PERHE (osa 3) Reetta

Maalaus: TIITUS PETÄJÄNIEMi Kahvilla

(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/ )

Reetta, Reetta, kovan onnen lapsi. Kuinka hän rakastikaan isää ja äitiä! Reetta sai nauttia kodin lämmöstä ja kasvaa kuin auringonpaisteessa elämänsä ensimmäiset vuodet. Kaikki oli aluksi hyvin. Isä ja äiti olivat tyytyväisiä häneen ja toisiinsa. Mutta yksi puutos Reetalla oli. Hänellä ei ollut leikkitoveria. Äiti vei häntä välillä leikkipuistoon, mutta siellä oleva puistotäti, laiha ja kyllästyneen oloinen, oli vallannut puiston lapsijoukolleen, eikä antanut hänen mennä samaan hiekkalaatikkoon toisten lasten kanssa, joten Reetta seisoi sivussa äidin vieressä leikkiämpäri kädessä pahamielisenä. ”Kun pääset kouluun, siellä sinä saat ystäviä”, äiti lohdutti. Ja Reetta odotti kouluun pääsyä malttamattomana. Olihan sitä paitsi omassa seurakunnassa muitakin lapsia, äiti muistutti. Mutta siellä ei ollut hiekkalaatikkoa. Sitä paitsi ne oli siellä kateellisia. Kun Reetalla oli kerran pyhäkengät jalassa, jotka oli mustaa lakeria ja joita hän rakasti, sanoi yksi heistä: ”Minä en ainakaan laittaisi noin rumia kenkiä jalkaani” ja nyrpisti nenäänsä.

Vasta tullessaan kouluikään, ja käytyään äidin kanssa ilmoittautumassa lähikouluun (joka oli kaukana), toive ystävistä taas virisi. Mutta kuinka surkeasti hän pettyi. Vaikka hän kuinka seisoi välitunnilla koulun seinustalla ja odotti, että joku tulisi ja pyytäisi häntä mukaan leikkiin, kukaan ei tullut. Ja vaikka hän kuinka rukoili illalla kädet ristissä sängyssä, että kiltti Jeesus, anna edes yksi ystävä minulle koulussa, ei Jeesus ollut kuulevinaan. Niinpä hän seurasi yksinäisenä sivusta vilinää koulun pihalla. Toiset juoksivat nippiä tai roikkuivat pitkänä letkana käsi kädessä laumaa vahtivan opettajan molemmassa käsipuolessa, tai keinuivat tai telmivät telineissä. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Mutta Reetta odotti vain kellonsoittoa, ja että tunti alkaisi ja pääsisi taas kuulemaan opettajan juttuja. Ne oli kivoja. Koulussa oli paljon muitakin hyviä asioita. Oli mukava lukea läksyjä ja olla sitten tunnilla aina käsi pystyssä, sitä sanottiin viittaamiseksi.

Mutta miksi toiset karttoivat häntä? Hän yritti puhua heille niin kauniisti kuin osasi, huolellisella kirjakielellä ja vierustoverilleen hän yritti kertoa parhaista kirjoista, joita oli lukenut, mutta tämä katsoi häntä oudon vihamielisesti ja eikä sanonut sanaakaan. Jokin hänessä, Reetassa, oli vikana, mutta mikä?

Hän seurasi toisten käyttäytymistä ja koetti ottaa siitä mallia, mutta vasta ylemmillä luokilla, hän huomasi, mitä teki väärin. Hän lakkasi viittaamasta, se jo vähän auttoi. Mutta vasta, kun hän matki heidän puhetapaansa ja koetti puhua hulluja, ja vähän kiusatakin toisia, ja olla nenäkäs opettajalle, ja – mikä omituista – häiritä tunnilla mahdollisimman paljon, alkoivat tulokset näkyä. Hän alkoi saada ystäviä! Herrajumala kuinka se tuntui hyvältä! Ja ajatella, että Jeesus auttoi häntä sittenkin (vaikka viiveellä). Muttei heille Jeesuksesta voinut puhua, ei sinne päinkään. Eikä mistään muustakaan hyvästä asiasta, niitä piti varoa. Hienointa oli olla pahis. Mitä pahemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän sai kavereita. Ja pian hän löysi itsensä viiden tytön piiristä, joitten ainoa tehtävä näytti olevan tehdä jäynää toisille. Siinä joukossa hän alkoi vyöryä myös koulun ulkopuolella.

Sillä oli omat seurauksensa. Mutta että kuului johonkin, jossa hänet hyväksyttiin, se oli tärkeintä. Ja tyhmänä olo, tehdä kaikkea kiellettyä, eihän se ollut yhtään vaikeaa, vaikka niin olisi luullut. Sai tutustua siihen puoleen elämää, josta hänellä ei ollut tietoa eikä minkäänlaista kokemusta. 

Mutta. Jokin häntä vaivasi. Yksinäisyys. Voiko se olla mahdollista? Olla yksin toisten joukossa. 

Isompana hän meni toisinaan istumaan, ihan oikeasti yksin, kahvilaan, jossa oli hiljaista, ja hän mietti. Hän tuijotti kahvimukia, ja kas kummaa, se vaikutti yhtä yksinäiseltä. Se pärjäsi. Mihin hän tarvitsi kavereita? Miksi hän oli heistä niin riippuvainen? Oliko hän joutunut väärille teille? 

Mutta myöhäistä sellaista oli pohtia. Joukko veti mukanaan, eikä suvainnut niskottelua. Piti olla, tai ainakin näyttää olevansa ilahtunut, jos joku ryhmästä keksi jotain aivan mieletöntä. Siinä tuli kokeiltua kaikki, mikä vain oli mahdollista. Ja palkintona oli, että sai kokea kuuluvansa joukkoon, jota kaikki toiset koulussa kunnioittivat, paitsi tietysti opettajat. Sehän selvä. Mutta mitä se haittasi. Koko koululaitos oli mätä. Siitä oli helppo olla yhtä mieltä toisten kanssa, varsinkin kun istui jälki-istunnossa . 

Jo kolmetoistavuotiaana Reetta tunsi olevansa viisautensa huipulla, mitä elämään tulee, ja kokenut kaiken mitä kokea voi. Hänet oli jopa raiskattu. Se oli tapahtunut erään kaverin kesämökillä, ja hän oli vielä sen verran tottumaton railakkaaseen menoon, että oli nukahtanut ennen toisia pirtin sängylle ja heräsi aamulla housut kintuissa ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Toiset selittivät kilpaa, miten mahtava näky se oli, kun yksi ja toinen pojista oli maannut hänen päällään ja pannut parastaan. ”Etkö sä oikeesti herännyt, kun ne kohmusi sinua? Taisit olla aikamoisessa hiprakassa!”

Tätä kokemusta vahvisti se, mitä kotona tapahtui. Paitsi koulu, koko maailma oli mätä. Isä ja äiti olivat alkaneet riidellä. Miksi, sitä ei Reetta tiennyt. Ensin he vain alkoivat pommittaa toisiaan sanoilla. Isän ääni oli vihainen. Väillä hän mylvi kuin härkä, mutta äiti vain vikisi pienellä äänellä. Puhuivat jostakin pullosta, joka oli löytynyt vessasta, ja jossa oli jotain ainetta, joka sai äidin haisemaan pahalta. (Kyllähän Reetta sen tiesi, viinaa se oli, muttei hän kehdannut sitä ääneen sanoa). Sen Reetta oli jo aikaisemmin huomannut, että äidillä oli ihmeellisen usein vessa-asiaa, ja kun hän tuli koulusta ei äitiä aina näkynyt. Piti itse ottaa leipää ja maitoa jääkaapista, tai mitä sieltä nyt löytyi. Joskus se oli melkein tyhjä. Ja kun äiti sitten tuli jostain, hän näytti nääntyneeltä, melkein horjui, ja meni heti sänkyyn pitkäkseen. Ja kun isä tuli kotiin alkoi taas riita, joka oli aina vaan pahempi. Huuto yltyi ja kuului kopsahduksia, joita Reetta kuunteli naama valkoisena verhojen takana, jonne hän isän ja äidin riidellessä piiloutui. Hän ei uskaltanut inahtaakaan. Vasta kun riita loppui tai siirtyi toiseen huoneeseen, hän uskalsi vilahtaa omaan sänkyynsä ja oli nukkuvinaan.

Äidillä oli paha olla, sen Reetta huomasi. Aina, kun isä ei ollut kotona, äiti muuttui levottomaksi. Oli kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, minne, sitä ei ilmeestä voinut päätellä, ja jos kysyi, äiti vastasi nopealla, tiukalla äänellä: ”Minnepä minä tästä!” Ja huokaisi raskaasti.

Reetta yritti lohduttaa äitiä. Hän ymmärsi äidin huolen. Äidillä oli ihan liikaa tekemistä, hänen piti huolehtia niin monesta asiasta, joista vähäpätöisin ei tietenkään ollut hän, Reetta. Ja isäkin aiheutti äidille jotain hämminkiä. Mitä ja miksi, se ei Reetalle selvinnyt. Mutta kuin kiitokseksi omalta osaltaan hän oli jo pienestä tottunut kietomaan lapsenpulleat käsivartensa äidin kaulaan halaamaan ja puristamaan äitiä rakastavasti. 

Ehkä hänessä oli liikaa rakkautta tai voimaa, sillä kerran hän oli puristanut äitiä kaulasta niin kovasti, että äidin kasvot olivat alkaneet sinertyä ja kurkku omituisesti korista. Hän muisti, miten äiti rääkäisi ja ja kiskaisi väkisin itsensä irti ja viskasi hänet kauaksi itsestään sellaisella voimalla, että hän iski päänsä seinään niin että kolahti ja päähän sattui. Häntä itketti. Kyllä se jäi hänen mieleensä. Muisti kivun ja hämmästyksensä, ja vielä melkein aikuisena hän kyseli itseltään onko oikein, että äiti voi tehdä sellaista omalle lapselleen. 

Se oli hänen lapsuutensa pahin muisto, vielä pahempi kuin Marcelilla, joka oli isona hänen paras ystävänsä. Marcel oli ranskalainen, sen sukunimi oli Proust, ja Marcel oli pahoittanut mielensä, kun hänen äitinsä eräänä iltana, jolloin äidillä oli vieras, ei ollut käynyt antamassa iltasuukkoa. Marcelin äiti oli sillä teollaan särkenyt Marcelin sydämen ja lapsuuden, mutta Reetasta tuntui, että paitsi sydämen ja lapsuuden, hänen äiti oli särkenyt häneltä koko hänen elämänsä. - Vai oliko hän itse siihen syyllinen, sitä hän pohti taas kerran kahvilassa, jonka hän oli valinnut tukikohdakseen. Oli hämmästyttävää, miten hyvin hän tuli toimeen yhden ainoan valkoisen kupin kanssa. Kun tuijotti sitä, se vastasi, ja puhui viisaasti, se oli aina hyvän puolella. Viisas kuppi!

Kyllähän äiti oli koettanut hyvitellä jälkeenpäin. ”Muruseni”, hän sanoi, ”aioitko tappaa äitisi!”, mutta Reetta tiesi, ettei hän itse ollut tarkoittanut pahaa ja tunsi, miten hiusten ja rinnan alle oli tullut kolo, joka siitä lähtien koko ajan vain laajeni. Mutta ei hän hylännyt äitiä kokonaan. Myöhemmin ylemmillä luokilla hän joutui myötään sanomaan: ”Äiti, mikä sinua vaivaa? Älä ole surullinen. Minä huolehdin sinusta kun tulen isoksi!”. 

Isää ei tarvinnut lohduttaa. Isä oli aina menossa. Isä oli siihen aikaan vielä reipas ja iloinen, synkkeni vasta kotona. Kaikki vieraat ihmiset näyttivät pitivän hänestä, ja sen takia isä oli vielä harvemmin kotona kuin aikaisemmin, ehkä hän halusi välttää riitoja ja nauttia ystäviensä seurasta. Isä oli töissä jossain virastossa ja hän oli paljon matkoilla. Vapaa-ajasta vaati Jumala isältä suuren osan. Toki hän ja äiti (silloin kun jaksoi) oli seurakunnassa mukana, kun isä puhui siellä ja he äidin kanssa lauloivat kuorossa hengellisiä lauluja, joiden kaiku soi vieläkin Reetan korvissa. ”Pikku ystäväni!” isä sanoi kerran hänelle. Ja niitä sanoja Reetta säilytti aarteina mielessä. Muuta ei isä hänelle koskaan yksityisesti sanonutkaan.

Valkoinen muki kahvilassa oli saanut Reetan rauhoittumaan. Hän alkoi uudestaan kiinnostua koulusta. Hän painoi mieleen asioita, jotka olivat hänestä mielenkiintoisia, mutta viittaamista, siihen syntiin hän ei enää langennut. Mitä se muille kuului, mitä hän tiesi. Sehän oli vain omanarvon onkimista, jollain tavalla. Herätti kateutta toisissa. Mutta se oli mukavaa, kun sai kokeista hyviä numeroita jos vain vähän viitsi ponnistella. Isä ja äiti niistä ilahtuivat. Heitä varten hän niitä pyydysti. He olivat vähän aikaa hyvällä mielellä ja loivat toisiinsa hyväksyviä katseita. Kevättodistuksesta, jonka k.a. oli 9.98. isä oli niin innoissaan, että järjesti juhlat seurakunnan tiloissa, tietysti Jumalan kunniaksi, mutta kyllä Reetalla oli siihen oma osuutensa. Hän sai esiintyä apilaseppele päässä kesäkoltussa, niinkuin äiti mekkoa nimitti, ja laulaa yksinlauluna laulun, josta hän myöhemmin muisti vain tämän kohdan: ”Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä, surua ja tuskaa toi vain maailma...” se kirpaisi jotenkin häntä itseäänkin sisältäpäin.

Ei Reetta osannut esitystään mitenkään arvostaa, mutta tulihan hänelle hyvä mieli, kun näki, miten koko seurakunta kuunteli häntä, kun hän seppele päässä valkoisessa mekossa, jossa oli pieniä sinisiä kukkia, antoi äänensä vapaasti kaikua. Äitikin hymyili ja itki. Samanaikaisesti. Ja sillä oli silmät ja posket märkinä esityksen jälkeen. Niitä se kuivasi nenäliinaansa ja puristi hänen kättänsä penkillä.

Ylioppilasjuhlat olivat sitten jo oma juttunsa. Ne vietettiin kotona, ja niillä oli surkea loppu. Niitä ei Reetta halunnut enää muistella. Niiden jälkeen äiti erotettiin seurakunnasta ja hän itse, Reetta, kieltäytyi ottamasta vastaan kastetta, johon hänellä jo aikuistuneena olisi ollut oikeus.

Mutta yleensä ottaen Reetalla taisi olla, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, aika hyvä lapsuus. Sen avittamana hän jatkoi opiskelua yliopistossa. Hän kävi harvoin kotona. Lopulta hänellä ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa pitää yhteyttä kotiväkeensä. Mitä nyt joskus yritti kirjoittaa. Ja kun kukaan ei lähettänyt vastausta, hän luopui siitäkin puuhasta.

Pahin oli kuitenkin vielä Reetalla edessä. Se tapahtui paljon myöhemmin, silloin kun hän oli jo opiskelunsa loppusuoralla ja oli juuri saanut kohtalaisen suuren apurahan moraalipsykologiaa käsittelevän väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Yhtäkkiä häneen iski aivan mahdoton koti-ikävä. Niinpä hän pakkasi laukkunsa ja matkusti bussilla kotikuntaansa malttamattomalla mielellä kuvitellen, miten iloiseksi vanhemmat tulisivat, kun hän itselleenkin yllättäen saapuisi heitä tapaamaan. Tuliaisena hänellä oli raakakopio saavutuksistaan opiskelemallaan alalla, lisäksi lehtileike tilaisuudesta, jossa otetussa kuvassa hän oli käsi ojossa vastaanottamassa stipendiä.

Kuinka ylpeitä isä ja äiti olisivatkaan hänestä (jos sattuisivat olemaan hyvällä tuulella ja sovussa)!

Kun hän vihdoin seisoi kotiovensa takana ja painoi ovikelloa, hän oli pakahtumaisillaan ilosta saada nähdä äitinsä. Isän hän ei uskonut olevan kotona siihen kellonaikaan. Jos hän ei ollut töissä, hän oli jollain matkalla. Mutta äiti...

Kukaan ei tullut avaamaan ovea, vaikka hän kuinka paineli ovikelloa. Vihdoin hän onki laukkunsa lokerosta avaimen, jota oli huolellisesti tallettanut, ja pääsi sisään. Siellä oli hiljaista. Ilmassa oli jotain outoa. Hän kulki huoneissa ja huuteli äitiä. Olisi sittenkin pitänyt ilmoittaa tulostaan, hän ajatteli, päätti odotella, istui tuoliin olohuoneessa, meni sitten pissalle ja pesemään käsiään kylpyhuoneeseen ja säikähti: äiti olikin kotona!

Siinä äiti makasi kylpyhuoneen lattialla, jalat levällään, pullo rauenneessa kädessä. Uskomaton näky! Hänen ennen niin rakastava äitinsä, vanhentunut, vääristynyt ilme kasvoilla, liikkumattomana. Sylkivana valui hänen suustaan. Kuka oli tuo nainen, joka oli röykeästi olevinaan hänen äitinsä? Näky oli unenomainen, vaikea tajuta. Koneellisesti hän kumartui ja koetti äitinsä rannetta, ei, tätä ei voi minulle tapahtua, hän ajatteli, mutta kun hän oli tuntevinaan heikon sykkeen äidin ranteessa, hän kaivoi esiin kännykkänsä, ja kuin ulkopuolella itsestään hän kuuli äänensä selittävän ja toistavan osoitetta, jota joku ääni kännykässä tuntui kysyvän. Lopulta hän ei tajunnut mitään. Istui vain kuin tyhjässä onkalossa, ilmakuplassa, ja odotti.

Ambulanssimiehet eivät pitäneet kiirettä. ”Tämä on meille jo tuttu paikka, tuon frouvan pitäisi mennä hoitoon, montakohan pulloa se on nyt tyhjentänyt?” He yrittivät mitata verenpainetta. ”Kai se on sairaalaan vietävä.” He nostivat maassa makaavan paareille, asettivat huovan paarien päälle, ja poistuivat kättä huiskauttaen. Eivät pyytäneet mukaansa. Eikä hän huomannut pyrkiä. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Myöhemmin, kun kävi ilmi, että äiti oli kuollut jo matkalla sairaalaan, eikä koskaan enää palaisi kotiin, hän ajatteli, miten kaikki voi muuttua. Milloin tahansa. Kesti vuosia, ennen kuin hän sai näyn kotiintulostaan laimenemaan ja siirtämään sen muiden ajatusten alle alitajuntaan. Ja vasta jutellessaan kerran isänsä Raimon kanssa, hän alkoi ymmärtää, mitä helvettiä se oli isälle ollut. Isä oli lähtenyt kotoa. He asuivat eri osoitteissa. Ero oli tapahtunut jo paljon ennen Reetan kotiintuloa. Reetalle ei siitä oltu ilmoitettu, sillä se olisi voinut häiritä hänen opiskeluaan. Se oli ollut ainoa asia, josta heidän ei ollut tarvinnut riidellä, isä sanoi.

Sen Reetta kuuli myöhemmin entiseltä naapurilta, jonka sattumalta tapasi, että isä Raimo oli hurahtanut uuteen uskoon. Hän oli nyt Jehovan todistaja. Säälimättä itseään hän kiersi ihmisten ovilla ja oli muun puheensa ohessa, raamattu kädessä, aina valmis kertomaan vaimonsa kohtalosta jokaiselle, joka vain halusi kuunnella. Siitä, miten piru naamioi ihmisen. Miten hyvästä voi tulla paha. Ja miten pahasta pääsee eroon. Ja että synnin palkka on kuolema.

Mutta se on jo toinen tarina. Jospa isä itse kertoo siitä joskus. Hän oli vanhentunut, näytti ukolta, jolla ei ollut mitään tekemistä tyttärensä kanssa. Yksi asia oli varma: Hän, Reetta, ei koskaan suostuisi perustamaan perhettä.

                                  

                   

Schoenberg, Pierrot Lunaire, Moondrunk & Night, Marianne Pousseur, Pierre Boulez, Ensemble Intercont

• tekijä: lendallpitts
• 9 kuukautta sitten
• 3 537 näyttökertaa

Sinister giant black moths eclipse the blazing disk of the sun, like a sealed-up book of wizard's spells. The horizon sleeps -- secret, ... 

PERHE (2. osa "oma koti kullan kallis")

Mäkinen on aika yleinen nimi, ei siinä mitään, mutta se Mäkisen perhe, johon Raili ja hänen veljensä olivat kuuluneet, oli surkea, pelkkiä ongelmia sisältävä irvikuva oikeasta perheestä. Oli hulinaa, oli riitoja, keskinäistä kahakkaa, epävarmuutta, puutetta ja köyhyys, joka ihan oikeasti oli ”kukkinut joka nurkassa” (symbolinen sanonta, jossa on jotain vanhanaikaista, melkein antiikkista kauneutta).

Sen perheen elämä oli ollut – liioittelematta, niin Railista tuntui, kun hän nyt jälkeenpäin muisteli menneitä - kuin elämää kaatopaikalla, jos vertasi sitä ns. tavalliseen perhe-elämään siistissä, normaalissa taloudessa (josta hän siinä vaiheessa ei ollut tiennyt mitään). Hän ajatteli vihaisena lapsuuttaan. Hän häpesi kotiaan. Hän häpesi äitiään, joka kuoli auton alle yrittäessään kännipäissään horjua tien yli, ja oli jäänyt kaaduttuaan makaamaan ajotielle, pimeässä, syksyllä. Hän häpesi isää, joka oli kuollut maksakirroosiin hoitokodissa, johon hänet oli viety vieroitushoitoon, mutta josta hän oli alinomaa karkaillut lähimpään baariin sukkasillaan. Kerran hän oli löytynyt sieltä alushousuissa. Kerran joku sanoi nähneensä hänet kylän raitilla koko karvainen alaruumis paljaana, ei edes alushousuja jalassa. Voiko kurjempaa näkyä enää olla! (isä parka)

Veljeään ei Raili oikeastaan vihannut. Ehkä päinvastoin. Lapsena he olivat yhdessä koettaneet pitää huolta isästä ja äidistä. He luulivat, että se oli heidän tehtävänsä. Raili heräsi aamulla keittämään kahvia vanhemmilleen, että he jaksaisivat herätä ja nousta jaloilleen, mutta ei onnistunut, vaikka hän vei sitä heille vuoteeseen ja koetti herätellä; isä kuorsasi ja äiti makasi myttynä peiton alla, raotti silmiään, kun Raili silitti hänen rasvaisia hiuksiaan, ja mutisi jotain, että "laske se paska tarjotin lattialle" ja nukahti uudestaan. Puolille päivin he nukkuivat, ennen kuin kömpivät ylös sängystä ja loivat toisiinsa epäluuloisia ja vihamielisiä katseita, joita lievä yhteenkuuluvuuden tunne kuitenkin sävytti. Rakasta ja vihaa, oli heidän keskinäinen sopimusartiklansa, jota he näyttivät noudattavan.

Veli keräsi aamuisin tyhjiä pulloja ja tonki isän taskuja, ja onnistui aina sen verran saamaan kokoon rahaa, että saattoi pullot palautettuaan ostaa kaupasta jotain ruokatarvikkeita, ainakin kaurahiutaleita ja maitoa, joista Raili keitti heille puuroa, jota he söivät maidon kanssa.

Oikeastaan heillä oli välillä oikein mukavaa, veljellä ja hänellä. Eivät he koskaan valitelleet toisille, vieraille ihmisille, omaa oloaan. Eivätkä he oikeastaan edes tajunneet, mistä heidän olisi pitänyt valittaa. He tulivat toimeen, ja se riitti. Elämä oli sellaista kuin sen kai kuului ollakin. Ei heistä paljon välitetty. Ei kiitetty eikä kielletty. He saivat tehdä mitä halusivat. Ja pakkohan heidän oli jotain tehdä. Vasta jälkeen päin Raili sai kuulla mitä mieltä äiti oli heistä ollut. ”Meillä on niin hyvät lapset, ettei uskoisi! He ovat ahkeria ja hyvätapaisia. Tyttö tuo aamuisin meille kahvit sänkyyn, ja pyytää valmiille ruualle. Poika käy käskemättä kaupassa ja auttaa muutenkin aina kun on tarvis, ja voi miten hyvin he pärjäävät koulussa! Ihan ihmetyttää.” Niin äiti oli kehunut heitä yhdelle tutulle rouvalle, joka tuli heidän puheilleen äidin hautajaisissa. Oikeastaan, kaiken vihansa ohessa, Raili huomasi itsekin (kun pohjiaan myöten ajatteli), miten kaiken sen vihan takana hän kuitenkin kaipasi vanhempiaan. Se oli outoa. Tuntui ihmeelliseltä. Miettiväisenä hän pyyhkäisi silmiään, ja jonain heikkona hetkenä myöhemmin, kun kun Reetta oli jo koulussa ja Raimo omilla teillään, hän kuuli oman äänensä  miten se kaikui tyhjässä talossa, itkuisena. ”Äiti, äiti!. Minulla on sinua ikävä.” Mutta kun äiti sitten ilmestyi hänen silmiensä eteen rähjäisenä, pahalta haisevana, laihana raatona, hän kavahti ja vavahti. Ehkä Raimon Jumala teki sittenkin oikein, kun korjasi hänet pois. Minun Jumalani ei ota kantaa koko tapaukseen. Minun Jumalani on lempeä ja rakastaa kaikkia ihmisiä riippumatta siitä, minkälaisia he ovat. Minun Jumalani oli huolissaan ja suri äidin kohtaloa, tai ehkäpä se oli juuri Hän, joka kiskaisi äidin pois kärsimästä. Ja auttoi isääkin, Raili ajatteli.

Raililla oli itselläänkin välillä vaikeuksia. Hänelle saattoi tulla hetkeksi suorastaan vastustamaton halu saada edes tilkkanen vähän väkevämpää juotavaa, jota kahvi tai tee, puhumattakaan vesilasillisesta ei pystynyt korvaamaan. Hän kaipasi pullonpohjia, joita hän lapsena pikkuveljen kanssa oli tottunut etsimään ja kallistamaan suuhunsa, jos jotain löytyi, vaikka sitä tapahtui aika harvoin. ”Ei kallista ainetta jätetä”, oli yksi vanhempien mielilauseista. Ja kyllä he sen kirotun ex-miehensä, Eero Heinosen, kanssa käyttivät aika reippaasti kaikenlaista ”piristävää”, jota hän itse hankki siinä toivossa, että saisi siihen ukkoon edes jonkinlaista liikettä. Mutta aika vähästä se vain retkahti sängyn päälle ja alkoi kuorsata. Mikään ei siihen auttanut. Ja kuin velvollisuudesta hän tyhjensi tietysti itse loput hankinnoistaan. ”Kallista ainetta ei jätetä”- periaatteella, joka oli hänelle kotona opetettu. Ja mielellään hän sen teki. Se maistui. Kai hänellä oli samat geenit kuin veljellä, mutta hän osasi pitää ne kurissa. Siinä ero. Tai ainakin hän niin halusi uskoa.

Oikeastaan oli ihme, että hän oli kelvannut Raimolle. Raimo oli hänen pelastajansa. Ties mikä alkoholisti hänestä olisi tullut ilman jämerää miestä. Toinen pelastaja niissä asioissa oli usko. Raimo kuului babtistiseurakuntaan ja tarttutti sen uskon Railiinkin. Jos ei rakkaus tai uskoontulo alkoholistia auta, auttaa vain kuolema, Raili oli kuullut sanottavan. Alkoholista hän oli samaa mieltä, säälitti veljen osa. Ja kieltämättä viina maistui hänestä liiankin hyvältä, samoin kuin veljestä. Mutta uskostaan hän ei ollut ihan varma, eikä hän vieläkään osannut päättää, kumpaa piti arvokkaampana, Raimoa vai Raimon nimeä. Tai ehkä hän oli vain ihastunut omaan uuteen nimeensä: Raili Raitis. Siinä nimessä oli ryhtiä! Sen ansiosta hän oli kuin uudestisyntynyt. Puhdistunut. Ei tehnyt mieli ryypätä. Jo vaisto sanoi, että oli vastoin kaikkia luonnonlakeja, jos joku, jonka nimi oli Raitis, olisi juonut viinaa ja ollut kännissä. Niinpä Raili Raitis, hänen aviopuolisonsa Raimo ja heidän lapsensa, ihana Reetta, muodostivat perheen, johon ei kenelläkään, niin luulisi, olisi ollut suun koputtamista.

Odotusaikana Raili oli onneksi osannut jo varoa ja olla juomatta. Ja sinä aikana hän sai erikoisesti kokemuksen, mikä onni oli olla raitis. Mitä olisi tullut pikku Reetasta, jos hän olisi entiseen tapaansa ottanut naukkuja, joita oli joka paikassa tarjolla. Jo sikiönä Reetta olisi ollut vaarassa. Todennäköisesti hänestä olisi tullut Fas-lapsi, joka tarkoittaa äidin alkoholinkäytöstä odotusaikana syntynyttä oireyhtymää, joka oli paha juttu. Reetta olisi saanut koko elämänsä kärsiä äitinsä ryypiskelyn takia. Se olisi vaikuttanut hänen ulkonäköönsä ja aiheuttanut kaikenlaista muuta harmia, esimerkiksi oppimisvaikeuksia koulussa. Reetta kulta. Railia melkein itketti, kun hän ajatteli, miten paljon pahaa hän olisi voinut aiheuttaa omalle rakkaalle lapselleen. Tuo sairaus Fas, oli hänelle itselleen liiankin tuttu, vieläpä henkilökohtaisella tasolla.Se näytti paljaat  kasvonsa vieläkin veljen irvokkaalla naamalla; omista kasvoistaan hän ei ollut ihan varma. Oliko hän kaunis vai ruma? Sitä hän usein arvuutteli peilin edessä seistessään. Peili oli täysin puolueeton. Vaikka hän kuinka yritti väännellä kasvojaan, se näytti aina vain häntä, Railia, joka näytti tutulta, mutta josta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa, miltä se näytti toisten mielestä. Itse hän piti itseään kilttinä ja kauniina, mutta sitä käsitystä horjutti sanat, jotka hän oli kuullut isän suusta lapsena eräänä saunailtana, kun isä oli kovasti kekkulissa ja haukkui äitiä: ”Ja tuollaisen rumiluksen sinä olet minulle synnyttänyt, saatanan ämmä!” Ja muitakin haukkumasanoja oli tullut vuolaana kohisevana virtana isän puolihampaattomasta suusta, ja kaikki ne, yhdessä isän mustuneen laastarin peittämän peukalon kanssa, oli suunnattu suoraan häneen. Ja äiti oli istunut luhistuneena myttynä pirtinpöydän penkillä, yrittämättäkään puolustaa itseään tai lastaan. Vielä nyt, itse jo äitinä, Raili ei ollut varma, puhuvatko känniset ihmiset totta vai valetta. Kukaan ei voinut sitä hänelle todistaa. Isän sanat olivat hänen elämänsä trauma, tosin vain yksi monista traumoista.

Ja usko. Uskomatonta miten vaikeaa se oli. Uskoa nyt aivan mahdottomia asioita, joita raamattu oli tulvillaan. Raimo luki joka ilta raamattua ääneen, ja sitä oli pakko kuunnella, muuten Raimo suuttui. Kaikkein raskainta oli kuitenkin se, kun piti uskoa siihen Jumalaan, joka oli Raimon ja Raamatun Jumala. Hänen oma Jumalansa häipyi nolona taka-alalle. Illalla piti rukoilla sitä salaa, ja pyytää siltä anteeksi. Ja se antoi. Tuli helpottunut olo. Totta kai hänen Jumalansa ymmärsi, miten tärkeä henkilö Raimo Raitis hänelle oli!

Raimoa ja Raimon Jumalaa piti uskoa, heidän jokaista sanaansa. Epäillä ei saanut, muuten Raimo ja hänen Jumalansa vihastuivat. Raili oli ratkaissun sen niin, että hänen itse itselleen kehittämä oma Jumala, joka oli suvaitsevainen ja kiltti, oli aina mukana, hän kantoi sitä pienessä kalvopussissa jossain sielunsa sopessa. Mutta sitä piti rukoilla salaa. Eikä siitä voinut puhua kenellekään. Se ei vaatinut kastetta. Mutta ollakseen Raimon ja hänen Jumalalleen mieliksi, hän pyysi itselleen babtistikastetta, joka tapahtui veteen upottamalla, ja voi taivas, miten kylmää se vesi oli!

(jatkuu... - ehkä)

                       

                              Penderecki: "The Dream of Jaakob" (7:32 min.)

                                                          (Jaakobin uni)

PERHE osa 1. ja NONO

Jo neljä-vuotiaana, heti kun oli oppinut puhumaan, Reetta tiesi, mitä hän halusi elämältä. Jos kysyi häneltä: ”Noo, Reetta, mikä sinusta tulee isona?” vastaus tuli heti heleällä lapsen äänellä (mutta, huomaa) melkein puhtaalla kirjakielellä: ”Minusta tulee hyvä mies! Sellainen kuin isi!” Sille naurettiin, tietysti, mutta se oli hyväntahtoista naurua. Ja Reetta nauroi mukana, vaikka ei tiennyt, miksi.

Reetta, Reetta! Suloinen lapsi! Äiti piti häntä sylissään ja suukotteli. ”Kunpa tulevaisuutesi olisi täynnä onnea, tiesi tasainen kulkea ja säilyisit kovilta kohtaloilta”, äiti puheli. Ja hän rukoili (salaa) lapsensa puolesta, sillä sisimmässään hän pelkäsi, että Reetalle voisi käydä huonosti. Kotona oli kaikki hyvin, ainakin melkein, mutta ei tarvinnut kuin astua ovesta ulos, niin kohtasi vaikka mitä kauheutta. Naapurissa asui riitelevä pariskunta, joka karjui pihassa toisilleen rumia riettaita sanoja ja kumpikin uhkaili toisiaan itsemurhalla. Äidin oma veli, joka kävi usein (tarpeettoman usein) kylässä, oli melkein aina kännissä. Jos hänet päästi sisään, hänet oli vaikea saada ulos. Kerran hän romahti eteisen matolle ja makasi siinä kunnes nostettiin sänkyyn, eikä ollut toiveitakaan saada häntä lähtemään, ennen kuin hän oli selvinpäin. Silloin hän lähti mielellään hakemaan uutta juomista. Ja äidin ainoa ystävätär (joka teeskeneli ystävyyttä) oli varas. Varasti aviomiehiä toisilta naisilta. Yritti varastaa Reetan uuden isänkin, mutta tämä pani onneksi vastaan, eikä suostunut ottamaan lisää jalkavaimoja, joita hänellä oli jo tarpeeksi. Itse asiassa kaikilla heidän tuttavapiirissään oli luurankoja kaapissa, eikä ainoastaan yksi, vaan niitä saattoi olla useita. Sitä Reetan äiti kummasteli ja häntä harmitti, kun kukaan heistä ei koskaan, vahingossakaan, kertonut kaappinsa sisällöstä. Salasivat, mokomat. Tekopyhät. Onneksi oli ihmisiä, joilla oli taito ottaa asioista selvää; he jakoivat ilomielin kaiken saaliinsa toisille, jokaiselle joka vain tahtoi kuunnella. Se oli demokratiaa se! Reetan äiti koetti pitää kaappinsa puhtaana, ihan vaan Reetan takia, mutta menneistä kaapeistaan, hän löysi aina jotain toisia kiinnostavaa, josta saattoi kertoa.

Ja mitä se oli, kun aina korostettiin perheitä ja sitä, miten perhe on vastuussa lapsistaan, mutta mitä ympäristössä tapahtui, sitä ei laskettu miksikään, Reetan äiti kummeksui. No, he olivat Raimon kanssa hyvä esimerkki kunnollisesta perheestä, joka tarjosi parhaan mahdollisen kasvualustan lapselle. Reetta oli onnekas saadessaan (jo vauvana) sellaiset vanhemmat kuin hän ja Raimo, jota Reetta suorastaan rakasti.

Jo perheen sukunimi antoi vihjeen siitä, että heillä meni hyvin. Reetan äiti, entinen Heinonen, os. Mäkinen oli vihdoin saanut elämänsä miehen, eikä hänen ollut tarvinnut kovin edes ponnistella, kun Raimo hyväksyi hänet vaimokseen monien ”morsiamiensa” joukosta (jotain hyvää hänessä, Railissa, täytyi siis olla!). Raimossa oli parasta hänen sukunimensä, eikä entinen Raili Heinonen ollut varma, kumpaan hän oli ihastunut, Raimoon, vai hänen nimeensä. Miten raikkaalta ja komealta se oli kuulostanut hänen korvissaan, kun Raimo oli tutustumisvaiheessa esitellyt itsensä: ”Minä olen Raimo Raitis! Kuka sinä olet?”

Hiukan Railia oli vihlaissut sydänalasta, kun hänen piti esitellä ensin Heinonen, ikävä mies, kuiva ja vähän naurettava yrittäessään kaikkensa kelvatakseen Railille, ja miten kyllästynyt hän oli koko äijään, joka narisutteli yöllä hampaitaan ja oli niin nuiva päivällä, ettei hänen kanssaan viitsinyt edes jutella, ja miten helpottunut hän oli, kun oli vihdoinkin uskaltanut tehdä ratkaisun, ottaa Reetta-vauvan kainaloon ja muuttaa muualle. Se oli parasta mitä hän oli tehnyt, hän ajatteli vieläkin.

Mäkisistä, lapsuuden perheestään, Raili ei vielä siinä vaiheessa halunnut puhua, mutta tulihan se sittemmin veljen muodossa Raimollekin tutuksi, se jäte, jota siitä oli jäljellä. Mutta ajatuksissaan ja unissa hän näki vielä kirkkaana, kuin kuultokuvana, sen perheen, jossa oli hänen alkujuurensa.

(jatkuu – joskus)

                        

                           

                      
                       Luigi Nono - Liebeslied (1954) for chorus and instruments

  

      
                         Luigi Nono. Italialainen säveltäjä (1924-1990).

Tämä musiikkivideo on YouTubesta, löydät sen sieltä, mutta tästäkin voi sitä kuunnella. Kiitän henkilöä, joka on laittanut tämän YouTubeen. En löytänyt tietoja esittäjistä, mutta kiitän myös heitä. Minusta tämä on niin hyvä, että tätä kannattaa kuunnella. YouTubessa on useita Luigi Nonon sävellyksiä, tällä hetkellä hän on mielisäveltäjäni. Toivon, että sinäkin pidät tästä.

                 

LUPAUS

                                                                                                        (Nuori lupaus)
LUPAUS

"Lupaus:  1. vakuutus, sitoumus (Juhlallinen lupaus, uskollisuuden lupau, avioliitto lupaus. Raittiuslupaus. Usko lupauksiin. Rikkoa lupaus. Tyhjät lupaukset. Uskoa lupauksiin.. 2. Kuv. lupaus jsksta t. jstak, joka herättää toivoa. Esim. Hän ei ole enää pelkkä lupaus, vaan kypsä taiteilija t. ilmassa on lupaus keväästä."  (lainaus Suomen kielen nykysanakirjasta)плечи
пушапы (11+6+4)
Liisu, tämä tässä, on syvästi onneton. Miksi? Eikö kaikki ole hyvin? Ei, ei ole. Muuten voisi sanoa että hänellä olisi syytä olla vaikka vähän aikaa onnellinen, mutta aina on jokin asia, joka pimittää hänen mielensä. Tällä kertaa se on lupaus. Pieni sana, mutta sisällöltään jotenkin pelottava ja ehdoton. Sana, joka voi aiheuttaa toiselle odotusta ja toivoa. Mutta mitä se saa aikaan? Useimmiten pelkkää pettymystä. Jo pienestä Liisu on luvannut asioita, joita ei ole voinut täyttää ja hän kokee kovin pahana lupauksensa mitätöitymisen, joskus mielen  laadun muuttumisen, joskus olosuhteiden takia. Hän on onneton, kun ei tiedä, miten hyvittäisi aiheuttamansa pettymyksen ja miten korvaisi harkitsemattomat tekonsa. Välillä hän suorastaan kierii katumuksen ja yleisen pahoinvoinnin vaivatessa mieltä itseinhoon saakka. Ei hän liioittele, totta tämä on. Hän itkee salaista itkua, joka puhkoo hermoratoja ja aiheuttaa pahimmoillaan huimausta. Se ei ole mukavaa. Uskokaa Liisua. Mutta minkäs voit? Tehty mikä tehty. Sanottu mikä sanottu. Häneen ei voi uskoa. Ei hän usko enää itsekään itseään. Ja se on kai kaikkein pahinta.

Liisun lupauksista voisi tosiaan tehdä vaikka paksun kirjan, siksi tämä alkaa olla jo vakava asia. Eikö lupaus pitäisi ottaa tosissaan ja seistä tomerasti lupauksensa takana? Kyllä. Pitäisi. Kyllä Liisu sen tietää. Koko lapsuutensa ajan hän odotti, että tulisi pian aikuiseksi. Miksi? No kun täti oli luvannut lahjoittaa hänelle vaaleansinisen iltapuvun, kun hän tulee isoksi. (”Tuo väri sopii sinulle niin hyvin!”). Ai, että Liisu odotti! Odotti ja odotti. Tuli isoksi. Turhaan. Se, ettei täti hyvästä tahdostaan huolimatta koskaan täyttänyt lupaustaan, opetti Liisulle, ettei lupausta tarvitsekaan välttämättä toteuttaa. Se voi olla pelkkä hyväntahdon ilmaisu, joka sillä hetkellä saattaa suurestikin ilahduttaa toista ihmistä. Mutta asiat eivät ole niin yksinkertaisia kuin luulisi. Liisussa on yksi paha vika, jota ei ollut tädissä: Liisu muistaa kaikki lupaksensa. Ja kun hän ei hyvästä tahdostaan huolimatta pysty niitä toteuttamaan, se aiheuttaa ahdistusta.

Mitä hän nyt sitten viimeksi on muka luvannut sellaista, joka pimittää hänen mielensä? Täällä blogissako? Täälläpä täällä. (Voi olla, ettei kukaan ole sitä edes huomannut, tai on sen jo kenties unohtanut.) Sehän lipsahti häneltä viimeistä edellisessä Hätäsanomassa melkein vahingossa, kuin itsestään, lupaus, jossa hän antoi ymmärtää, että kirjoittaa seuraavassa uudessa bloggauksessa aikamme musiikista. (”Ei hätää mitään!” hän oli vielä puolihuolimattomasti sanonut.)

Kuulostaa vaarattomalta. Niin Liisustakin. Mutta tällä kertaa hän halusi kuin kokeeksi kerrankin toteuttaa lupauksensa, eikä aina vain antaa niitä. Vaan eipähän arvannut, mihin pinteeseen itsensä asetti.

Näihin päiviin asti hamasta nuoruudestaan Liisu on kellunut usein, melkein päivittäin, klassisen musiikin aalloilla, milloin hyvällä, milloin pahalla mielellä saaden lohdutusta mielialaansa. Kuunnellut ääniaaltojen rauhaisaa solinaa, hienon hienoa liikehdintää, joka saattaa muuttua mieltä kiihdyttäväksi agitatoksi, äänekkääksi forte fortissimoksi, ja muuttua äkkiä kohtalaiseksi moderatoksi tai hitaaksi adagioksi, tai jopa hiljaiseksi pianissimoksi tai lacrimosoksi, josta Liisu tykkää, kun se tarkoittaa itkevää, ja Liisu itkee mielellään. Vaihtelu virkistää ja synnyttää energiaa, joka saa unohtamaan ikävät asiat ja arkitodellisuuden velvoittavan loputtomuuden. Mieli liitelee toisissa sfääreissä kuin lintunen (harakka, peipponen, sirri, laulurastas? ei sillä väliä) lainkaan ajattelematta mikä ja missä. Bach, Mahler, Chopin, Rahmaninov, Stockhausen (outona tulokkaana). Kaikki on hänelle kelvannut, mutta miten nyt suu pannaan uuden musiikin kohdalla?

Tapahtuu täydellinen äkkipysähdys. Nyt pitääkin ajatella. Kuka on sävellyksen tekijä? Milloin teos on valmistunut? Mikä on sen alkulähde? Miten se eroaa muusta musiikista?

Kauhistus! Mistä minä tiedän. Liisu levittää (dramaattisesti) käsivartensa, nostaa ne pystyyn (tasatahtia) kuin pyytääkseen apua tai antautuakseen (valkoiseksi valahtaneena). Minunhan pitäisi olla asiantuntija, musiikkia opiskellut, jotta osaisin puhua toisille musiikin teoriasta, historiasta ja muista hienouksista, asioista joista en itsekään tiedä, enkä aina edes ymmärrä, hän tajuaa. Minähän olen vain kuuntelija.

Onneksi Googlesta oli apua. Sen avulla netistä löytyi ainakin jotain vastauksia kysymyksiin. Ja esimerkkejä. Myös kuunneltavaa. Ahkeraan Liisu googletteli ja lueskeli monia artikkeleja, käytti siihen kaiken vapaa aikansa. (Sitä varten häntä ei ole näkynyt täällä netissä ainakaan viikkoon.) Varsinkin Wikipedia osoittautui auttavaiseksi, se tiesi nykymusiikista ällistyttävän paljon. Tai ainakin jotain (huom. Liisulla on tapana liioitella.) Sen lisäksi netistä löytyi yksittäisiä, pohtivia artikkeleja, joita oli hauska lukea. Ja kun hän kaiken sen lisäksi kantoi vielä hyllystä Otavan ison musiikkisanakirjan pöydälle - viisi kookasta opusta (hitsi, että ne oli painavia) - ja etsi tietoa aikamme musiikista, jota voidaan sanoa nykymusiikiksi tai uudeksi musiikiksi, hän tuli pullolleen tietoa. Mutta miten purkaa sitä toisille? Siinäpä se!

Piti typistää asioita. Pelkkiä nimiä? Luetteloita? Ei tästä tule mitään. Miksi tein sen lupauksen, hän kyseli hermostuneena itseltään. Miten lupauksen voi toteuttaa, jos on valtavan paljon asiaa. Hän tunsi olevansa mahdottomuuden edessä. Jotkut opiskelevat vuosia samaa, mitä minun pitäisi selittää yhdessä blokkauksessa. Ja tuskin se edes ketään kiinnostaa. No, opinpahan ainakin itse, hän (omahyväisesti) toteaa.

Jotain oli tehtävä. Liisu keksi. Pitää ottaa (oletettavat, mahdolliset) lukijat mukaan, antaa heille mahdollisuus selvittää itse asia, jota eivät tiedä, mutta joka heitä kiinnostaa. Ja jos ei kiinnosta, tai on jo itse asiantuntija, tietää enemmän kuin Liisu koskaan, miksi turhaan lukea. Heille STOP! Tähän on hyvä viimeistään pysähtyä.

VAIN KIINNOSTUNEET JATKAVAT TÄSTÄ (Liisu suosittelee, jos nyt ketään on enää edes paikalla).

Miten musiikki jaetaan ajanlaskun mukaan?

Länsimaisen taidemusiikin aikakaudet
Antiikki	(–476)
Keskiaika	(476–1400)
Renessanssi	(1400–1600)
Barokki	(1600–1750)
Galantti tyyli	(1750–1775)
Klassismi	(1770–1830)
Romantiikka	(1815–1910)
1900-luku	(1900–1999)
Nykymusiikki	(uusin musiikki)

(Luettelo siepattu Wikipediasta)

Jos haluat viimeisestä, eli uusimmasta nykymusiikista, saada tietoa, mene  osoitteeseen: http://fi.wikipedia.org/wiki/Nykymusiikki

Kannattaa käydä lukemassa, vaikkei Liisu ainakaan ole kaiken siellä olevan kanssa samaa mieltä, se on hänestä puutteellinen, ei aivan ajan tasalla. 

Kas niin, kiinnostuneet, nyt on päästy alkuun! Luettuasi tuon artikkelin, tiedät jo jotain nykymusiikista. Onnittelen. Mutta jos se ei riitä sinulle, annan lisää linkkejä:

Jostain (en muista mistä) sain tietooni, että nykyisen musiikin pioneeri on Arnold Schönberg. Hänestä tietoa: http://fi.wikipedia.org/wiki/Arnold_Schönberg

Musiikkitietosanakirja kertoi, miten traagista hänen elämänsä oli, välillä myös tietenkin tasaisia ja onnellisiakin jaksoja. Nyt hän on kunnioitettu klassikko, mutta aluksi hänen sävellyskonserttinsa saivat tyrmistyttävän vastaanoton. Yleisö buuasi ja vihelsi, lähti kesken pois. Lehdistö ja kriitikot löivät lyttyyn hänen  sävellyksensä, ivailivat niitä. Mutta hän piti pintansa oppilaittensa (mm. Alban Berg ja Anton Weber) tuella. Yhdessä he jatkoivat säveltaiteen uudistamista.

Muita tunnettuja säveltäjiä tällä saralla ovat mm. Josef Mathias Hauer, Béla Bartók, Edgar Varese, Aaron Copland, George Antheil ja (ehkä) Oliver Messiaen (1908-1992), joka laajensi musiikkikäsitystä lisäämällä musiikkiinsa mm. linnunlaulua (esim. Oiseaux exetigues), sekä tämän oppilaat Stockhausen ja Boulez, joista Stockhausen oli Liisulle ensimmäinen kosketus uuteen musiikkiin; hänen sävellyksensä Gesang der Junglinge, valloitti kerralla hänen kuulevat korvansa jo vuosia sitten. Samoin Krzysztof Penderecki (s. 1933), jonka teoksista vaikuttavin Liisun mielestä on Tren, valituslaulu Hiroshiman uhreille. Vielä kannattaa mainita ainakin John Cage , joka on varmaan monelle tuttu. On hyvä muistaa, että vuosi vuodelta on tullut uusia säveltäjiä ympäri maailmaa. Heitä löytää kosolti esim. YouTubesta.

Suomalaisen nykymusiikin säveltäjistä lienee tutuin Kaija Saariaho, joka asuu nykyisin Ranskassa ja on saavuttanut myös jo kansainvälistä menestystä. Hänen säveltämänsä ooppera L'amour de loin (Kaukainen rakkaus) esitettiin joku aika sitten TV:ssä. Toinen tunnettu on suomalainen on Magnus Lindberg, johon on linkki tässä: http://fi.wikipedia.org/wiki/Magnus_Lindberg

Tietysti on paljon muitakin, jotka ansaitsisivat tulla mainituiksi, esim. Pehr Henrik Nordgren, joka ennätti eläessään tehdä hyvin laajan tuotannon. Ja nyt on nousemassa jo uusi nuori sukulpolvi lahjakkaita, innolla työtään tekeviä säveltäjiä. Heistä varmaan kuullaan vielä. Heidän joukossaan on lupauksia. (Huom. jutun otsake. Tässä mielessä sanan ”lupaus” käyttö on jo positiivista.)

Wikipediassa sanotaan (huom. tekstin sieltä lukeneet) että Suomessa nykymusiikin tila on kansainvälisesti katsoen varsin hyvä. Tänne on perustettu sitä esittäviä ryhmiä, joista kamariorkesteri Avanti, Kamarimusiikkiyhtye Zagros Ensemble ja Uusinta kannattaa mainita tunnetuimpina. Erityinen merkitys on suomalaisen nykymusiikin esille tuomisessa v. 1977 perustetulla Korvat Auki -yhdistyksellä. Sen järjestämissä tilaisuuksissa kannattaa käydä.

Mitähän tähän vielä pitäisi lisätä, Liisu miettii. Mutta toisaalta, ehkä tämä jo riittää.

Poistin tästä kaksi videota, varmuudeksi. En löytänyt tekijän yhteystietoja lupaa kysyäkseni. Ne olivat saksalaisen professorin, Wolfgang Rihm (s.13 March 1952 in Karlsruhe), teoksia. Hän on säveltäjä, modernin musiikin professori  Karlsruhessa. Häneen voi käydä tutustumassa halutessaan osoitteessa:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Wolfgang_Rihm 

Hänen oppilaanaan on tällä hetkellä ainakin yksi suomalainen, Sauli Zinovjev, joka on ehkä tullut teille tutuksi joidenkin blokkauksien loppuun liittämieni videoiden kautta.

Tähän liitän nyt yhden videon, joka on ollut kauan piilossa YouTubessa,  Laitan sen saatteeksi samat sanat, jotka on myös Facebookissa. Siis näin:

Tämä on ensimmäinen video, jonka olen tehnyt YouTubeen jo ennen pääsiäistä. Se on ollut siellä piilotettuna, kun en ole saanut vastausta pyytäessä toistamiseen lupaa Ylestä sen julkistamiseen. Äänitin nimittäin kännykälläni osan ohjelmasta Ylen äänittämästä Klang-konsertista v.2013, joka oli kuultavana Areenalla kuukauden, ja sen jälkeen katosi.
Säilytin sitä äänitiedostona ja käytin sitä materiana videon tekemisen opetteluun. Ja kun yrityksen ja erehdyksen kautta sain sen lopulta muuttumaan videomuotoon (uhhuh, mikä urakka! minulle) olin mielissäni onnistumisesta. YouTubekin onnitteli minua: HYVÄ LIISU! Olet tainnut julkaista ensimmäisen videosi YouTubessa. Niin sitä pitää!

Video kestää n. 9 min. ja koska se on vain pieni osa ohjelmasta, voi olla, että Ylen taholta se katsottiin liian vähäiseksi, jotta pyyntööni kannatti vastata, joten aion nyt vihdoin julkistaa sen hyvällä omallatunnolla. Panen sen YouTubessakin julkiseksi. Jos Yle haluaa, se voi pyytää että se poistetaan. Jos joudun vankilaan, niin lähettäkää minulle lukemista, please! Esim. Marcel Proustin kirjasarjasta, Kadonnutta Aikaa etsimässä, minulta puuttuu yksi osa. En ole saanut sitä mistään. : D

                                    

Mutta tulikohan tällä bloggauksella nyt edes yksi lupaus täytettyä? Se Liisua huolettaa. Varmaan hänelle olisi parasta, että hän yrittäisi välttää puhumasta liikoja. Siinä yhteydessä on nimittäin suurin mahdollisuus antaa turhia lupauksia. Niitä voi lipsahtaa suusta ihan huomaamatta. Ja yleensä ne, ainakin Liisun mielestä, aiheuttavat pelkkiä  hankaluuksia. Sen hän on omakohtaisesti saanut jo ennnen tätä kokea. Uskokaa minua! :D

               

MISTÄ sanat tulevat (uudestaan)

Tuossa aikaisemmassa postauksessa, joka siis katosi, venyttelin ja kääntelin asioita ja niihin tarvittavia sanoja mitä merkillisimmin kääntein. Se alkoi ärsyttää siinä määrin, että ensin yritettyäni korjailla sitä, se meni vielä hullummaksi, ja lopulta se otti ja poistui. Luonnollisella tavalla. Jokainen voi kuvitella, mitä tapahtuu, jos ei ole tyytyväinen tekstiinsä, joten siitä ei sen enempää. Nyt menen suoraan asiaan.

Mistä sanat tulevat? Oikea vastaus (venkoilematta): Ne tulevat minusta. Jos sinä kirjoitat sanoja, ne tulevat sinusta, eikö totta. Jokaisella on oma sanavarastonsa, jota pyrkii laajentamaan, tai tyytyy siihen, mitä on. Jokainen ”lainattu” sana, erottuu helposti ja tuntuu epäaidolta.

Katsopa tuota kuvaa tuolla yläpuolella. Se on abstrakti maalaus. Se kuvaa mielen maisemaa. Se sisältää sanoja, jotka on kätketty näkymättömiksi niin että jokaisella olisi mahdollisuus tulkita sitä omalla tavallaan. Mitä ajatuksia se sinussa herättää? Herättääkö mitään? Entä mitä sanoja käyttäisit jos sinun pitäisi selittää jollekin toiselle, mitä siinä näet? Todennäköisesti käyttäisit omasta sanavarastostasi kaappaamasia sanoja, koettaisit löytää mahdollisimman sopivia, että tuo toinen ymmärtäisi, mitä tarkoitat. 
Se voi olla sinusta ”pelkkää sotkua”. Jos tunnet niin, olet oikeassa. Väärää tulkintaa ei voi tehdä. Jokaisella on omansa, kaikki yhtä oikeita.

Sanat ovat yhteisiä, ei niitä kukaan voi itselleen omia. Mutta niiden käyttö on yksilöllistä. Oikeiden, asiaan sopivien sanojen valinta ei ole helppoa. Niissä paljastaa aina itseään, jos ne on rehellisesti valittu omasta sanakokoelmasta.  Jotkut ovat niin epävarmoja (tunnistan itseni), että vetäisevät jokaisen väitteensä tueksi jonkun tunnetun, viisaaksi arvostetun henkilön vahvistamaan käyttämiensä sanojensa totuutta tai muuten vaan koristamaan sitä (... jo Sokrates sanoi niin). Jotkut puhuvat kaiken "viisaammalla suulla", s. o. lainaavat toisten puhetta tai kirjoituksia. Kirjoittaminen ei ole helppoa, puhumattakaan puhumisesta, se vasta vaikeaa on. Sanat muuttuvat huomaamatta puhtaaksi höpötykseksi, tyhjäksi loruilemiseksi, eikä sitä itse edes huomaa. Siitä huolimatta uskallan liittää tähän sen sanatulvan, joka oli jo siinä kadonneessa tekstissä, ja vaikka mielenmaisemani on sen jälkeen keikahtanut taas kerran uuteen asentoon, jotkut sanat siinä ovat pysyneet samoina. Näin sen silloin tulkitsin:

Kaikki tuossa kuvassa on tarkoituksellista, vaikka se voi näyttää aluksi pelkältä sotkulta. (Mutta sotku, se sopii minulle.) Seuraa sen viivoja, ne näyttävät risteilevän miten sattuu, mutta ei. Niillä on jokaisella oma tarkoituksensa. Jotkut mustat paksut viivat kuvaavat tahtoa nousta ylöspäin, pelkkää tahtoa, ei onnistumista. Jotkut kiertävät kehää, solmuilevat, toistavat itseään, kuvaavat samaa pientä ajattelua, sen ahtautta. Kaikki viivat, ohuetkin, tietävät paikkansa. Katso noita vasemmassa laidassa olevia pitkänomaisia katkoviivoja, jotka valuvat alaspäin, ne ovat kuin tuulen pieksemiä, ohuiksi hierrettyjä yksittäisiä kyyneliä, ihan kuin joku (minä) itkisi, ja vesi tippuisi silmistä, tässä kyyneleet ovat onneksi mustia, punaiset olisivat  vaarallisia. Mustat vain puhdistavat ja vähentävät mielen mustuutta. Ja katsopa  tarkkaan, näetkö valoa? - Niin, nuo keltaiset, ne kuvaavat valoisia hetkiä. Entä taustaväri, se näyttäisi kuvaavan ihoa, ainakin muistuttaa ihon väriä. Mutta tärkein huomio on tuo kuvioiden ja liikehdinnän alla oleva sininen. Mikä sininen tahansa (ultramariini, sinoberi, turkoosi) on mielivärini, ollut aina. Tässä se on kuin pakkastalven alhaalta paistavan auringon ja kesäisen päivän kirkkaan sinisen taivaan yhteensulautuma. Se rauhoittaa. Se on lapsuuden ja koko myöhemmän elämäni koossa pitävä voima. Suoja, katos, jonka alla on helppo hengittää. Menen minne tahansa, se seuraa minua ja on aina saavuttamattomissa. Vaikka kiipeäisin korkealle vuorelle, se pysyy yhtä kaukana. Mutta tärkeintä on, että se on olemassa.

Siinä siis minun mielenmaisemani. Minkälainen mahtaisi olla sinun? Onko kuvassa mitään, jonka voisit ajatella liittyvän jollain lailla itseesi? Ei tarvitse välttämättä edes löytyä, kuvaa voi katsoa myös pelkkänä kuvana. 




Mielenmaisema selittää paljon sanoja, sillä siitä ne sanat usein nousevat. Jokaisella on oma mielenmaisemansa. Se voi vaihdella. Se muuttuu herkästi. On vaikea ajatella, että jostain mielenmaisemasta, joka on tulikiven katkuinen, pelottava, voisi valua jotain hertaista ja lempeää. Tai jostain ehyestä, somasti vihertävästä kukkaiselta näyttävästä mielenmaisemasta purkautuisi julmia sanoja ja pelkkää kirousta. Varmaa on, ainakin niin luulisi, että harmaasta mielenmaisemasta nousee harmaita sanoja, jotka muuttuvat helposti harmaiksi ajatuksiksi. Mustasta tulee pimeyttä ja sokeutta. Keltaisesta voi nousta sekä valoa että kateutta. Ja niin edelleen. Myös ääni vaikuttaa sanoihin. Samoin ilmeet ja eleet, jotka kirjoitetussa puheessa eivät näy. Kaiken lisäksi kaiken mitä sanot, puhut tai kirjoitat, pitäisi olla sinusta itsestäsi nousevia sanoja, ehkä ajatuksiksi muuttuneina. Muuten se ei kuulosta aidolta. Kyllä yksikin sana voi jo vaikuttaa. Kuulen korvissani heti sanan: Ulos!

Vihaisella äänellä sanottuna se - vaikka vain kuviteltuna – voi vaikuttaa. (Hyvä, etten ole jo hyppäämässä ikkunasta! :))

Nyt käännän tuon sanan itsestäni nousevaksi sanaksi: LOPETA! Tottelen nöyrästi.

Jo on aikakin lopettaa tämä... hm. Sanoisinko sanojen ulostus. Ei kuulosta kauniilta. Mutta olkoon. Jo olen tarpeeksi tämän tekstin kanssa taistellut, saa riittää.

Tähän loppuun sopii hyvin tuo sama musiikki, jota ehkä ennätit kuunnella jo edellisellä kerralla. Se on, niin kuin varmaan tiedät, atonaalista. Samoin kuin tuossa yläpuolella olevassa kuvassa, siihen voi kätkeytyä sanoja. Mutta sitä voi kuunnella myös ihan pelkkänä musiikkina. Vähän samalla tavalla kun kuuntelisi linnunlaulua...

Sävellyksen nimi on Epilogi. Siis sopii edelleen tähän loppuun. Rauhoittaa.