PERHE (2. osa "oma koti kullan kallis")

Mäkinen on aika yleinen nimi, ei siinä mitään, mutta se Mäkisen perhe, johon Raili ja hänen veljensä olivat kuuluneet, oli surkea, pelkkiä ongelmia sisältävä irvikuva oikeasta perheestä. Oli hulinaa, oli riitoja, keskinäistä kahakkaa, epävarmuutta, puutetta ja köyhyys, joka ihan oikeasti oli ”kukkinut joka nurkassa” (symbolinen sanonta, jossa on jotain vanhanaikaista, melkein antiikkista kauneutta).

Sen perheen elämä oli ollut – liioittelematta, niin Railista tuntui, kun hän nyt jälkeenpäin muisteli menneitä - kuin elämää kaatopaikalla, jos vertasi sitä ns. tavalliseen perhe-elämään siistissä, normaalissa taloudessa (josta hän siinä vaiheessa ei ollut tiennyt mitään). Hän ajatteli vihaisena lapsuuttaan. Hän häpesi kotiaan. Hän häpesi äitiään, joka kuoli auton alle yrittäessään kännipäissään horjua tien yli, ja oli jäänyt kaaduttuaan makaamaan ajotielle, pimeässä, syksyllä. Hän häpesi isää, joka oli kuollut maksakirroosiin hoitokodissa, johon hänet oli viety vieroitushoitoon, mutta josta hän oli alinomaa karkaillut lähimpään baariin sukkasillaan. Kerran hän oli löytynyt sieltä alushousuissa. Kerran joku sanoi nähneensä hänet kylän raitilla koko karvainen alaruumis paljaana, ei edes alushousuja jalassa. Voiko kurjempaa näkyä enää olla! (isä parka)

Veljeään ei Raili oikeastaan vihannut. Ehkä päinvastoin. Lapsena he olivat yhdessä koettaneet pitää huolta isästä ja äidistä. He luulivat, että se oli heidän tehtävänsä. Raili heräsi aamulla keittämään kahvia vanhemmilleen, että he jaksaisivat herätä ja nousta jaloilleen, mutta ei onnistunut, vaikka hän vei sitä heille vuoteeseen ja koetti herätellä; isä kuorsasi ja äiti makasi myttynä peiton alla, raotti silmiään, kun Raili silitti hänen rasvaisia hiuksiaan, ja mutisi jotain, että "laske se paska tarjotin lattialle" ja nukahti uudestaan. Puolille päivin he nukkuivat, ennen kuin kömpivät ylös sängystä ja loivat toisiinsa epäluuloisia ja vihamielisiä katseita, joita lievä yhteenkuuluvuuden tunne kuitenkin sävytti. Rakasta ja vihaa, oli heidän keskinäinen sopimusartiklansa, jota he näyttivät noudattavan.

Veli keräsi aamuisin tyhjiä pulloja ja tonki isän taskuja, ja onnistui aina sen verran saamaan kokoon rahaa, että saattoi pullot palautettuaan ostaa kaupasta jotain ruokatarvikkeita, ainakin kaurahiutaleita ja maitoa, joista Raili keitti heille puuroa, jota he söivät maidon kanssa.

Oikeastaan heillä oli välillä oikein mukavaa, veljellä ja hänellä. Eivät he koskaan valitelleet toisille, vieraille ihmisille, omaa oloaan. Eivätkä he oikeastaan edes tajunneet, mistä heidän olisi pitänyt valittaa. He tulivat toimeen, ja se riitti. Elämä oli sellaista kuin sen kai kuului ollakin. Ei heistä paljon välitetty. Ei kiitetty eikä kielletty. He saivat tehdä mitä halusivat. Ja pakkohan heidän oli jotain tehdä. Vasta jälkeen päin Raili sai kuulla mitä mieltä äiti oli heistä ollut. ”Meillä on niin hyvät lapset, ettei uskoisi! He ovat ahkeria ja hyvätapaisia. Tyttö tuo aamuisin meille kahvit sänkyyn, ja pyytää valmiille ruualle. Poika käy käskemättä kaupassa ja auttaa muutenkin aina kun on tarvis, ja voi miten hyvin he pärjäävät koulussa! Ihan ihmetyttää.” Niin äiti oli kehunut heitä yhdelle tutulle rouvalle, joka tuli heidän puheilleen äidin hautajaisissa. Oikeastaan, kaiken vihansa ohessa, Raili huomasi itsekin (kun pohjiaan myöten ajatteli), miten kaiken sen vihan takana hän kuitenkin kaipasi vanhempiaan. Se oli outoa. Tuntui ihmeelliseltä. Miettiväisenä hän pyyhkäisi silmiään, ja jonain heikkona hetkenä myöhemmin, kun kun Reetta oli jo koulussa ja Raimo omilla teillään, hän kuuli oman äänensä  miten se kaikui tyhjässä talossa, itkuisena. ”Äiti, äiti!. Minulla on sinua ikävä.” Mutta kun äiti sitten ilmestyi hänen silmiensä eteen rähjäisenä, pahalta haisevana, laihana raatona, hän kavahti ja vavahti. Ehkä Raimon Jumala teki sittenkin oikein, kun korjasi hänet pois. Minun Jumalani ei ota kantaa koko tapaukseen. Minun Jumalani on lempeä ja rakastaa kaikkia ihmisiä riippumatta siitä, minkälaisia he ovat. Minun Jumalani oli huolissaan ja suri äidin kohtaloa, tai ehkäpä se oli juuri Hän, joka kiskaisi äidin pois kärsimästä. Ja auttoi isääkin, Raili ajatteli.

Raililla oli itselläänkin välillä vaikeuksia. Hänelle saattoi tulla hetkeksi suorastaan vastustamaton halu saada edes tilkkanen vähän väkevämpää juotavaa, jota kahvi tai tee, puhumattakaan vesilasillisesta ei pystynyt korvaamaan. Hän kaipasi pullonpohjia, joita hän lapsena pikkuveljen kanssa oli tottunut etsimään ja kallistamaan suuhunsa, jos jotain löytyi, vaikka sitä tapahtui aika harvoin. ”Ei kallista ainetta jätetä”, oli yksi vanhempien mielilauseista. Ja kyllä he sen kirotun ex-miehensä, Eero Heinosen, kanssa käyttivät aika reippaasti kaikenlaista ”piristävää”, jota hän itse hankki siinä toivossa, että saisi siihen ukkoon edes jonkinlaista liikettä. Mutta aika vähästä se vain retkahti sängyn päälle ja alkoi kuorsata. Mikään ei siihen auttanut. Ja kuin velvollisuudesta hän tyhjensi tietysti itse loput hankinnoistaan. ”Kallista ainetta ei jätetä”- periaatteella, joka oli hänelle kotona opetettu. Ja mielellään hän sen teki. Se maistui. Kai hänellä oli samat geenit kuin veljellä, mutta hän osasi pitää ne kurissa. Siinä ero. Tai ainakin hän niin halusi uskoa.

Oikeastaan oli ihme, että hän oli kelvannut Raimolle. Raimo oli hänen pelastajansa. Ties mikä alkoholisti hänestä olisi tullut ilman jämerää miestä. Toinen pelastaja niissä asioissa oli usko. Raimo kuului babtistiseurakuntaan ja tarttutti sen uskon Railiinkin. Jos ei rakkaus tai uskoontulo alkoholistia auta, auttaa vain kuolema, Raili oli kuullut sanottavan. Alkoholista hän oli samaa mieltä, säälitti veljen osa. Ja kieltämättä viina maistui hänestä liiankin hyvältä, samoin kuin veljestä. Mutta uskostaan hän ei ollut ihan varma, eikä hän vieläkään osannut päättää, kumpaa piti arvokkaampana, Raimoa vai Raimon nimeä. Tai ehkä hän oli vain ihastunut omaan uuteen nimeensä: Raili Raitis. Siinä nimessä oli ryhtiä! Sen ansiosta hän oli kuin uudestisyntynyt. Puhdistunut. Ei tehnyt mieli ryypätä. Jo vaisto sanoi, että oli vastoin kaikkia luonnonlakeja, jos joku, jonka nimi oli Raitis, olisi juonut viinaa ja ollut kännissä. Niinpä Raili Raitis, hänen aviopuolisonsa Raimo ja heidän lapsensa, ihana Reetta, muodostivat perheen, johon ei kenelläkään, niin luulisi, olisi ollut suun koputtamista.

Odotusaikana Raili oli onneksi osannut jo varoa ja olla juomatta. Ja sinä aikana hän sai erikoisesti kokemuksen, mikä onni oli olla raitis. Mitä olisi tullut pikku Reetasta, jos hän olisi entiseen tapaansa ottanut naukkuja, joita oli joka paikassa tarjolla. Jo sikiönä Reetta olisi ollut vaarassa. Todennäköisesti hänestä olisi tullut Fas-lapsi, joka tarkoittaa äidin alkoholinkäytöstä odotusaikana syntynyttä oireyhtymää, joka oli paha juttu. Reetta olisi saanut koko elämänsä kärsiä äitinsä ryypiskelyn takia. Se olisi vaikuttanut hänen ulkonäköönsä ja aiheuttanut kaikenlaista muuta harmia, esimerkiksi oppimisvaikeuksia koulussa. Reetta kulta. Railia melkein itketti, kun hän ajatteli, miten paljon pahaa hän olisi voinut aiheuttaa omalle rakkaalle lapselleen. Tuo sairaus Fas, oli hänelle itselleen liiankin tuttu, vieläpä henkilökohtaisella tasolla.Se näytti paljaat  kasvonsa vieläkin veljen irvokkaalla naamalla; omista kasvoistaan hän ei ollut ihan varma. Oliko hän kaunis vai ruma? Sitä hän usein arvuutteli peilin edessä seistessään. Peili oli täysin puolueeton. Vaikka hän kuinka yritti väännellä kasvojaan, se näytti aina vain häntä, Railia, joka näytti tutulta, mutta josta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa, miltä se näytti toisten mielestä. Itse hän piti itseään kilttinä ja kauniina, mutta sitä käsitystä horjutti sanat, jotka hän oli kuullut isän suusta lapsena eräänä saunailtana, kun isä oli kovasti kekkulissa ja haukkui äitiä: ”Ja tuollaisen rumiluksen sinä olet minulle synnyttänyt, saatanan ämmä!” Ja muitakin haukkumasanoja oli tullut vuolaana kohisevana virtana isän puolihampaattomasta suusta, ja kaikki ne, yhdessä isän mustuneen laastarin peittämän peukalon kanssa, oli suunnattu suoraan häneen. Ja äiti oli istunut luhistuneena myttynä pirtinpöydän penkillä, yrittämättäkään puolustaa itseään tai lastaan. Vielä nyt, itse jo äitinä, Raili ei ollut varma, puhuvatko känniset ihmiset totta vai valetta. Kukaan ei voinut sitä hänelle todistaa. Isän sanat olivat hänen elämänsä trauma, tosin vain yksi monista traumoista.

Ja usko. Uskomatonta miten vaikeaa se oli. Uskoa nyt aivan mahdottomia asioita, joita raamattu oli tulvillaan. Raimo luki joka ilta raamattua ääneen, ja sitä oli pakko kuunnella, muuten Raimo suuttui. Kaikkein raskainta oli kuitenkin se, kun piti uskoa siihen Jumalaan, joka oli Raimon ja Raamatun Jumala. Hänen oma Jumalansa häipyi nolona taka-alalle. Illalla piti rukoilla sitä salaa, ja pyytää siltä anteeksi. Ja se antoi. Tuli helpottunut olo. Totta kai hänen Jumalansa ymmärsi, miten tärkeä henkilö Raimo Raitis hänelle oli!

Raimoa ja Raimon Jumalaa piti uskoa, heidän jokaista sanaansa. Epäillä ei saanut, muuten Raimo ja hänen Jumalansa vihastuivat. Raili oli ratkaissun sen niin, että hänen itse itselleen kehittämä oma Jumala, joka oli suvaitsevainen ja kiltti, oli aina mukana, hän kantoi sitä pienessä kalvopussissa jossain sielunsa sopessa. Mutta sitä piti rukoilla salaa. Eikä siitä voinut puhua kenellekään. Se ei vaatinut kastetta. Mutta ollakseen Raimon ja hänen Jumalalleen mieliksi, hän pyysi itselleen babtistikastetta, joka tapahtui veteen upottamalla, ja voi taivas, miten kylmää se vesi oli!

(jatkuu... - ehkä)

                       

                              Penderecki: "The Dream of Jaakob" (7:32 min.)

                                                          (Jaakobin uni)