkaina mutta totisina tuijottavat silmät. Ovi on suu, joka imaisee tulijan sisään tai sylkäisee ulos. Varmuuden vuoksi talossamme on kaksi ovea, toinen toisella puolen taloa. Jos joku, jolla on pahat mielessä, uhkaa tulla sisään toisesta ovesta, pääsemme toisesta pakoon!"


Sisältä talo oli tilava kuin sinivalaan vatsa. Jossen mielestä koko sen pinta-ala piti säilyttää yhtenä suurena huoneena ilman väliseiniä. Silloin he olisivat voineet hengittää vapaasti, eikä ahdistus oli alkanut heitä vaivata. Mutta kun kunnan valtuuttama tukevarakenteinen rakennustarkastaja kävi rakennusaikana tarkistusmatkalla, hän jo ennen kuin ennätti istuutua ikkunalaudalle, ensi töikseen parkaisi: "Tähän on äkkiä pystytettävä väliseinät, muuten lysähtää kasaan koko rotisko!" 
Eikä hän antanut periksi, vaikka Josse esitti tarkat lujuuslaskelmat.

Kuin vastapainoksi ja lohdutukseksi Josse päätti uhrata toisen pään taloa sisäpuutarhaksi. Siihen oli määrä tulla vihreälle nurmelle kukkapenkkejä (kehäkukkia ja orvokkeja) ja niiden keskelle pieni pulppuava suihkulähde, jonka ansiosta sisäilma pysyisi raikkaana. Kattoon hän aikoi ripustaa köysissä roikkuvan keinun (Marian vaatimuksesta niitä piti olla kaksi. Kummallekin omansa). Peräseinällä keinujen takana kukkuisi käki aina määrätunteina. Se muistuttaisi talvellakin kesästä. Suunnitelma oli vielä keskeneräinen, mutta se eli heidän mielessään. Käkikello oli jo valmiina takaseinällä.

Rakennustarvikkeiden piti olla mahdollisimman edullisia ja halpoja. Niinpä sisäkatto ja lattia oli tehty raakalaudasta, vain seinät oli höylättyä puuta. Tapetteja ei tarvittu. Kaksi väliseinää oli ollut pakko pystyttää, mutta Josse oli tehnyt ne irrallisiksi, niin että ne pystyi poistamaan milloin tahansa. Kosteat tilat, pannuhuone ja sauna mukaan luettuna, oli eristetty punatiilistä muuratulla muurilla. Tämä paloturvallisuuden takia.


Jo suunnitteluvaiheessa Jossella oli ollut mielessä kolme kuningasajatusta, joiden toteutumisesta hän oli erikoisen tarkka. Talon piti olla tilava, lämmin ja valoisa. 

Talolla ei valitettavasti ollut aivoja, jollei niillä tarkoitettu sähkökeskusta, joka oli pakollisen tuulikaapin seinämällä, tai öljypolttimen monimutkaisia laitteita, joita oli pannuhuoneessa. 
Ei sillä ollut myöskään käsivarsia (niin kuin Maria kuvitteli). Jalat oli kyllä suunnitteilla: isot, lujat rautapyörät, mutta niihinkin paikkakunnan rakennusvalvoja oli puuttunut ikävällä tavalla. Ne piti poistaa paitsi piirustuksista, myös ajatuksista.


MARIA:
Tämä talomme on minusta nyt jo kuin unelma, vaikka puolet suunnitelmista on vielä toteutumatta. Tässä voi jo hyvin asua. Ja miten hassua: minusta tämä talo tuntuu elävältä! Ihan kuin se hengittäisi. Joskus unessa jopa ruokin sitä. Minulla on vahva tunne, että tämä talomme kuuluu pääjalkaisiin. Cephal Opoda.


JOSSE:
Kun joskus pakkasyönä herää, ja talo natisee ja paukkuu ja kuuluu rapsahduksia, ja öljypoltin hurahtaa käyntiin, tulee mukava, melkein turvallinen olo. Voisi melkein luulla että joku valvoo meitä. Joku joka pitää meistä huolta.

                       

                              

                          John Cage / The Unavailable Memory of AS IT IS
                                 tekijä ABCDLJG. Piano: Alexei Lubimov                                                                                                                   

JOSSE ja MARIA (osa 1.)

Josse ja Maria

Josse ja Maria 

asuivat omakotitalossa             

Lehtokurpantie seitsemän          

pohjoisessa kaupunginosassa               

rekisterinumerossa 112

Aamulla he heräsivät samassa sängyssä, vilkaisivat toisiaan, hymyilivät. Huomenta! (ei ollut pakko sanoa). 

He tiesivät asiat, tunsivat toisensa.

   - Tilulii, kisu kii! Josse saattoi hihkaista ollessaan hyvällä tuulella.

   - Paista päivä, kellu kauniisti! Maria lennätti sanoja, toivorikkaana todetakseen olevansa hereillä. 

Aamu oli molemmille paras osa päivästä. Silloin he olivat virkeitä  tekemään mitä tahansa. Koko maailma tuntui olevan hallussa!

Päivällä ei paljon puhuttu, ellei toinen sitä jostain syystä halunnut. Kumpikin hoiti tehtäviä, teki työtään täydellä volyymilla, joka tosin vaihteli, horjahteli ja kompasteli. 

Saattoi lopahtaa kokonaan aiheuttaen epätoivoa.

Mutta silloin, kun he olivat vapaalla ja yhdessä, sanoille oli yleensä  ylenmäärin käyttöä.

Illalla Josse ja Maria istuivat käsi kädessä sohvalla 

tai keittiön pöydän ääressä  juomassa vihreää teetä tai kahvia. He katselivat ulos ikkunasta ja yrittivät rauhoittua.

He katsoivat hyttysten tanssia ikkunan takana.

He katsoivat tuulen tanssia ikkunan takana.

He katsoivat sateen tanssia ikkunan takana.

He katsoivat lehtien tanssia ikkunan takana.

He katsoivat lumen tanssia ikkunan takana.

- Pirulauta, miten tylsää asua samassa talossa vuodesta toiseen! Katsella samoja puita ja samoja pensaita. En kestä tätä! saattoi Josse sanoa. - Jonain päivänä lähden tästä nostelemaan!

- Afrikkaan, mennään Afrikkaan! Marialla oli aina ehdotus valmiina. - Siellä voi nauttia tuulesta ja sateesta. Lumi on siellä harvinaista herkkua... mutta on siellä omat harminsa, hyttyset joita pitää varoa, kuumuus ja kuivuus. 

Päivät toistuvat siellä ihan niin kuin täälläkin, Maria totesi ja huokaisi. Hän ei kestänyt ajatusta, että Josse lähtisi. 

Jossain vaiheessa iltaa yö alkoi muistuttaa itsestään ja he menivät nukkumaan. Mutta ennen nukahtamista he kuuntelivat radiosta musiikkia. Nyt sieltä tuli Pendereckiä.

Maria työnsi palelevan selkänsä Jossen lämpimää vatsaa vasten.

Tai toisin päin. 

Niin päin tai näin päin. 

Mikään ei ole yhtä suloista kuin se lämpö, joka lähtee toisesta ihmisestä, Maria ajatteli.

(He hiljenivät molemmat kuuntelemaan selloa jota orkesteri säesti.)

Concerto for cello and orchestra No. 2 composed by 

Krzysztof Penderecki (1933) a polish composer; 

it was played by Arto Noras, in the cello, 

and the Warsaw Symphony Orchestra.

The painting in the video is
a work by Willem de Kooning (1904-1997).

VALOA ja VOIMAA

                           (linkki teokseen) http://youtu.be/hvn2UObYSsI

                                                     

                                               The Polar Dream - EndlessTales

"järkähtämätön valo / se on voima / kuuntele unia / siellä on totuus / irtaudu joukkioista / luota / kanna mielessäsi  / vain rehellisyyttä / totuutta / ole totuus"

Noilla sanoilla Anonyymi halusi auttaa kun kerroin tyhjyydestä mielessä ja  niskottelevista sanoista, jotka yrityksistä huolimatta tuntuivat puutteellisilta.  Sanojensa vakuudeksi hän liitti linkin videoon, jonka kansikuvan kopsasin (yläpuolella). Kuva on puhutteleva ja kaunis. Hämyinen metsä kylpee  kellertävässä valossa. Jyhkeät puut seisovat uljaina ja voimakkaina, alastomina, juurillaan, vaikka ovat joutuneet luopumaan tärkeästä osasta itseään, lehdistä, jotka makaavat kuolleina maassa. 

Luonto ei valehtele. Kuvasta näkyy mitä  v o i m a  ja  v a l o  yhdessä saavat aikaan. Paitsi puiden voimakkuutta kuvasta aistii myös hiljaisuutta. Hiljaisuuskin sisältää voimaa. Sillä on suuri merkitys. Joskus hiljaisuus vaikuttaa voimakkaammin kuin yksikään ääni. Sen vaihtelu puheissa ja taiteissa, esimerkiksi musiikissa, saa teoksen elämään ja antaa sille rytmiä. Puheissa hiljaisuutta voi olla joskus vaikea kestää. Mutta onneksi hiljaisuuteen voi tarvittaessa sisältyä myös pelkkää rauhaa ja lepoa. 

Sana  j ä r k ä h t ä m ä t ö n  antaa lisävoimaa valolle. "Järkähtämätön valo", voiko paremmin enää sanoa! Järkähtämättömyys vahvistaa myös kaikkea tekemistä. Erikoisesti sellaista, joka vaatii tekijältä sisua ja luovuttamatonta tahtoa.

K u u n t e l e  u n i a  Anonyymi sanoo. S i e l l ä  o n  t o t u u s. Mutta mikä on totta? Valo ja pimeys vaihtelevat. Elämässä on valoisia hetkiä jolloin miellämme olevamme valveilla. Mutta pimeät hetket ovat ikäviä. Välillä uskomme olevamme valveilla myös nukkuessa. Unet muuttavat yön päiväksi. Vaikka ne olisivat kuinka pelottavia ja kummallisia ja aika heittelehtisi niissä käsittämättömällä tavalla, koemme ne todeksi. Kerran muistan ihmetelleeni nähdessäni erikoisen hauskaa ja iloista unta, voiko tämä olla totta, vai onkohan tämä unta. Sinä aamuna heräsin hyvällä tuulella.

Nykyisin herään usein  aamulla väsyneenä nähtyäni raskasta unta. Joku päivä sitten olin  yöllä unessa menossa hautajaisiin ystävieni Himmin, Sennin ja Seijan kanssa.  Kävelimme surullisina kohti bussipysäkkiä. Äkkiä huomasin, että olin unohtanut reppuni, jossa oli kaikki mitä omistin. Piti  palata se hakemaan. Toiset jäivät kärsimättöminä odottamaan ja olivat vihaisia kun tulin takaisin. "Myöhästymme bussista!" "Toista ei ole enää tulossa!" "Ilman tuota  reppua olisimme jo matkalla!" he huutelivat.

Mutta minullapa oli mukana (tietämättäni) ilosanoma! Se oli löytynyt kotoa; kokoon taitettu paperi. Ojensin sen Seijalle, jonka nimi oli paperin päällä. Hän avasi sen ja luki ääneen: Hautajaiset peruttu. Kuollut on herännyt henkiin!"
Katselimme toisiamme. Ensin vähän kummastellen. Sitten repesimme riemuun. Voi miten iloisia olimme! Hyppelimme kuin pikkulapset, tanssimme ja hihkuimme. Halailimme ja taputtelimme toisiamme. Huudahtelimme.  "Kuollut herännyt!"  "Uskomatonta!" 

Niihin huutoihin heräsin. Ketään ei näkynyt. Minne ne katosivat? Vastahan me iloittiin yhdessä! Kesti vähän aikaa, ennen kuin ymmärsin, että se oli unta. Muistin että ne toisethan olivat kaikki jo kuolleita. Säikähdin. Olin hyppinyt vainajien kanssa. Se tuntui omituiselta.
Mutta ei se ollut surullinen uni. Surullisen unen näin seuraavana yönä. Se koski koiran kuolemaa. Se oli jo niin surullinen ja kauhea, että kaikki koiran omistajat menettäisivät malttinsa jos kuulisivat siitä. Paras, etten kerro sitä. Mutta koko seuraavan päivän se uni vaivasi minua. Tunsin syyllisyyttä, joka ei helpottanut, vaikka koiran vakituinen hoitaja tuli sitä hakemaan palattuaan matkalta, ja se koira pyöri iloisena ja elävänä jaloissa.
Unet. Onko niillä jokin sanoma, jota pitäisi kuunnella? Ne tulevat alitajunnasta. Usein ne käsittelevät asioita, joista ei ole voinut puhua. Usein tunnen niissä pelkoa. Aina en ole niissä edes itse mukana, tai seuraan sivusta  tapahtumia. Se on kummallista, että joskus näkee unessa unta, että näkee unta. Ja nykyisin minulla on usein sellainen tunne että elän yöllä enemmän kuin päivällä.
  

I r t a u d u  j o u k k i o i s t a, Anonyymi sanoo. Mitä hän tarkoittaa? Olen juuri yrittänyt irtautua kuolleista. Pitäisikö irtautua myös elävistä? Epäilen. Me olemme kaikki riippuvaisia toisistamme, ympäri maapalloa. Kukaan ei tule toimeen yksin. Joka ei usko sitä menköön autiolle saarelle, ja olkoon siellä loppuikänsä. Eiköhän jossain vaiheessa tule jotain toista ihmistä ikävä. Sama kasveilla ja eläimillä. Koko luomakunnalla. Ja tuo kirottu kaavio, mihin kaikki perustuu: ravintoketju! Syömme toisiamme. Ahnehdimme. Jokaisella oma suu lähinnä. Kasvit? No ne syövät pääasiassa juurillaan, imevät voimaa maasta. Ja ruokimmehan me lintuja. Samanaikaisesti kuitenkin olemme kaikki täysin riippuvaisia auringosta ja valosta, nykyisin myös elintilasta. Maapallo alkaa olla ahdas paikka. Koko ajan on meneillään taistelu olemassaolosta. Aina se on ollut. Ainakin kasveilla. Niiden on noustava toistensa yläpuolelle tai oltava vähintään samalla tasolla, saadakseen tarpeeksi valoa. Varjossa ne kuihtuvat ja kuolevat. Sama ihmisillä. Toisten jalkoihin jääneet voivat huonosti. Mutta silti yksinolo ei ole paras ratkaisu. Kaikesta huolimatta  olemme riippuvaisia toisista, vaikka olisimme huono-osaisia tai syrjäytyneitä. Ehkä Anonyymi tarkoittaakin irtautumisella joukkioista sitä, että on toisista huolimatta keskityttävä omaan tekemiseensä. Tai sitä, että irtautuisimme välillä ihmisistä yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen miettimään, miten voisimme tehdä kaiken paremmin. Ehkä myös sitä, että parasta olisi ajatella omilla aivoillaan, eikä kuunnella kaiken maailman fraaseja ja tyhmiä uskomuksia.

Maailmanparantamistakin olisi ehkä hyvä pohtia, vaikka jo sanana se kalskahtaa ontolta. Voiko muka yksityinen ihminen parantaa maailmaa? Ei. Tai ehkä sittenkin. Kyllä. Jos kuuntelee uutisia tällä hetkellä yksi ihminen vetää maailmaa huonoon suuntaan. Tällaista on tapahtunut kautta aikojen. Miksi siis yksi ihminen ei voisi yhtä hyvin vetää kehitystä hyvään suuntaan? Onhan sellaistakin tapahtunut. Siihen vaaditaan vain rohkeutta. Unelmia paremmasta. Sekä myös valoa ja voimaa, järkähtämätöntä rehellisyyttä ja totuutta, juuri niitä asioita, joista Anonyymi puhuu, sekä ehkä niiden lisäksi myös laajakatseisuutta ja viisautta. 

Jokainen meistä voisi ainakin yrittää kehittää itseään, eivätkä unelmatkaan ole kiellettyjä. Ne ovat kuin taivaalla killuvia tähtiä, joita ei voi saavuttaa, mutta jotka pelkällä olemassaolollaan muistuttavat, että niin kuin tähdillä, jokaisella ihmisellä on oma paikkansa toisten joukossa. Jokaiseen on sisäänrakennettu erilaisia mahdollisuuksia, joitten pohjalta voisi toimia ja ainakin yrittää kehittää itseään ja saada aikaan jotain sellaista, josta voisi jakaa toisillekin iloa ja valoa, sekä voimaa  heidän elämäänsä.


Tavallisesti olen laittanut tänne blogipostaukseni loppuun musiikkivideon, nyt vain kuvan. Hän tuossa kuvassa edustaa musiikkia opinnoillaan ja työllään. Siltä varalta, että joku haluaa tietää hänestä tai hänen työstään jotain, laitan muutaman linkin. Niihin voi tutustua jos kiinnostaa ja linkit toimivat. (Hymiö)  Hymy valaisee ja lämmittää. Se yhdistää ihmisiä  kansainvälisesti, niin kuin musiikki. Musiikista voi sanoa: Music connect people!  

https://soundcloud.com/sauli-zinovjev    (tämä linkki on vaihdettu, edellisessä äänivirheitä)

http://www.issuex.fi/vahvaa-nayttoa/ 

https://www.youtube.com/watch?v=0iqOZWmTpjM&feature=youtu.be