Vihdoinkin!
Siinä he nyt istuivat pitkästä aikaa yhdessä, äiti ja tytär.
Kuin kanat orrella, jalat suorina he istuivat olohuoneen sohvalla. He
muistuttivat toisiaan. Sen minkä tytär erotti pulleudella, äiti
korvasi laihuudella. Koska he huomasivat miten tärkeitä ja
yhteensopivia he olivat toisilleen, synnytti se luottamusta ja
lämpöä, joka levisi myös isään. Isä istui vähän matkan
päässä heistä otsa huolenrypyissä. Isä tunsi kuuluvansa äidin
ja tyttären kanssa yhteisöön, joka muodosti Bermudan kolmion.
Siihen ei muita tarvittu.
Vieras,
joka oli nuokahdellut tyttären vieressä sohvalla, oli yhteisvoimin
raahattu viereiseen huoneeseen, tyttären entiseen, täydessä
petikunnossa olevaan vuoteeseen. Kovasti hän oli levon tarpeessa.
Pitkä matka oli uuvuttanut, ja ikä. Sekin vaikutti. Nyt sieltä
kuului epämääräistä suhinaa ja korahduksia, isä tulkitsi ne
kuorsaukseksi. Ei hän vierasta vihannut, päinvastoin. Hän tunsi
jonkin asteista myötätuntoa tätä kohtaan. Oli jopa yrittänyt
olla niin kohtelias kuin osasi. Mielessä vilahteli sanoja
onnettomuus, kuolema, hautajaiset, mutta niinhän se on, kenelle
tahansa voi sattua milloin tahansa, mitä tahansa. Vaan tämä oli
erikoistapaus. Tytär oli heille - nyt he sen vasta huomasivat -
hyvin tärkeä. Miten pahasti he olivatkaan häntä laiminlyöneet,
asettaneet itsensä etusijalle ja melkein unohtaneet koko hänen
olemassaolonsa.
Äiti
katsoi hellästi tytärtään ja muisti, miten vaikea tämän
takkuista tukkaa oli kammata silloin kun hän oli lapsi. Ja miten
kiltti ja iloinen hän oli pienenä ollut. Ei huolen häivää
hänen takiaan. Vasta murrosiässä oli vaikeaa. Se aika oli paras
unohtaa.
Asia
on niin, tytär sanoi sanoi äidille, vaikka tarkoitti sen
molemmille, isä on
oikeassa! Nuorista
miehistä ei ole mihinkään!
Minusta ei tunnu yhtään mukavalta kun muistan, miten ne kossit
juoksenteli täällä silloin kun olin vielä kotona. Muka
kiinnostuneita minusta! Se ei pidä paikkaansa. Kyllä minä kokeilin
aika monen mieskuntoa. Myöhemmin sorruin jopa yhden kanssa
naimisiin. Siitä jäi muistoksi vain nimi. Kallio. Nykyisin ei
onneksi vaadita nimenmuutosta. Ne miehet oli muuten kaikki
samanlaisia. Häippäsivät heti sopivan hetken tullen. Tavallisesti
aina kun olin töissä. Ei edes lappua jättäneet jälkeensä.
Paitsi se yksi, Kallio. Muka. Liuskekivi se oli! Hän oli piirtänyt
lehden reunaan auringon, josta lähti säteitä. Vieressä luki: Olen
löytänyt uuden naisen netistä. Sinä kyllä pärjäät yksin.
Arvatkaa
miltä minusta tuntui! Kyllä siinä kyyneliä joutui vuodattamaan.
Itse asiassa joka lähdön jälkeen makasin parkuen lattialla monta
tuntia, joskus kauemminkin. Vihasin heitä. Kaikki
olivat
pettureita. Tulin töistä hyvässä uskossa. Mikä odotti kotona?
Petos. Yksinäisyys. Itkeminen. Yövalvominen. Ei ole mukava tuntea
itseään hylätyksi, käytetyksi jätteeksi. Se on ihmisarvoa
alentavaa! Ja kun siitä sitten lopulta pääsi aina jotenkin
nousemaan ja menemään töihin, päätin: sellainen
peli saa loppua!
Vastedes valitsen vain luotettavan, en mitään virvatulen
metsästäjää. Sen pitää olla joku, joka oikeasti rakastaa ja
tarvitsee
minua.
Äiti
katsoi myötätuntoisena tuohtunutta tytärtään, jonka ilme
kirkastui ja ääni muuttui äkkiä iloiseksi. Ajattele äiti, kuin
tilauksesta kohtalo johdatti minut kaiken sen ikävän jälkeen
kävellen töihin! Sinä aamuna taivas oli kirkkaankuultava, ilma
raikasta, puut muhkeilla silmuilla. Kuljin omakotialueella ja
ihmettelin ihmisten taitoa ja ahkeruutta. Kaikki pihat oli siistejä
ja hyvinhoidettuja. Yhden valkokylkisen talon kohdalla pysähdyin,
sieltä kuului laulua. Autotallin ovet oli levällään ja joku nuori
mies haalareissa putsasi autoa, mutta ei se se ollut. Mistä ääni
tuli. On ihmeen hyvä tulla kotiin taas... Muistatko äiti, me
laulettiin sitä aina joskus. Sinä alttoa, minä sopraanoa. Kun
tarkkaan katsoin huomasin että auton toisella puolella seisoi
vanhempi mies, puku päällä, solmio kaulassa, ja se huojui hiljaa.
Hänen suustaan se tuli. Ihan kuin Tom Jones olisi siinä laulanut.
Sinähän, äiti, tykkäät Tom Jonesista, muistan. Kyllä se osasi
vetää hienosti! Teki mieli taputtaa kun se lopetti. Ei se huomannut
minua. Mutta minä huomasin sen! En tiedä, oliko se rakkautta
ensisilmäyksellä, mutta hän näytti minusta niin hellyttävältä.
Kuin kuhmuinen nalle hän seisoi siinä hartiat vähän luimussa ison
vatsansa kanssa, ja lauloi. Tuntui kuin aamuaurinkokin olisi
huomannut hänet. Yhtäkkiä se siirsi säteensä mieheen, niin että
tämän kauniisti kaljuuntunut päälaki suorastaan loisti kirkkaassa valossa.Ihmettelen, että uskalsin mennä hänen puheilleen.
Kiittämään laulusta, tietenkin. Ja äiti, minulla oli ihmeellinen
tunne. Ihan kuin olisin mennyt kotiin! Meistä tuli heti ystäviä.
Tyttären
silloin tällöin esiin puhkeava herkkyys ja innostus, jota olisi
voinut sanoa ylivuotavaksi, sai äidin silmät kyyneltymään. Isä,
joka oli seurannut keskustelua, ilmaisi tunteensa pelkällä
rykäisyllä.
Voi
lapsi kulta, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan! Äidin kasvoilla
vuorotteli osaaottava ja ihaileva ilme. Isä vaikeni. Näki, että
hänen aivonystyränsä ponnistelivat, kunnes päätyivät alistuvaan
huokaukseen, ja suusta tuli kuin työntämällä sanat: Mutta miten
sinä juuri häneen sotkeuduit? Eikö se ole liian vanha sinulle?
Tytär
katsoi moittien isäänsä. Mutta isä, eihän ikä merkitse vaan
ihminen! Kyllähän minä joudun häntä paljon hyysäämään.
Milloin on autettava sänkyyn tai sängystä pois, etsittävä
vaatteita, kuljetettava apteekkiin tai lääkäriin, milloin
laboratoriokokeisiin. Hän on sairas mies, diabetes ja sydän,
silmissä jotain vikaa. Virtsarakkokin reistaa, eikä kaikki elimet
toimi niin kuin pitäisi, mutta tietäisittepä, miten hieno luonne
hänellä on! Niin miellyttävä ja uskollinen. Vähän ujo, mutta
hän rakastaa minua. Ikävöi kun olen töissä. Kerran kun tulin
tavallista myöhemmin kotiin, hän melkein itki. Siinä hän istui
kädet tuolin selkänojaa vasten, selkä minuun päin ja nytkähteli.
Pidätteli selvästi nyyhkytystä. Vilho, rakkaani! Hän luuli että
olin kuollut tai jostain muusta syystä jättänyt hänet. Hän on
niin suloinen, kuin iso pieni lapsi.
Sitäpaitsi,
tyttären ääni koveni, pitäväthän ihmiset koiriakin
yksinäisyytensä peittämiseen. Toki ihminen aina koiran voittaa! On
joku jonka kanssa puhua. Vilho filosofoi ja laulaa. Hänellä on hyvä
lauluääni, niin kuin kerroin. Me filosofoimme yhdessä. Teemme
usein matkoja ilmiöön nimeltä elämä. Kaivamme sitä syvältä
tai nousemme ylöspäin kohti korkeutta. Vilho kulkee edellä, minä
perässä. En aina ymmärrä, mutta Vilho selittää ja ohjaa minua.
Joskus puheemme nousee pilviin. Siellä annamme itsellemme ja
ajatuksillemme vapauden lentää. Voi sitä lentoa! Ihanaa liidellä
kuin kaksi lintua vieräkkäin, tehdä kaarroksia, heiluttaa pyrstöä,
kieputtaa ruumista, lentää siipiä lekuuttaen päin korkeuksia ja
laskeutua sitten kuin purjekone maanpinnalle, virkistyneenä ja
ilahtuneena elämän kauneudesta ja sen moni-ilmeisyydestä.
Tuohan
oli kuin runoa, äiti sanoi. Tytär vilkaisi isää, joka kuunteli
epäilevän näköisenä.
On
Vilhosta aineellistakin apua. Joskus hän yllättää makaronilla tai
perunoilla jotka on keitetty sopivan pehmeiksi. Ja kerran kun tulin
töistä, hän oli kontallaan luuttuamassa vessan lattiaa. Voi että
minä sitä arvostin! Se on työ, joka tahtoo jäädä minulta
tekemättä. Se, että sain hänet sen jälkeen nostettua pystyyn, on
jo eri asia. Se oli iso urakka. Sain pinnistää voimat äärimmilleen.
Mitäpä en tekisi hänen vuokseen. Mutta ei Vilho mikään eilisen
teerenpoika ole. Se täytyy sanoa. Kyllä hän osaa sääliä itseään
ja valittaa osaansa. Pelkää, ettei kelpaa minulle, kun on niin
vanha ja lihava. Pelkää, että jätän hänet. Eikä se ole turha
pelko. On tilanteita, jolloin kadun, että tulin sitoneeksi itseni
häneen. Itse asiassa olen välillä ihmeissäni, miten pääsisin
hänestä eroon. Mutta minun luonteellani ei sellaista tehdä. Jo
mummo puhui aina, että jokaisen on kuormansa kannettava. Jättämisen
tuomasta tuskasta minulla on liikaakin kokemuksia. Tyttären
kasvoilla käväisi synkkä varjo, ja hänen huulensa väpättivät.
Voi,
voi sinua kullanmuru, mummosi oli ihan oikeassa, äiti pyyhki
silmiään. Paljon joudut kestämään, mutta jospa tämä on hyvä
mies sinulle.
Isä
rykäisi taas. Hän istui tyttären viereen ja silitti hänen
polveaan. Olisit tullut vaan kotiin. Olisit sinä voinut täälläkin
kärsiä. Turha sinun oli yksin olla. Sinä olet rakas tyttäremme,
tulemme pitämään aina puoliasi, ja ne perhanan kollit, arvasinhan
minä, niillä oli oma nokka ojassa. Ne luuli tietysti meitä
rikkaiksi. Luulivat pääsevänsä osingoille kun me kuolemme. Hyvä
että totuus valkeni heille! Olen aina sanonut että tämä uusi
polvi ei täytä vaatimuksia, joita ihmiselle on asetettava. Voi
puhua kadonneesta sukupolvesta. Se ei tarkoita meitä äitin kanssa,
ei sinuakaan. Sinä sentään voit ansaita leipäsi työtä
tekemällä. Ole siitä kiitollinen. Ja tuo, mikä se oli... Vilho,
on varmaan varakas mies. Autosta päätellen. Se on kallista merkkiä.
On, on, tytär sanoi. Vilholla on paljon rahaa pankissa. Hän on
entinen kanttori. Kolme vaimoa hänellä on ollut. Ne on kaikki
kuolleet nuorina. Mutta iskä, et kai sinä ole maallisen perään!
tytär katsoi isäänsä hullunkurinen pilke silmissä. Tiedät
varmaan, ettei onni rahasta roiku! Meillä on Vilhon kanssa suunta
ylöspäin. Henkisesti. Voihan olla että tulee pettymyksiä. Mutta
pettymyksiin pitää tottua. Pettymykset ovat elämää eteenpäin
vievä voima.
Viisas
tyttö minulla, isä ajatteli. Mutta katto, mitä sinä sillä
tarkoitit? Sanoit, että kohtasitte katolla ja että siitä yhteinen
lentonne vasta alkoi?
Isä
kiltti, tytär vastasi. Sehän oli vertauskuva. Talo on ihminen.
Elämällä on katto. Niin se vaan on, yksinkertaista. Me ollaan nyt
Vilhon elämän katolla. Milloin tahansa hän voi potkaista tyhjää,
niin kuin vähän rumasti sanotaan. Tarkoittaa että hän voi tuosta
vaan lehahtaa lentoon, yksin. Minä pidän häntä silloin kädestä.
Saatan niin pitkälle kuin pystyn. Näin me on sovittu. Mutta hei!
Minulla on ehdotus! Kun Vilho herää, niin tehdäänpä yhteinen
ilmalento, käsi kädessä kaikki neljä! Se olisi komeaa.
Keskustellaan. Ei makkarasta ja elintasosta, vaan vaikkapa elämästä,
tähtitaivaasta tai kuolemasta. Sitten kuunnellaan musiikkia ja
leijutaan sen tahdissa! Jos hyvin sattuu, Vilho voi suostua laulamaan
meille!
Isä nousi, avasi radion. Sieltä tuli musiikkia. Hän hiljensi ääntä, ettei Vilho vaan heräisi. Äitikin nousi. Hän meni keittiöön ja alkoi kuoria perunoita. Voi, voi tuota tyttöä, välillä se ehdottaa ihan outoja. Saa päämme sekaisin. Tyttö kulta.
9 kommenttia:
Jaa, jaa. Vihdoinkin!
Yritin lyhentää tätä tekstiä, huonolla onnella. Lyhenemisen sijaan siitä tuli entistä pitempi!
Mutta minkä sille voi. Miksi jutun ihmiset tekivät elämänsä niin monimutkaiseksi ja puhuivat paljon.
Ainoa, joka oli hiljaa, ei tainnut puhua ollenkaan, oli tyttären uusi mies, jota hän ei ollut tuonut näytille jo aikaisemmin. Salassa piti!
Ilmankos vanhemmat hiukan järkyttyivät. Mutta annetaan se heille anteeksi!
Ensimmäinen osakin oli luettava uudelleen, koska sen lukemisesta on aikaa. Se loppui koukuttavasti.
Nyt toisen osan myötä syntyy kokonaisuus. Huimaa tragikomediaa, kuten Liisulla yleensäkin. Toinen osa toi tarinan jopa lähes "maanläheiseksi". Vinon hymynkareen ohessa siitä löytyy myös vakavaa, tosielämää "kertakäyttöihmissuhteineen".
Viimeisin ihastukseni- kun vihdoin suostuin ensimmäisen lukemaan- on Kari Hotakainen. Hänen huumorissaan on jotain samaa.
"Pikkuliisusta" on todella kasvanut Iso Liisu.
eleonoora
Kuvasta unohdin sanoa, että se on karmaisevan paljonpuhuva. Jäin tuijottamaan sitä heti ensimmäisenä.
eleonoora
Eleonoora, kiitos kauniista sanoista!
Minä olen myös lukenut Kari Hotakaista. Tosin Juoksuhaudantie jäi kesken. Väsyin ravaamaan talosta taloon. Sittemmin olen lukenut Ihmisen osa nimisen. Siitä tykkäsin.
Tällä hetkellä yritän lukea aina vähän kerrallaan Haudankaivajan tytärtä. Joyce Carol Oates on kirjoittaja, amerikkalainen. Hyvä kirja, mutta niin paksu, että joudun palauttamaan sen ennnen kuin pääsen loppuun, ellen käytä pikalukua.
Lukemiselle, niin mukavaa kuin se olisikin, on jäänyt harmittavan vähän aikaa varsinkin viime aikoina.
Liisu lakas (= suomeksi 'Liisu rakas')!
Olet ihmisenä kamalan kiva. Älä anna sen harmittaa! Jos tulee yllättäen (ja yllättäenhän kaikki ikävät asiat tulee )ikävyyksiä, niin mene kyykkyyn kuin hiihtäjät - kun ne laskee kamalaa vauhtia mäkeä, alas. Sit taas nostat selkäsi oikoseksi, jookos!?
Olet kamalan positiivinen ihminen... tai sen minä taisin jo sanoa? Ja mistä minä sen muka tiedän? Totta kai tiedän: näistä sun kirjoituksistasi.
liisu lakas
riisu rakas
No, mitenpäin vaan. (pistää silmät kiinni ja alkaa ajatella... ohoh, onpas mukavaa! kuin muumi-maailmassa olisi käynyt, sunnuntaina, kylässä.)
Onpa iloinen yllätys! Tulin pitkästä aikaa käymään täällä. Kauniisti muotoiltuja kommenteja, sievästi sijoiteltuna, vieläpä tuplasti!
Olen äimänkäkenä yllätyksestä, mikis/mikko.
Hienoja neuvoja! En mene kyykkyyn, ei tarvitse, mutta jos tulee ikävä yllätys, noudatan neuvoasi, mikis/mikko. Voin kuvitella, että se auttaa.
Olin valmistautunut itkemään (jostain epämääräisestä syystä), nyt se remahti nauruksi. Voi, voi, sentään. Mutta nauru on sisäistä hölkkää. Terveellistä, sanovat, joten koetan sen kestää.
Positiivinen? No sen voi tulkita monella tavalla. Itkeäkin voi niin monella tavalla, kunhan muistaa tehdä sen säännöllisesti. Se kuulemma puhdistaa mieltä.
Minä otan sen todesta. Peseydyn itkussa tämän tästä. Ainakin aamuitku, päiväitku ja iltaitku, ne muistan hoitaa. Ne pitävät mielen puhtaana, ja aurinko voi paistaa milloin tahansa. Ah, aurinko!
Sekin paistaa joka paikassa ihan eri tavalla, vaikka on sama aurinko!
Oletko sinä aurinko, mikis/mikko?
Aurinkokuningas oli Ranskan-maalla. Ludvig, oliko se kahdestoista vain neljästoista, parillinen kumminkin. Minä en nyt missään nimessä häneen voi itseäni verrata. Jos minun johonkin franskalaiseen kuninkaaseen pitäisi yrittyä identifoitua (meniköhän tuo sivistyssana oikein?) niin samastuisin lähinnä Pipin Pieneen.
Kiva, kun olet iloinen!
Aurinkokuningas? Muistojen mukaan se oli tosiaan Ludvig neljästoista. Siihen sinua kyllä voisi mielestäni verrata, kirjoitustesi perusteella. Aurinko niissä pilkahtelee. Mutta ei sensijaan viimeiseen, joka hallitsi ennen vallankumousta. Parillinen taisi olla sekin.
Olen omin silmin nähnyt, miten jossain Pariisin monista museoista (olisiko ollut Napoleon-museo) oli nähtävänä Ludvigin päiväkirja, joka oli auki sen päivän kohdalta, jolloin vallankumous tehtiin. Siihen Ludvig oli kirjoittanut vain yhden sanan: RIEN, joka tarkoittaa (lyhyen ranskan opikeluni mielestä) 'ei mitään'.
Ei sinua ainakaan siihen Ludvigiin voi tosiaan verrata, sillä sinä tiedät, missä mennään ja millä eväillä. Siitä olen varma. Sinulla on vainu tragedioiden perään. Ja yrität niitä lievittää.
Pipin pienestä en muista muuta kuin tuon nimen. :)
Lähetä kommentti