ELÄMÄN LENTOA 2/2

                                                                                                                    Nousu

Vihdoinkin! Siinä he nyt istuivat pitkästä aikaa yhdessä, äiti ja tytär. Kuin kanat orrella, jalat suorina he istuivat olohuoneen sohvalla. He muistuttivat toisiaan. Sen minkä tytär erotti pulleudella, äiti korvasi laihuudella. Koska he huomasivat miten tärkeitä ja yhteensopivia he olivat toisilleen, synnytti se luottamusta ja lämpöä, joka levisi myös isään. Isä istui vähän matkan päässä heistä otsa huolenrypyissä. Isä tunsi kuuluvansa äidin ja tyttären kanssa yhteisöön, joka muodosti Bermudan kolmion. Siihen ei muita tarvittu.

Vieras, joka oli nuokahdellut tyttären vieressä sohvalla, oli yhteisvoimin raahattu viereiseen huoneeseen, tyttären entiseen, täydessä petikunnossa olevaan vuoteeseen. Kovasti hän oli levon tarpeessa. Pitkä matka oli uuvuttanut, ja ikä. Sekin vaikutti. Nyt sieltä kuului epämääräistä suhinaa ja korahduksia, isä tulkitsi ne kuorsaukseksi. Ei hän vierasta vihannut, päinvastoin. Hän tunsi jonkin asteista myötätuntoa tätä kohtaan. Oli jopa yrittänyt olla niin kohtelias kuin osasi. Mielessä vilahteli sanoja onnettomuus, kuolema, hautajaiset, mutta niinhän se on, kenelle tahansa voi sattua milloin tahansa, mitä tahansa. Vaan tämä oli erikoistapaus. Tytär oli heille - nyt he sen vasta huomasivat - hyvin tärkeä. Miten pahasti he olivatkaan häntä laiminlyöneet, asettaneet itsensä etusijalle ja melkein unohtaneet koko hänen olemassaolonsa.

Äiti katsoi hellästi tytärtään ja muisti, miten vaikea tämän takkuista tukkaa oli kammata silloin kun hän oli lapsi. Ja miten kiltti ja iloinen hän oli pienenä ollut.  Ei huolen häivää hänen takiaan. Vasta murrosiässä oli vaikeaa. Se aika oli paras unohtaa.

Asia on niin, tytär sanoi sanoi äidille, vaikka tarkoitti sen molemmille, isä on oikeassa! Nuorista miehistä ei ole mihinkään! Minusta ei tunnu yhtään mukavalta kun muistan, miten ne kossit juoksenteli täällä silloin kun olin vielä kotona. Muka kiinnostuneita minusta! Se ei pidä paikkaansa. Kyllä minä kokeilin aika monen mieskuntoa. Myöhemmin sorruin jopa yhden kanssa naimisiin. Siitä jäi muistoksi vain nimi. Kallio. Nykyisin ei onneksi vaadita nimenmuutosta. Ne miehet oli muuten kaikki samanlaisia. Häippäsivät heti sopivan hetken tullen. Tavallisesti aina kun olin töissä. Ei edes lappua jättäneet jälkeensä. Paitsi se yksi, Kallio. Muka. Liuskekivi se oli! Hän oli piirtänyt lehden reunaan auringon, josta lähti säteitä. Vieressä luki: Olen löytänyt uuden naisen netistä. Sinä kyllä pärjäät yksin.

Arvatkaa miltä minusta tuntui! Kyllä siinä kyyneliä joutui vuodattamaan. Itse asiassa joka lähdön jälkeen makasin parkuen lattialla monta tuntia, joskus kauemminkin. Vihasin heitä. Kaikki olivat pettureita. Tulin töistä hyvässä uskossa. Mikä odotti kotona? Petos. Yksinäisyys. Itkeminen. Yövalvominen. Ei ole mukava tuntea itseään hylätyksi, käytetyksi jätteeksi. Se on ihmisarvoa alentavaa! Ja kun siitä sitten lopulta pääsi aina jotenkin nousemaan ja menemään töihin, päätin: sellainen peli saa loppua! Vastedes valitsen vain luotettavan, en mitään virvatulen metsästäjää. Sen pitää olla joku, joka oikeasti rakastaa ja tarvitsee minua.

Äiti katsoi myötätuntoisena tuohtunutta tytärtään, jonka ilme kirkastui ja ääni muuttui äkkiä iloiseksi. Ajattele äiti, kuin tilauksesta kohtalo johdatti minut kaiken sen ikävän jälkeen kävellen töihin! Sinä aamuna taivas oli kirkkaankuultava, ilma raikasta, puut muhkeilla silmuilla. Kuljin omakotialueella ja ihmettelin ihmisten taitoa ja ahkeruutta. Kaikki pihat oli siistejä ja hyvinhoidettuja. Yhden valkokylkisen talon kohdalla pysähdyin, sieltä kuului laulua. Autotallin ovet oli levällään ja joku nuori mies haalareissa putsasi autoa, mutta ei se se ollut. Mistä ääni tuli. On ihmeen hyvä tulla kotiin taas... Muistatko äiti, me laulettiin sitä aina joskus. Sinä alttoa, minä sopraanoa. Kun tarkkaan katsoin huomasin että auton toisella puolella seisoi vanhempi mies, puku päällä, solmio kaulassa, ja se huojui hiljaa. Hänen suustaan se tuli. Ihan kuin Tom Jones olisi siinä laulanut. Sinähän, äiti, tykkäät Tom Jonesista, muistan. Kyllä se osasi vetää hienosti! Teki mieli taputtaa kun se lopetti. Ei se huomannut minua. Mutta minä huomasin sen! En tiedä, oliko se rakkautta ensisilmäyksellä, mutta hän näytti minusta niin hellyttävältä. Kuin kuhmuinen nalle hän seisoi siinä hartiat vähän luimussa ison vatsansa kanssa, ja lauloi. Tuntui kuin aamuaurinkokin olisi huomannut hänet. Yhtäkkiä se siirsi säteensä mieheen, niin että tämän kauniisti kaljuuntunut päälaki suorastaan loisti kirkkaassa valossa.Ihmettelen, että uskalsin mennä hänen puheilleen. Kiittämään laulusta, tietenkin. Ja äiti, minulla oli ihmeellinen tunne. Ihan kuin olisin mennyt kotiin! Meistä tuli heti ystäviä.

Tyttären silloin tällöin esiin puhkeava herkkyys ja innostus, jota olisi voinut sanoa ylivuotavaksi, sai äidin silmät kyyneltymään. Isä, joka oli seurannut keskustelua, ilmaisi tunteensa pelkällä rykäisyllä.

Voi lapsi kulta, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan! Äidin kasvoilla vuorotteli osaaottava ja ihaileva ilme. Isä vaikeni. Näki, että hänen aivonystyränsä ponnistelivat, kunnes päätyivät alistuvaan huokaukseen, ja suusta tuli kuin työntämällä sanat: Mutta miten sinä juuri häneen sotkeuduit? Eikö se ole liian vanha sinulle?

Tytär katsoi moittien isäänsä. Mutta isä, eihän ikä merkitse vaan ihminen! Kyllähän minä joudun häntä paljon hyysäämään. Milloin on autettava sänkyyn tai sängystä pois, etsittävä vaatteita, kuljetettava apteekkiin tai lääkäriin, milloin laboratoriokokeisiin. Hän on sairas mies, diabetes ja sydän, silmissä jotain vikaa. Virtsarakkokin reistaa, eikä kaikki elimet toimi niin kuin pitäisi, mutta tietäisittepä, miten hieno luonne hänellä on! Niin miellyttävä ja uskollinen. Vähän ujo, mutta hän rakastaa minua. Ikävöi kun olen töissä. Kerran kun tulin tavallista myöhemmin kotiin, hän melkein itki. Siinä hän istui kädet tuolin selkänojaa vasten, selkä minuun päin ja nytkähteli. Pidätteli selvästi nyyhkytystä. Vilho, rakkaani! Hän luuli että olin kuollut tai jostain muusta syystä jättänyt hänet. Hän on niin suloinen, kuin iso pieni lapsi.

Sitäpaitsi, tyttären ääni koveni, pitäväthän ihmiset koiriakin yksinäisyytensä peittämiseen. Toki ihminen aina koiran voittaa! On joku jonka kanssa puhua. Vilho filosofoi ja laulaa. Hänellä on hyvä lauluääni, niin kuin kerroin. Me filosofoimme yhdessä. Teemme usein matkoja ilmiöön nimeltä elämä. Kaivamme sitä syvältä tai nousemme ylöspäin kohti korkeutta. Vilho kulkee edellä, minä perässä. En aina ymmärrä, mutta Vilho selittää ja ohjaa minua. Joskus puheemme nousee pilviin. Siellä annamme itsellemme ja ajatuksillemme vapauden lentää. Voi sitä lentoa! Ihanaa liidellä kuin kaksi lintua vieräkkäin, tehdä kaarroksia, heiluttaa pyrstöä, kieputtaa ruumista, lentää siipiä lekuuttaen päin korkeuksia ja laskeutua sitten kuin purjekone maanpinnalle, virkistyneenä ja ilahtuneena elämän kauneudesta ja sen moni-ilmeisyydestä. 

Tuohan oli kuin runoa, äiti sanoi. Tytär vilkaisi isää, joka kuunteli epäilevän näköisenä.

On Vilhosta aineellistakin apua. Joskus hän yllättää makaronilla tai perunoilla jotka on keitetty sopivan pehmeiksi. Ja kerran kun tulin töistä, hän oli kontallaan luuttuamassa vessan lattiaa. Voi että minä sitä arvostin! Se on työ, joka tahtoo jäädä minulta tekemättä. Se, että sain hänet sen jälkeen nostettua pystyyn, on jo eri asia. Se oli iso urakka. Sain pinnistää voimat äärimmilleen. Mitäpä en tekisi hänen vuokseen. Mutta ei Vilho mikään eilisen teerenpoika ole. Se täytyy sanoa. Kyllä hän osaa sääliä itseään ja valittaa osaansa. Pelkää, ettei kelpaa minulle, kun on niin vanha ja lihava. Pelkää, että jätän hänet. Eikä se ole turha pelko. On tilanteita, jolloin kadun, että tulin sitoneeksi itseni häneen. Itse asiassa olen välillä ihmeissäni, miten pääsisin hänestä eroon. Mutta minun luonteellani ei sellaista tehdä. Jo mummo puhui aina, että jokaisen on kuormansa kannettava. Jättämisen tuomasta tuskasta minulla on liikaakin kokemuksia. Tyttären kasvoilla käväisi synkkä varjo, ja hänen huulensa väpättivät.

Voi, voi sinua kullanmuru, mummosi oli ihan oikeassa, äiti pyyhki silmiään. Paljon joudut kestämään, mutta jospa tämä on hyvä mies sinulle.

Isä rykäisi taas. Hän istui tyttären viereen ja silitti hänen polveaan. Olisit tullut vaan kotiin. Olisit sinä voinut täälläkin kärsiä. Turha sinun oli yksin olla. Sinä olet rakas tyttäremme, tulemme pitämään aina puoliasi, ja ne perhanan kollit, arvasinhan minä, niillä oli oma nokka ojassa. Ne luuli tietysti meitä rikkaiksi. Luulivat pääsevänsä osingoille kun me kuolemme. Hyvä että totuus valkeni heille! Olen aina sanonut että tämä uusi polvi ei täytä vaatimuksia, joita ihmiselle on asetettava. Voi puhua kadonneesta sukupolvesta. Se ei tarkoita meitä äitin kanssa, ei sinuakaan. Sinä sentään voit ansaita leipäsi työtä tekemällä. Ole siitä kiitollinen. Ja tuo, mikä se oli... Vilho, on varmaan varakas mies. Autosta päätellen. Se on kallista merkkiä. On, on, tytär sanoi. Vilholla on paljon rahaa pankissa. Hän on entinen kanttori. Kolme vaimoa hänellä on ollut. Ne on kaikki kuolleet nuorina. Mutta iskä, et kai sinä ole maallisen perään! tytär katsoi isäänsä hullunkurinen pilke silmissä. Tiedät varmaan, ettei onni rahasta roiku! Meillä on Vilhon kanssa suunta ylöspäin. Henkisesti. Voihan olla että tulee pettymyksiä. Mutta pettymyksiin pitää tottua. Pettymykset ovat elämää eteenpäin vievä voima.

Viisas tyttö minulla, isä ajatteli. Mutta katto, mitä sinä sillä tarkoitit? Sanoit, että kohtasitte katolla ja että siitä yhteinen lentonne vasta alkoi?

Isä kiltti, tytär vastasi. Sehän oli vertauskuva. Talo on ihminen. Elämällä on katto. Niin se vaan on, yksinkertaista. Me ollaan nyt Vilhon elämän katolla. Milloin tahansa hän voi potkaista tyhjää, niin kuin vähän rumasti sanotaan. Tarkoittaa että hän voi tuosta vaan lehahtaa lentoon, yksin. Minä pidän häntä silloin kädestä. Saatan niin pitkälle kuin pystyn. Näin me on sovittu. Mutta hei! Minulla on ehdotus! Kun Vilho herää, niin tehdäänpä yhteinen ilmalento, käsi kädessä kaikki neljä! Se olisi komeaa. Keskustellaan. Ei makkarasta ja elintasosta, vaan vaikkapa elämästä, tähtitaivaasta tai kuolemasta. Sitten kuunnellaan musiikkia ja leijutaan sen tahdissa! Jos hyvin sattuu, Vilho voi suostua laulamaan meille!

Isä nousi, avasi radion. Sieltä tuli musiikkia. Hän hiljensi ääntä, ettei Vilho vaan heräisi. Äitikin nousi. Hän meni keittiöön ja alkoi kuoria perunoita. Voi, voi tuota tyttöä, välillä se ehdottaa ihan outoja. Saa päämme sekaisin. Tyttö kulta.