Mäkinen on aika yleinen nimi, ei siinä mitään, mutta se Mäkisen perhe, johon Raili ja hänen veljensä olivat kuuluneet, oli surkea, pelkkiä ongelmia sisältävä irvikuva oikeasta perheestä. Oli hulinaa, oli riitoja, keskinäistä kahakkaa, epävarmuutta, puutetta ja köyhyys, joka ihan oikeasti oli ”kukkinut joka nurkassa” (symbolinen sanonta, jossa on jotain vanhanaikaista, melkein antiikkista kauneutta).
Sen
perheen elämä oli ollut – liioittelematta, niin Railista tuntui,
kun hän nyt jälkeenpäin muisteli menneitä - kuin elämää
kaatopaikalla, jos vertasi sitä ns. tavalliseen perhe-elämään
siistissä, normaalissa taloudessa (josta hän siinä vaiheessa ei
ollut tiennyt mitään). Hän ajatteli vihaisena lapsuuttaan. Hän
häpesi kotiaan. Hän häpesi äitiään, joka kuoli auton alle
yrittäessään kännipäissään horjua tien yli, ja oli jäänyt
kaaduttuaan makaamaan ajotielle, pimeässä, syksyllä. Hän häpesi
isää, joka oli kuollut maksakirroosiin hoitokodissa, johon hänet
oli viety vieroitushoitoon, mutta josta hän oli alinomaa karkaillut
lähimpään baariin sukkasillaan. Kerran hän oli löytynyt sieltä
alushousuissa. Kerran joku sanoi nähneensä hänet kylän raitilla
koko karvainen alaruumis paljaana, ei edes alushousuja jalassa. Voiko
kurjempaa näkyä enää olla! (isä parka)
Veljeään
ei Raili oikeastaan vihannut. Ehkä päinvastoin. Lapsena he olivat
yhdessä koettaneet pitää huolta isästä ja äidistä. He
luulivat, että se oli heidän tehtävänsä. Raili heräsi aamulla
keittämään kahvia vanhemmilleen, että he jaksaisivat herätä ja
nousta jaloilleen, mutta ei onnistunut, vaikka hän vei sitä heille
vuoteeseen ja koetti herätellä; isä kuorsasi ja äiti makasi
myttynä peiton alla, raotti silmiään, kun Raili silitti hänen
rasvaisia hiuksiaan, ja mutisi jotain, että "laske se paska tarjotin
lattialle" ja nukahti uudestaan. Puolille päivin he nukkuivat, ennen
kuin kömpivät ylös sängystä ja loivat toisiinsa epäluuloisia ja
vihamielisiä katseita, joita lievä yhteenkuuluvuuden tunne
kuitenkin sävytti. Rakasta ja vihaa, oli heidän keskinäinen
sopimusartiklansa, jota he näyttivät noudattavan.
Veli
keräsi aamuisin tyhjiä pulloja ja tonki isän taskuja, ja onnistui
aina sen verran saamaan kokoon rahaa, että saattoi pullot
palautettuaan ostaa kaupasta jotain ruokatarvikkeita, ainakin
kaurahiutaleita ja maitoa, joista Raili keitti heille puuroa, jota he
söivät maidon kanssa.
Oikeastaan
heillä oli välillä oikein mukavaa, veljellä ja hänellä. Eivät
he koskaan valitelleet toisille, vieraille ihmisille, omaa oloaan.
Eivätkä he oikeastaan edes tajunneet, mistä heidän olisi pitänyt
valittaa. He tulivat toimeen, ja se riitti. Elämä oli sellaista
kuin sen kai kuului ollakin. Ei heistä paljon välitetty. Ei
kiitetty eikä kielletty. He saivat tehdä mitä halusivat. Ja
pakkohan heidän oli jotain tehdä. Vasta jälkeen päin Raili sai
kuulla mitä mieltä äiti oli heistä ollut. ”Meillä on niin
hyvät lapset, ettei uskoisi! He ovat ahkeria ja hyvätapaisia. Tyttö
tuo aamuisin meille kahvit sänkyyn, ja pyytää valmiille ruualle.
Poika käy käskemättä kaupassa ja auttaa muutenkin aina kun on
tarvis, ja voi miten hyvin he pärjäävät koulussa! Ihan
ihmetyttää.” Niin äiti oli kehunut heitä yhdelle tutulle
rouvalle, joka tuli heidän puheilleen äidin hautajaisissa.
Oikeastaan, kaiken vihansa ohessa, Raili huomasi itsekin (kun
pohjiaan myöten ajatteli), miten kaiken sen vihan takana hän
kuitenkin kaipasi vanhempiaan. Se oli outoa. Tuntui ihmeelliseltä.
Miettiväisenä hän pyyhkäisi silmiään, ja jonain heikkona
hetkenä myöhemmin, kun kun Reetta oli jo koulussa ja Raimo omilla
teillään, hän kuuli oman äänensä miten se kaikui tyhjässä
talossa, itkuisena. ”Äiti, äiti!. Minulla on sinua ikävä.”
Mutta kun äiti sitten ilmestyi hänen silmiensä eteen rähjäisenä,
pahalta haisevana, laihana raatona, hän kavahti ja vavahti. Ehkä
Raimon Jumala teki sittenkin oikein, kun korjasi hänet pois. Minun
Jumalani ei ota kantaa koko tapaukseen. Minun Jumalani on lempeä ja
rakastaa kaikkia ihmisiä riippumatta siitä, minkälaisia he ovat.
Minun Jumalani oli huolissaan ja suri äidin kohtaloa, tai ehkäpä
se oli juuri Hän, joka kiskaisi äidin pois kärsimästä. Ja auttoi isääkin, Raili ajatteli.
Raililla
oli itselläänkin välillä vaikeuksia. Hänelle saattoi tulla
hetkeksi suorastaan vastustamaton halu saada edes tilkkanen vähän
väkevämpää juotavaa, jota kahvi tai tee, puhumattakaan
vesilasillisesta ei pystynyt korvaamaan. Hän kaipasi pullonpohjia,
joita hän lapsena pikkuveljen kanssa oli tottunut etsimään ja kallistamaan suuhunsa, jos jotain löytyi, vaikka sitä tapahtui aika
harvoin. ”Ei kallista ainetta jätetä”, oli yksi vanhempien
mielilauseista. Ja kyllä he sen kirotun ex-miehensä, Eero Heinosen, kanssa käyttivät aika reippaasti kaikenlaista ”piristävää”,
jota hän itse hankki siinä toivossa, että saisi siihen ukkoon edes
jonkinlaista liikettä. Mutta aika vähästä se vain retkahti sängyn
päälle ja alkoi kuorsata. Mikään ei siihen auttanut. Ja kuin
velvollisuudesta hän tyhjensi tietysti itse loput hankinnoistaan. ”Kallista ainetta ei jätetä”- periaatteella, joka oli hänelle kotona opetettu. Ja mielellään
hän sen teki. Se maistui. Kai hänellä oli samat geenit kuin
veljellä, mutta hän osasi pitää ne kurissa. Siinä ero. Tai
ainakin hän niin halusi uskoa.
Oikeastaan
oli ihme, että hän oli kelvannut Raimolle. Raimo oli hänen
pelastajansa. Ties mikä alkoholisti hänestä olisi tullut ilman
jämerää miestä. Toinen pelastaja niissä asioissa oli usko. Raimo
kuului babtistiseurakuntaan ja tarttutti sen uskon Railiinkin. Jos ei
rakkaus tai uskoontulo alkoholistia auta, auttaa vain kuolema, Raili
oli kuullut sanottavan. Alkoholista hän oli samaa mieltä, säälitti
veljen osa. Ja kieltämättä viina maistui hänestä liiankin
hyvältä, samoin kuin veljestä. Mutta uskostaan hän ei ollut ihan varma, eikä hän
vieläkään osannut päättää, kumpaa piti arvokkaampana, Raimoa
vai Raimon nimeä. Tai ehkä hän oli vain ihastunut omaan uuteen
nimeensä: Raili Raitis. Siinä nimessä oli ryhtiä! Sen ansiosta
hän oli kuin uudestisyntynyt. Puhdistunut. Ei tehnyt mieli ryypätä.
Jo vaisto sanoi, että oli vastoin kaikkia luonnonlakeja, jos joku,
jonka nimi oli Raitis, olisi juonut viinaa ja ollut kännissä.
Niinpä Raili Raitis, hänen aviopuolisonsa Raimo ja heidän
lapsensa, ihana Reetta, muodostivat perheen, johon ei kenelläkään,
niin luulisi, olisi ollut suun koputtamista.
Odotusaikana
Raili oli onneksi osannut jo varoa ja olla juomatta. Ja sinä aikana hän
sai erikoisesti kokemuksen, mikä onni oli olla raitis. Mitä olisi tullut
pikku Reetasta, jos hän olisi entiseen tapaansa ottanut naukkuja,
joita oli joka paikassa tarjolla. Jo sikiönä Reetta olisi ollut
vaarassa. Todennäköisesti hänestä olisi tullut Fas-lapsi, joka
tarkoittaa äidin alkoholinkäytöstä odotusaikana syntynyttä
oireyhtymää, joka oli paha juttu. Reetta olisi saanut koko elämänsä
kärsiä äitinsä ryypiskelyn takia. Se olisi vaikuttanut hänen
ulkonäköönsä ja aiheuttanut kaikenlaista muuta harmia,
esimerkiksi oppimisvaikeuksia koulussa. Reetta kulta. Railia melkein
itketti, kun hän ajatteli, miten paljon pahaa hän olisi voinut
aiheuttaa omalle rakkaalle lapselleen. Tuo sairaus Fas, oli hänelle
itselleen liiankin tuttu, vieläpä henkilökohtaisella tasolla.Se
näytti paljaat kasvonsa vieläkin veljen irvokkaalla naamalla;
omista kasvoistaan hän ei ollut ihan varma. Oliko hän kaunis vai
ruma? Sitä hän usein arvuutteli peilin edessä seistessään. Peili
oli täysin puolueeton. Vaikka hän kuinka yritti väännellä
kasvojaan, se näytti aina vain häntä, Railia, joka näytti
tutulta, mutta josta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa, miltä
se näytti toisten mielestä. Itse hän piti itseään kilttinä ja
kauniina, mutta sitä käsitystä horjutti sanat, jotka hän oli
kuullut isän suusta lapsena eräänä saunailtana, kun isä oli
kovasti kekkulissa ja haukkui äitiä: ”Ja tuollaisen rumiluksen
sinä olet minulle synnyttänyt, saatanan ämmä!” Ja muitakin
haukkumasanoja oli tullut vuolaana kohisevana virtana isän puolihampaattomasta suusta, ja kaikki ne, yhdessä isän mustuneen
laastarin peittämän peukalon kanssa, oli suunnattu suoraan häneen.
Ja äiti oli istunut luhistuneena myttynä pirtinpöydän penkillä,
yrittämättäkään puolustaa itseään tai lastaan. Vielä nyt,
itse jo äitinä, Raili ei ollut varma, puhuvatko känniset ihmiset
totta vai valetta. Kukaan ei voinut sitä hänelle todistaa. Isän
sanat olivat hänen elämänsä trauma, tosin vain yksi monista
traumoista.
Ja
usko. Uskomatonta miten vaikeaa se oli. Uskoa nyt aivan mahdottomia
asioita, joita raamattu oli tulvillaan. Raimo luki joka ilta
raamattua ääneen, ja sitä oli pakko kuunnella, muuten Raimo suuttui. Kaikkein raskainta oli kuitenkin se, kun piti uskoa siihen
Jumalaan, joka oli Raimon ja Raamatun Jumala. Hänen oma Jumalansa
häipyi nolona taka-alalle. Illalla piti rukoilla sitä salaa, ja
pyytää siltä anteeksi. Ja se antoi. Tuli helpottunut olo. Totta
kai hänen Jumalansa ymmärsi, miten tärkeä henkilö Raimo Raitis
hänelle oli!
Raimoa
ja Raimon Jumalaa piti uskoa, heidän jokaista sanaansa. Epäillä
ei saanut, muuten Raimo ja hänen Jumalansa vihastuivat. Raili oli
ratkaissun sen niin, että hänen itse itselleen kehittämä oma Jumala,
joka oli suvaitsevainen ja kiltti, oli aina mukana, hän kantoi sitä
pienessä kalvopussissa jossain sielunsa sopessa. Mutta sitä piti
rukoilla salaa. Eikä siitä voinut puhua kenellekään. Se ei
vaatinut kastetta. Mutta ollakseen Raimon ja hänen Jumalalleen
mieliksi, hän pyysi itselleen babtistikastetta, joka tapahtui veteen
upottamalla, ja voi taivas, miten kylmää se vesi oli!
(jatkuu... - ehkä)
Penderecki: "The Dream of Jaakob" (7:32 min.)
(Jaakobin uni)
34 kommenttia:
Hyvää parodiaa !
Ja onneksi Raili tapasi Raimon eikä Heimo Hassista tai Olli Ooppiumia.
Kiitos, Anonyymi! Hyvin oivallettu, siihen on minulla aina kova pyrkimys, vaihtelevalla menestyksellä. :D
(muuten, olen sitä mieltä että kaveripiirikin olisi syytä tarkkaan harkita, siinä piilee vahva voima)
.
dudvie siis kauhistui? Tuli sanattomaksi, arvaan.
Kiitos dudvie, että vierailit! Arvostan hiljaisuuttasi...
Liisu linimentti, novellillesi odottaa jatkoa. On se senverran.
Mikis millenium, ootko liittyny jo AA-kerhoon? Minä vasta harkitsen. :D
Olen. Olen jopa päässyt jatko-oppilaaksi. Nykyisin kuulun AAA-kerhoon.
Kadehdin sinua! Olen kuullut kerrottavan, että siellä kuulee jänniä juttuja.
Kolmen A:n kerho! Kuulostaa hyvältä. Ehkä yritänkin oikaista ja pyrkiä juuri sinne.
Tai oikeastaan olen jo (tietämättäni) eräänlaisessa kerhossa. Eilen oli ohjelma, jossa puhuttiin "erityisherkistä ihmisistä"
Nyt ymmärrän, miksi suutun niin helposti, ja miksi itku on tavaramerkkini ym. kauheaa.
Kun luin tätä, vaihtelevasti nauratti ja suretti...
Mun lempihahmokseni nousi jotenkin Railin veli :)
Minulle kerran eräs ystäväni - kun olin vasta ihan nuori - päin pläsiä sanoi että "kuvitteletko sä mikko että sä oot ihan normaali?".
Olin kuvitellut, siihen asti. (Mutta sitten lopetin mielikuvittelun. Eli mieleeni piirtelyn.)
Liisu, oletko huomannut, että netissä on EHP-testejä? Kannattaa huvikseen kokeilla. Kuunkuiske kysyi minulta joskus, muistaakseni kun kirjoitin aspergerjutuista, olenko mahdollisesti EHP.
Tein sitten testin ja sain korkeimmat mahdolliset EHP-pisteet. Tämä oli minulle valaisevaa, ja vasta nyt aloin oivaltaa paremmin, miksi en voi pitää villatakkia, kun sen hihat karvastelevat käsivarsia, tai miksi en voi käydä elokuvissa - äänentoisto särkee korvani, tai miksi hätkähdän kovaa ääntä silloin kun muut eivät reagoi.
Olen hätkähdellyt luokassa, kun opettaja pamautti karttakeppiä pöytään ja muut eivät oleet moksiskaan, olen hätkähdellyt huutokaupoissa, kun meklari on iskenyt nuijaa pöytään. En siedä hajuvesiä, en voi katsoa eläindokumentteja, joissa eläinlapsi kuolee - viikonlopulla itkin sunnuntaiaamuna, kun leijonanpentu menehtyi ja muut leijonat kunnioittivat sen kuolemaa hiljaisuudella ja selvällä kaipauksella. Lisäksi tarvitsen usein omaa aruhaa, jotta ärsykkeet eivät vyöry ylitseni. Olen joskus luullut, että tämä on introverttiutta, mutta ei se välttämättä ole, sillä olen kuitenkin aika sosiaalinen, ja pidän ihmisistä.
Uskon hyvinkin, että olet EHP, Liisu, vaikka ei kai noilla "diagnooseilla" niin väliä ole. Itselle ne saattavat selittää kuitenkin monia asioita.
(Anteeksi, etten nyt puhu tarinastasi. Luen ne aina ja sisäistyn aika helposti henkilöihisi. Ehkä siksi en oikeastaan kovasti halua eritellä niitä. Hyvin kirjoitat.)
ohoh, iines tunkeutui tänne. ihan kiva, pikkupyllyineen
Tuosta tämän tekstin kuvituksesta (jossa nainen löhöää hajareisin miehen selän päällä) mulle tulee mieleen yks juttu. - Haluatko kuulla?
En kuule?
No, elettiin realisosialismin aikaa. Ja eräältä tunnetulta puolalaiselta taidemaalarilta tilattiin taulu "Lenin Varsovassa". Hän teki sen - siitä sai hyvän hinnan, zloteja. Mutta kun tilaajan edustaja, herra byrokraatti B, tuli ja katsoi taulua, hän hermostui! (Koska siinä Trotski nussi Leninin vaimoa. Ja taulun taustalla oli Kremlin tornit.) J-malauta, mitä tämä tarkoittaa! puoluebyrokraatti huusi. S-tana, teidät kohta ammutaan! Minä tilasin Teiltä Lenin - missä on Lenin? Minä tilasin teiltä Varsovan - missä on Varsova? - Taiteilija yritti rauhoittaa mesenaattiaan: "tässä maalauksessa Lenin nimenomaan ON Varsovassa..."
Nea,
Kertomus-Railin veli taitaa olla jo pultsarin tasolla, en tiedä, mutta luulen. Pultsareita katsotaan usein kuin he olisivat jotain roskasakkia, heitä inhotaan tai säälitään.
Eikä heidän elämäntapansa näytä todellakaan sivullisesta kovin ruusuiselta.
Minulla on se käsitys, etteivät he ole itse valinneet kohtaloaan, vaan he ovat ajautuneet tilanteeseen, jolle eivät mahda mitään. Heidän joukossaan on monenlaisia ihmisiä. Yleensä he ovat, olen kuullut, tavallista herkempiä ja hyväsydämisiä, mutta heillä on ollut elämässään huono tuuri. Tuskin kukaan on halunnut tulla leimatuksi pultsariksi. He ovat tavallaan sisjaiskärsijöitä. (Vai kärsivätkö he?)
Kerran yksi pultsari lähestyi minua bussiasemalla. Luulin, että hän tulee pyytämään rahaa. En ollut häntä huomaavinani, mutta hän pysähtyi eteeni ja sanoi: "Hyvä rouva, saanko suudella kättänne!" Hämmennyin ja ojensin käteni. Hän teki hovikumarruksen ja muiskautti suudelman kämmenselkääni, ja poistui.
(minä pitelin kättäni ja katselin sitä ihmeissäni)
mikis,
tuosta ensimmäisestä kommentistasi jossa joku pelkäsi että olet normaali: pidän sitä erittäin opettavaisena. Kannattaa harkita tarkkaan, mitä henkilökohtaista negatiivista tai uhittelevaa sanoo toiselle, sillä voi olla seurauksia. a) toinen hyökkää kimppuun ja mukiloi. b) toinen rupee itkemään ja ottaa sen loukkauksena, c) toinen alkaa nauraa hervottomasti ja sanoo: Sitä mieltä minä itsekin olen! Kas, kun olet huomannut sen!
Toisesta kommentistasi sanoisin… (samaa kuin nimimerkki dudivie tuolla ylempänä.) Siis en sanoisi mitään, sillä se on niin monitulkintainen työ, että siinä voi nähdä mitä tahansa.
Tuo vitsi taas (näkisitpä naamani) se on suurempaa matematiikkaa kuin pienet aivoni osaavat ratkaista! :D
(mikis, ootko sinä tuo anonyymi Iineksen jutun perässä? Jos oot, niin onneksi Iines tuntee sinut ja tietää sanankäyttösi, ja osaa suhtautua.
Jos et oo, se on joku, joka on saanut vaikutteita kuvasta tai tekstistä, jossa puhutaan paljaasta pyllystä, ja se on ollut siitä hauskaa. - Ihan hyväntahtoinenhan se on.)
Iines,
EHP, enpä olisi tiennyt vielä joku aika sitten, mitä tuo kirjainyhdistelmä tarkoittaa. Käynpä tosiaan huvikseni kokeilemassa paljonko tulee pisteitä. Olen jo aikaisemmin joskus sanonut sinulle, että hämmästyn usein kirjoituksissasi sitä, miten samantapaisesti ajattelemme asioista.
Minäkin pidän ihmisistä, mutta joissain yleisissä tilaisuuksissa. missä on paljon väkeä tunnen itseni ufoksi ja kun tarkkailen käytöstäni, on se ihan omituista. En ole oma itseni. Jos on jotain tuttuja, saatan alkaa puhua pälpättää niin että kiroilen itsekseni kotimatkalla, että tulikin puhuttua! Ja täysin vieraiden joukossa olen kuin metsässä tai yksin autiolla saarella. En osaa olla vapaa ja luonnollinen. Hyi, Liisua! Pelkään ihmisjoukkoja.
Mutta kirjoituksiasi olen aina ihaillut. Uskallat rohkeasti sanoa, mitä ajattelet ja mitä mieltä olet. (Siinä olemme erilaisia, minun pitää kätkeytyä erilaisiin hahmoihin, ja koettaa fiktion avulla selvittää ajatuksiani itselleni.)
Olet ensimmäisiä ihmisiä, joita olen täällä "blogilandiassa" tavannut, ja käyn lukemassa aina kun huomaan, että nyt Iinekseltä on tullut taas uusi juttu. Usein luen myös kaikki kommentit juttusi perässä, ja - täytyy sanoa - siellä käydään joskus hyvinkin mielenkiintoisia keskusteluja!
Minä kirjoitan tänne - niinkuin muuallekin - nimimerkillä "mikis". Luen hyvin harvaa blogia - minulla on muutakin tekemistä, mutta oon huomannut että jossain muuallakin blogimaailmassa seikkailee "mikis" nimimerkki.
Sille en mitään (tietenkään) mahda. (Tai Hän minulle?)
No voi, mikis (se oikea mikis), jospa sinulla on kaksoisolento. Tai jospa se on joku, joka tykkää siitä nimestä. Ja haluaa sen takia käyttää sitä. Haittaako se sinua?
Minua se ei haittaa. Arvostan ihmisiä, jotka näkevät vaivaa ja haluavat kirjoittaa kommentteja.
Ei kommenttienkaan kirjoittaminen aina helppoa ole. Mutta se ei ole kivaa, jos joku kirjoittaa ilkeitä kommentteja. Pelkään ilkeitä ihmisiä. Sellaisia, jotka haluavat vahingoittaa toista ihmistä tahallaan. Se ei ole minusta reilua. Mutta ehkä heillä menee itsellä huonosti ja sen takia, jotta kestäisivät paremmin, haluavat, että jollakin toisellakin menisi huonosti. On aina helpompaa, jos on joku kohtalotoveri.
Pitäisiköhän heitäkin siis ymmärtää?
Että se helpottaisi heitä. Se voisi tehdä heille hyvää, jos joku heitä ymmärtää. Ehkä he sitten eivät enää olisikaan ilkeitä. Mitä mieltä sinä olet (oikea) mikis? Miksi ilkeät ihmiset ovat ilkeitä?
Onko ilkeitä ihmisiä olemassakaan. Ehkä he ovatkin vain onnettomia.
Ei minua minun identiteettini hyväksikäyttö sinällään haittaa mutta minua haittaa se että ulkopuoliset ihmiset luulevat että minä kirjoitan kaikenlaista paskaa. Mitä siis tuo toinen "mikis" vääntää.
Minä haluan kirjoittaa ihan omaa, aitoa, ehtaa mikis-paskaa.
Copyright mikis
Siis en minä sitä tarkoita että tämän toisen "mikiksen" kirjoittelu an sich on huonompaa kuin minun. En ollenkaan. Mutta en minä tykkää kenenkään toisen oksennuksia syödä. Ajatuskin yököttää. (Ps. Jos on hirvee nälkä, on esimerkiksi eksynyt Alaskan viidakkoon, eikä ole mitään purtavaa, ja on hirvee nälkä... tai tämän taisin jo sanoa... niin silloin voi kyllä syödä vaikka oman oksennuksensa. Mutta EI muitten!)
Aina kun puhutaan imago-ongelmista, alan miettiä hyönteisiä. Heillä - eräillä lajeilla - on imagovaihe. Ihmisillä on, jos on, image-ongelmia.
Tai voi olla että en nyt käsitä tätä asiaa. (Joka toisaalta on taas ihan käsittämätöntä?)
mikis (se oikea, tai ollaan armollisia sille toisellekin mikikselle) siis myös se toinen mikis:
Ajattelen (an mich) että me ihmiset ollaan liian totisia, ja heti jos toista naurattaa (an sich) joku katsoo kummissaan, mitä tuo hihittää (an mich) ja en välitä. EN VÄLITÄ (vaikka ymmärrän että se näyttää omituiselta).
Niin, Sinulta - oi pääskyseni - ei ole koskaan varastettu Sinun henkisyyttäsi/identiteettiä. (oi lokkiseni) Minultapa on. Voi oi voi. Kunpa joskus tapaisimme,rakas pyryharakka, esimerkiksi minun luonani; juotaisiin hunajateetä, katseltaisiin nauhalta "Rikkaita ja Rohkeita", sitten kekusteltaisiin päivänpolttavista asioista, vähän ehkä kulttuuristakin,ja sitten vasta kopuloitaisiin, ja sen jälkeen pohtisimme - omat pienet päämme yhdessä - että Mitäs Ny?
Sano Sinä. (Tai Hemmi-tätini käytti sanaparia "sa sä".)
Onneksi Hemmi-tätini ei ollut suomenkielenopettajattareni. Mutta fiksuutta hän minuun opetti. Enemmän kuin mitä minuun mahtuu. (Koska en ole kamalan lihava.)
En ikinä, ilman näitä oppeja, mitä hemmi-täti minulle opetti, olisi rohjennut pistää Forssan Lehden "Henkilökohtaisia palstalle" ilmoitusta "yks henk. koht. nuori mies. etsii toist. henk. koht. nuort. naista joka on valmis sit. aviol. kahl. - ystävälliset vastaukset nimimerkille "yst. henk. koht. nuori mies"
Arvaa montako kiimaista vastausta sain?
Oikein.
Paitsi pari viikkoa tämän jälkeen Forssan poliisista soitettiin minulle ja sanottiin että "me ollaan kuultu että siellä kasvatetaan hamppua. pitääkö tämä paikkansa?" Vastasin että "ei pidä!" Ja paiskasin puhelinluurin kiinni.
Ps. Näille nuoremmille - rakkaille muurhaissinisiiville - sanoisin että entisaikaan oli sellaisia puhelimia joissa oli "luuri". - Eikä voinut tosta nääs vaan skypettää. Eikä pelata samaan aikaan änksy böördsejä. (Taskubiljardi sitä siihen aikaan korkeintaan tuli pelanneeksi.)
Pojat pelasivat "taskubiljardia", tytöille se oli mahdotonta. Ehkä tytöt pelasivat jotain viiva-peliä? En tiedä, koska en minäkään kaikkia asioita tiedä. Ja minkä takia mun kaikki asiat pitäisi tietää, ihmettelen?
(alkaa lukea aamuhesaria. ja tuo närkästyksen puuskahdus, joka häneen äsken yllättäen iski, kuin ongenkoukku, menee pois. eli haipuu...)
mikis (kaikki mikikset):
Miks on niin, että kalpenen sinun viestiesi rinnalla (mieleeni nousee mustia pilviä - joita on ilm.tiet.lait. luvannut tänään) ja ajattelen vain sitä, miten meitä pikkuihmisiä petetään kiihtyvällä nopeudella.
Ajattele, me täällä, puolisoparkaiset, kipuilemme (siis kipuilemme lukiessamme terv.palstoja, että varjeltuisimme liikalihavuudelta ja syömme pähkinöitä, kun joka kerran siellä sanotaan: syökää pähkinöitä, PÄHKINÖITÄ! Ne on terveellisiä.
Eilen illalla luin jostain, että ne (pähkinät) sisältävät kamalasti rasvaa, RASVAA! 70-80 prosenttia! Mitähän tätisi sanoisi (sa ny!) jos tietäisi.
Me täällä katsotaan avuttomina toisiamme ja sanotaan, VOIKO SYÖDÄ PÄHKINÖITÄ (lihomatta)? Kumpikaan ei tiedä.
Se on pahin petkutus, että maapähkinät ei olekaan pähkinöitä, ne onkin HERNEkasvin siemeniä (kertoo Wkipedia, ja pahinta että Cashewpähkinät ovat MUNUAISPUUN hedelmien siemeniä! Munuaispuu, syökö kukaan mielellään sen nimisen kasvin osia. Kauhistuttaa minua (kun olen extra herkkä). Ei me uskalleta tietää mitä saksanpähkinät ovat. Varmaan vielä kamalampia! Voi kun tätisi olisi meitä ohjaamassa oikeitten syömisten pariin! Toivoo maahanlyöty Liisu.
Sinustahan tulee kohta, liisu luhtakerttu, kohta amatööribiologi jos jatkat nuin uutteraa (mutta kieltämättä uuvuttavaa) Wikipedian luonnontieteellisten lehtien selailua, selailua.
Ps. Liikalukeminen tekee ihmisestä kuin ihmisestä hieman pöpin. (Olen huomannut sen passikuvastani.)
Oi, mikis! Onneksi olemme (me täällä) olleet tämän päivän aikana matkalla pisteestä B pisteeseen C, ja voin vannoa, etten ole lukenut tänään mitään muuta kuin Annikin bloggauksen tänä iltana ja tuon kommenttisi.
Joten toivoa on ehkä vielä vähän jäljellä täydellisestä pöpiydestä (miten soma sana!) pysytellä puolittaisessa pöpiydessä (miten kauniisti se taipuukin!)
Yksi mun opiskelukaveri sanoi muuten kerran: "Olen valinnut tyhmyyden. On paljon helpompi esiintyä tyhmänä kuin viisaana!" Minusta hän oli tehnyt oikean valinnan.
An important thing worth considering is the attorney's focus.
Another essential characteristic for the two is a great track report.
It is their priority to ensure that their clients not only receive an official
court date if needed, but they also make sure all clients are compensated
fairly.
Here is my blog :: toronto personal injury attorney (http://vimeo.com/)
You really make it seem so easy with your presentation but I find this matter to be actually something that I think I would never understand.
It seems too complex and extremely broad for me. I'm looking forward for your next post, I will try to get the hang of
it!
Feel free to visit my website - dui in arizona
En tiedä tekikö hän oikein; en tunne opiskelukavereitasi. - Totta kai toivon, etten kaikkia koskaan tulisi tuntemaankaan.
Tuus!
mikis, yksi juttu tästä opiskelukaverista (tuskin hän lukee tätä blogia):
Silloin opiskeluaika hän käyttäytyi kuin Sokrates, vaatimattomasti. Hän oli nokkela. Koska silloin, niin kuin nykyäänkin, on vaikea saada opiskeluasuntoa, hän asui yhden lesken kaksiossa, sen keittiössä. Koska leski oli mies, ei hän tarvinnut keittiötä, kävi syömässä nurkkabaarissa. Kylpyhuonetta ei ollut. Missä leski peseytyi, sitä hän ei tiennyt, mutta nokkelana poikana hän itse peseytyi sinkkisellä tiskipöydällä. Riisui itsensä (kuulemma) ja meni makaamaan tiskipöydälle, jonka altaassa osa kerrallaan peseytyi. (Ei haissut hieltä).
Kiva kaveri! Kertoili aina vitsejä.
Oli suosittu. Missä hän nykyisin luuraa, ei aavistustakaan. Niin suuri on maailma.
Liisun jutut synnyttää uusia juttuja ja puheita. Se on oivallisen jutun merkki. Peikkokin haluaisi osata kertoa sellaisia. Ehkä Liisu joskus paljastaa salaisen konstinsa...
isopeikko, minä voisin kirjoittaa nuo samat sanat sinulle! Kun olen lukenut juttujasi, ihmettelen aina, miten sinä osaatkin saada ne sopivan pituisiksi.
Minulta tulee liikaa sanoja, ja sitten ne ei mahdu ja pitää jatkaa, jatkaa, jatkaa...
Loputtomiin? Toivottavasti ei sentään!
Lähetä kommentti