28.6.2014

PERHE (osa 4/4) Raimo Raitis. Yhteenveto


Tiitus Petäjäniemi: Iloinen virkamies
(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/)



Herra Raitis, etunimeltään Raimo, kantoi lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isän isänsä olivat kantaneet. Raimo Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Raimo Raitis oli raitis.

Raimo Raitis olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodosti vaimo ja yksi tytär – ja hän itse tietysti - olisi myös kantanut samaa lippua ja mieluummin yhtä korkealla, mutta…mutta.

Pian avioon menonsa jälkeen, Herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa oli ongelma.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, ja kaikki näytti aluksi lupaavalta, mutta sitä velvoitetta, johon nimi viittasi, vaimo ei ottanut lopulta kuitenkaan tarpeeksi vakavasti. Ja tytär, miten hieno tytär heillä olikaan, hiukan liian lihava, mutta muuten sangen rakastettava. Reetta, Reetta kulta, joka myöhemmin karkasi kokonaan pois näkyvistä. Katosi ainakin isäparkansa ulottuvilta, jos koskaan oli siinä ollutkaan. Vaimonsa takia, hän, Raimo, pysytteli mieluummin alkuvuosien jälkeen vähän kauempana kodista, piti niin sanotusti hajurakoa, mutta kyllä se oli otettava todesta. Hänellä oli tarkka nenä, hajuaisti, joka oli herkimmillään juuri kotona. Varsinkin viimeisinä aviovuosina hän nuuhki hyvin tarkoin tilannetta heti kynnysmatolta, ja usein, ikävä sanoa, se haiskahti joskus hyvinkin pahalta.

Raimo Raitis oli suoraselkäinen mies, hyvin pidetty työpaikallaan. Hän oli tärkeässä virassa toimistossa, jossa toimistonaisten lisäksi pyöri aina silloin tällöin joku asiakas, jolle oli hauska kertoilla vitsejä. Hän, Raimo, oli tunnettu ystävällisyydestään ja sydämellisyydestään myös työpaikan ulkopuolella. Suoraselkäisyys oli hänen tavaramerkkinsä paitsi virkamiehenä, myös ihmisenä. Mutta asiat, joista hän joutui huolehtimaan toimiston päällikkönä, eivät suinkaan olleet aina miellyttäviä. Hänen tehtävänsä oli järjestää niin, että rotat ja muut syöpäläiset pysyivät kaukana ihmisten asunnoista tietysti terveydellisistä syistä. Mutta tappamistahan se oli, se oli myönnettävä, suurelta osin. Myrkyttämistä, pääasiassa. Ei ihme, että kaikenmaailman elikot tulivat usein suurina joukkoina hänen uniinsa. Ne piirittivät häntä, lähestyivät uhkaavina ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa, kostoksi. Aamulla hän siihen joskus heräsi ja tutki nahkaansa olisiko siinä taistelun merkkejä, ja huokaisi helpotuksesta, unta se vain onneksi oli.

Naisten naurattelu ja pitäminen iloisina, oli hänen lempiharrastuksensa, sen yläpuolella oli vain Jumala. Hän kuului pabtistiseurakuntaan, jossa toimi aktiivisesti työnsä ohella. Seurakunnassa oli suurin osa naisia, vähemmistönä miehiä, jotka olivat johtotehtävissä, huolehtimassa jäsenistä ja babtistiliikkeen eteenpäin viemisestä ja sen ohjelmoinnista. Raimo Raittiilla oli siellä oma tehtävänsä, jonka hän sai itse valita. Tietenkin, oman mielenlaatunsa huomioon ottaen, hän piti mielellään huolta seurakuntalaisten hyvinvoinnista, asia, joka oli lähellä hänen sydäntään. Toimintatavoistaan hän ei juuri puhunut, mutta se että hän rakasti koko seurakuntaa, kävi ilmi niistä kirkkaista silmistä, joita hänellä oli vastassa kaikkialla muualla, paitsi kotona. Ja kun hän puhui seurakunnan tilaisuuksissa, hänen äänensä oli täynnä rakkautta ja se hulmusi pilvenä seurakunnan yläpuolella - välillä ukkosta ja salamointia, tehon vuoksi. Isällisenä ja lohduttavana se viipyili edessään penkeillä istuvien päiden kohdalla, välillä niitä hiukan koskettaen ja ne olivat kaikki ylöspäin tai alaspäin kaartunein kauloin herkistyneinä ja hartaina valmiit ottamaan vastaan jokaisen sanan, joka äänipilvestä heille tipahti. Rakastakaa toisianne ja täyttäkää maa! Se oli hänen ohjenuoransa. Raamattua ei hänen enää myöhemmin tarvinnut lukea, sillä hän osasi sen jo melkein ulkoa. Ja jos hän jotain unohti, hän korvasi sen helposti omalla puhevarastollaan, jota vuosien aikana oli kertynyt roimasti. Hän oli hyvä puhuja. Ei ollut lainkaan harvinaista, että osa kuulijoista itkeä hyrisi ja pyyhki silmiään, ja jos joku saattoi joskus liikutuksesta kuuluvamminkin ulvahtaa, ei se ketään häirinnyt.

Mutta kaikkeen kyllästyy, hyväänkin. Vanhemmiten Raimo kyllästyi, ei, ei Jumalaan, vaan huolehtimaan seurakunnan hengentilasta. Joku toinen saisi ottaa sen tehtäväkseen. Hän halusi vaihtelua. Ja se oli vaikeaa. Lopulta hän päätti hengenvoimallaan erota koko seurakunnasta. Se oli paha paikka. Mutta se vähän auttoi, kun se tapahtui samoihin aikoihin kun hän erosi vaimostaan. Koti ja uskonto olivat hänen elämässään aina olleet hyvin tärkeitä ja yhteenliittyviä tekijöitä. Sitäpaitsi aika runsaasti oli tarjolla muita uskonnollisia yhdyskuntia, piti vain hiukan nähdä vaivaa ja ottaa selvää niiden tavoitteista ja toimintatavoista. Lopulta, tutkittuaan eri mahdollisuuksia, hän, jäätyään eläkkeelle, liittyi jehovantodistajiin. Miksi siihen? No kyllä se ihmetytti vähän häntä itseäänkin, mutta kun ajatteli etuja, mitä se seurakunta jäsenilleen tarjosi, olihan se kaikilla mitoilla mitattuna paljon sallivampi ja parempi montaa muuta mahdollista. Jumala oli Jumala, sitä sanottiin vain Jahveksi, mutta mitä se haittoi. Jahve oli paljon armollisempi, ei uhkaillut helvetillä, eikä ikuisella kadotuksella. Siellä saattoi jopa päästä taivaan johtokuntaan, miten houkuttelevaa. Vain yksi asia siinä häntä vaivasi: Harmagedonin juoksu. Jos maailmaloppu sattuisi tulemaan hänen elinaikanaan, hänen pitäisi tarttua vaimoaan kädestä ja juosta pitkän kedon poikki käsikädessä kovaa vauhtia, sillä vain nopeimmat pääsivät suoraan taivaaseen, muuten joutuisivat menemään sinne mutkan kautta. Tai joutuisivat kuolleena makaamaa mullan alla, ikuisesti kuolleina. Mutta mitä hän tekisi, kun joutuisi juoksemaan yksin? Vaimo oli entinen, sitäpaitsi jo valmiiksi kuollut. Hukkako hänet perisi? Otettaisiinko hänet tosissaan yksinäisenä miehenä, jo vanhana, jolle juoksu ei edes sopinut; hän olisi hengästynyt jo alkumatkalla huonon terveytensä takia. Sydän reistasi ja suuri maha haittasi jo tavallista kävelyä. - Ehkä oli turhaa pohtia tuonpuoleisia tapahtumia. Hän aikoi elää vielä kauan ja nauttia maailmasta. Vähän erilailla tosin kuin nuorempana, se oli tuo eturauhanen, joka eniten vaivasi. Miehenä ei kukaan häntä todennäköisesti täydestä ottaisi, mutta työstä, jota hän oli tehnyt, siihen hänen maineensa liittyi. Luultavasti ainakin joku muistasi hänet hautaan asti. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, sillä tuskin väliä. Oikeastaan voisi olla hyvin rentouttavaa maata mullan alla, ikuisessa unessa, välittämättä mistään muusta kuin pelkästä levosta, hiljaa, hiljaa maatuen. Kunnes enää vain muotokuva erään viraston seinällä muistuttaisi hänestä, ennen niin iloisesta virkamiehestä. Joku saattaisi sitä joskus ohimennen vilkaista, ellei joku muu olisi vaatinut itseään sen paikalle. Mutta rauha, lopullinen rauha. Eikö sekin sentään ollut tavoittelun arvoinen asia?


Nyt Raimo, ja ehkä koko hänen entinen perheensä (tyttärestä ei ole tarkkoja tietoja) on jo kuollut. Muistakaamme heidät arvokkaina oman elämänsä näköisinä ihmisinä, ihmisinä, jotka jaksoivat urhoollisina kantaa itseään elämänsä lopppuun asti. (Jos muuten joku sattuu tietämään tyttärestä onko tämä vielä hengissä ja mitä hän tekee tällä hetkellä, olisi hyvä, jos hän kertoisi siitä meille.) Joka tapauksessa Raimon ja hänen jo aiemmin menehtyneen entisen vaimonsa, Railin, muistoksi ja heidän kaikkien kolmen kunniaksi on tuohon alapuolelle asetettu musiikkivideo, joka ainakin Raimo Raittiille olisi melko varmasti mieluinen. Vaikka se ei ole hengellinen, se on täynnä henkeä. Myös maallista iloa ja rakkautta, jota Raimo varsinkin osasi arvostaa. Sen ydin ja rytmi on yhtä suoraselkäistä ja selkeää kuin Raimo Raitis itse. Hänen kunniakseen siihen on valittu monista tarjolla olleista versio, jossa on paljon kauniita, rakkautta tihkuvia ihmisiä ja tietysti myös pettyneitä. Niitä on maailma tulvillaan. Sitä paitsi siinä yhdistyy sekä kirjallisuus, musiikki, elokuva ja tanssi. Voisiko enää mikään muu kappale olla sopivampi? Raimo Raitis oli ennen uskoontuloaan innokas tansseissa kävijä. Olkoon tämä siis varsinkin juuri hänelle omistettu.

Musiikin on säveltänyt Dimitri Shostakovich, ja kirja, josta tehdystä elokuvasta, tämä näyte on otettu, on Leo Tolstoin Anna Karenina. Raimo Raitis on tuskin ennättänyt elämässään sitä lukea. mutta saattaa olla että hän on nähyt sen elokuvana.

Pistetäänpä siis tanssiksi!



                     
                               Anna Karenina.Dimitri Shostakovich Wals No 2.
          


23 kommenttia:

dudivie kirjoitti...

.

Liisu kirjoitti...

Dudvie sanoi: .

Kiitos, että panit pisteen tälle jutulle, Dudvie!

Liisu kirjoitti...

Anteeksi, dudvie pitää olla dudivie!

isopeikko kirjoitti...

Eikö olekin hassua, miten kaikki tarinat päättyvät lopulta ihan samoin: kuolema tulee ja korjaa pois. Silti tarina on hyvä kertoa ja unohtaa, että se päättyy. Tai ehkä se onkin jo toinen tarina.

Liisu kirjoitti...

isopeikko, harvoin kerrotaan millaista oikeasti on taivaassa, ja missä se on.

Onhan niitä enkeleitä ja taivaallista musiikkia ihan oikeasti olemassa jo maanpäällä.

Niihin mielikuviin joita useat ns. uskovaiset selostavat en oikein usko. Jos siellä olisi oikeasti sellaista (kukkaketoja, vihreitä niittyjä, kirkkaita puroja, voisi niistä tietysti nauttia. Mutta jos sieltä puuttuu esim. kirjasto, tai Taivaan Sinfoniaorkesteri ja jos siellä ei olisi mielekästä TEKEMISTÄ, voisin pettyä.

Minulla on sellainen tunne, että taivas ja helvetti ovat ihmiseen sisäänrakennettuina. Siltä tuntuu. Joskus (esim. minulla) on taivaallinen olo, joskus tuntuu helvetilliseltä koko elämä.

Mitä on kuoleman jälkeen, sitä ei kukaan varmuudella ainakaan - uskon- tiedä. Se on mielikuvitusta.

Miksei kukaan kirjoita juttua omista taivaskuvitelmistaan. Niitä voisi mielenkiinnolla lukea. Mitä hullumpia sen parempia.

Nyt isopeikko toimiin!

mikis kirjoitti...

Ilma on syksyinen, tuulee kaakosta, olen surullinen kun olen nyt kotona eikä tiedä mitä tekisi. Luin vähän Sarkiaa, se ei kiehdo, siihen en saa otetta. Ajattelen omaa elämääni vaikka ei se ajattelemisesta sen muuksi muutu. Eilen kävin Markkasilla, se kasvattaa Kuohulla vadelmia, niitä on satoja pensaita, laskin 69. Kotiviiniä sain maistiaisiksi kun asensin hänen PCeelle ohjelmia, se ei tiedä tietokoneista mitään. No, en minäkään paljoa, mutta enemmän. Markkasella on kaunis vaimo ja kaksi lasta, 50penninen poika ja 10penninen tyttö. Tämä viini on hyvää, siinä on bukeeta, se tuoksuu saunavihdalle ja vähän käytetyille kuukautissuojille, sen siivekkeille, ja maistuu nesteytetylle DDT:lle jota on plantattu oksalakalla. Nam, nam. Niinpä viinin innoittamana soitan puhelun, joka on virhe; kyllä minä sen tiedän jo ennen soittoa; Jussi ystäväni on itsekäs paskiainen. Sanokin sille että olet paskiainen; se ei siitä tykännyt. Mutta mitäs näistä? Katselen kun tuuli riipii lehtiä puista, käsin.

En kirjoittele kirjeitä.
(Sanat on ilkeitä.)
... niinNoNiinNoAntaaOllavaan ...

Keräätkö postimerkkejä? Minulla on tämä Viuhahtaja, mikähän sen arvo olisi, ei varmaan kamalan paljoa?

Tykkään hakkuuaukioista, se on valhe, miksen saa valehdella. En tykkää moottorisahan äänestä, se repii korvia, kartingauto.

Kornetin ääntä diggaan.




Ps. Shostakovich,
suosikkisäveltäjäni, sävelsi (melkein ainakin) 1 000 048 elokuvasävellystä. Eli että kyllä hän osasi säveltää myös ns.:sti "kauniisti". - Mutta onneksi ei aina!

Liisu kirjoitti...

mikis, vastaus kysymykseesi: en kerää. Siis postimerkkejä. En kirjoittele kirjeitä, minäkään.

Vaiherikasta elämää elät. Kotona voi levätä. SEkin on tekemistä (= vihje).
Yritäpä lukea Sarkian runojen sijaan Pikku Teurastajaa (Patric McCape). Vaikuttaa mukavalta, mustaa huumoria, ostin sen tänään poistomyynnistä (1€).

Melu on tämänpäivän uutisaihe. Se lihottaa, sanottiin uutisissa. En tykkää minäkään moottorisahan äänestä, en huudosta, enkä ambulanssin äänestä.

Diggaat kornetista, sen äänestä. Se on hyvä! Mutta entä jos sekin on vale, niin kuin hakkuualue? (Saat sinä puhua, mitä haluat, myös valehdella. Joskus valheet ovat mukavia. Esim. hakkuualueella kasvaa usein metsämansikoita ja uusia puiden taimia. Niin ja puolukoita.)

Shostakovich, hyvä säveltäjä (minustakin).

mikis kirjoitti...

Sinä, tietysti, olet lukenut "Seitsemännen portaan enkeli" (engl. Angela's Ashes) kirjan. Se on... täsmällinen. Siis kuvaus lapsuudesta. Toinen teos joka tulee mulle mieleen on tämä Christy Brown ja P. Saarikosken suomennus "Jonnekin päivästä pois" (Down All The Days).

Jotkut kirjat/tekstit jää mieleen. Toiset taas ei.

mikis kirjoitti...

Mä luulen - ja miks mä sitä kieltäisin? - että oon monessa asiassa väärässä. (Tai mikä on "väärää", mikä ei?)

Asioissa, joista minulla on mielipide, olen mielestäni oikeassa. Toisissa asioissa, esimerkiksi solidaarisuudessa, en koskaan ole väärässä.

Liisu kirjoitti...

mikis,
1. Olen lukenut Seitsemännen portaan enkelin, tykkäsin siitä kovasti ja luin senkin mitä sitten myöhemmin tapahtui Amerikassa samalle kertojaminälle.

Jonnekin päivästä pois, se pitää minun lisätä muistiinpanoihin. Nimi tuntuu kovin tutulta, mutta olen lukenut liian monta kirjaa, tästä en ole varma, joka tapauksessa se on luettava uudelleen (Christy Brown, kirjailija, on myös tuttu nimi). Tarkistan asian.

2. oikea- väärä on minulla aina hakusessa. Usein se, mitä pidän oikeana, muuttuukin vääräksi ja päinvastoin. Se, että kaikki on epävarmaa, sitä pidän totena. Poikkeuksina vain syntymä ja kuolema. Ne on melko varmoja. Mutta sitäkään ei tiedä. Jospa ihminen muuttaa vain olotilaa ja muotoa. (aineen häviämättömyys-laki)

mikis kirjoitti...

"syntymä" on ihmiselle harkitsemattomin asia, mitä hänelle tapahtuu. (Ehkä, ehkä ei.)

Ei, en ole lukenut filosofiaa, Luojan kiitos, ajattelen näin vain itekseni.

"kuolema" ei siinä mielessä ole ongelma.


Ps. mutta isopeikko, jonka juttuja olen lukenut, ne on niin kummallisia... tai sitäkin kummallisempia, että niistä tykkää. - Sano terveisiä Hälle.

mikis kirjoitti...

äh, tarkoitin että isopeikon novelleista ei voi olla tykkäämättä. on ne niin kivoja.

Liisu kirjoitti...

mikis, kysytäänköhän siltä joka syntyy haluaako se syntyä vai ei, ja sit jos se haluaa annetaan sen voittaa se juoksukilpailu jossa on hirveän paljon osallistujia?
Ei kai kysytä, jotenkin vaan tuntuu siltä että ne tykkäisi kaikki syntyä. OLishan se epistä jos joku valittaisiin voittajaksi jo ennnen juoksua.

Sinä olet mikis ollut vikkelä ja päihittänyt ne kaikki muut. Onnittelut! (Minäkin olen voittaja. Onnittelut kuuluu minullekin.)

isopeikko, mikis lähettää sulle terveisiä!
Kuuletko? Ai ei. No mä huudan kovemmin:
ISOPEIKKO MIKILTÄ TERVEISIÄ!

Liisu kirjoitti...

P.s. mikis, korostan vielä että on lottovoitto saada syntyä maailmaan. Miksi?

Ajattele, jos ei pääsisi syntymään ei olisi aavistustakaan millaista täällä elämässä on. Se että tietää on hyvä vaikka kokemukset olisi ihan kamalia. Sitten saa kuolla kuitenkin joskus ja voi ajatella että hyvä että pääsen eroon tästä kurjasta maailmasta. Ja jos kokemukset on hyviä, voi olla tyytyväinen ja ajatella että ajatella miten nmukava oli olla olemassa!

Anonyymi kirjoitti...

Jos ei syntyisi, ei tämmöisiä ajatuksia ajattelisi.

Minusta se on jotenkin järkevämpää. Tai siis järkevämpi vaihtoehto.

Ps. Minusta kivet ovat kivoja. Ne vaan on. Eivätkä turhia pälpättele. (Ainakaan ne eivät kiroile, toisten ihmisten blogeissa, jonne heitä ei ole kutsuttu, piru vie.)

mikis kirjoitti...

anonyymi = mikios

eikun mikis

(Voihan Samperi!)

mikis kirjoitti...

Tämä minusta teki Shostakovich fanin.

http://www.youtube.com/watch?v=MBR4cn2flRU

Olen kuunnellut sen n. 1 000 48 kertaa. Joka kerta ymmärrän sen erilailla. Ehkä väärin, ei sillä ole merkitystä, ainakaan minulle.

Bach, se Sebastian, siitä tykkään kanssa. Sen urkukonsertit ovat käsittämättömän täynnä asiaa. (Ja hellyyttä.)

mikis kirjoitti...

Pianonsoitto on kuin pelaisi shakkia. Tai se on vielä (melkein) kamalampaa... sinulla on vastassasi sekä mustat että valkoiset nappulat!

Se on erittäin vaikea tilanne!

mikis kirjoitti...

Neekerijatsista, esim. Modern Jazz Quartetista, isälläni oli vankkumaton mielipide: "soittavat tahallaan väärin".

Hän kuuli, että ne osaa, mutta...


Pelimannimusiikista hän ei tykännyt yhtään.

Kun kuuli, että ei ne osaa.

mikis kirjoitti...

Tässä ollaan aika oleellisten asioiden kimpussa:


http://www.youtube.com/watch?v=NmAFFt0jZQ4

Liisu kirjoitti...

1. mikis, oikeastaan puhe on netissä aika hiljaista. Mikä on hyvä asia, sillä jos se olisi kovin äänekästä, meluisaa, se lihottaisi ihmistä (sanottiin tv-ssä joku päivä sitten).
Kivet ovat kivoja, se on totta. Mutta se sattuu, jos heittää toista kivellä. Hiljaisia ne on, mikä on hyvä asia. Jos me ollaan jollain kutsuilla, ja innostun puhumaan siellä, mies katsoo minuun totisena ja sanoo: "Me oltiin ihan liikaa äänessä!"
(Hän on herttainen kun ottaa osan puheenpulinastani omalle kontolleen. Se on minusta kaunis ele!)

2. mikis, samperi on hyvä sana, voimasanaksi ehkä liian heikko, mutta kuulostaa ihan kivalta. Käytän sitä paljon.

3. mikis, Shostakovich' n sellokonsertto ja kaikki hänen konserttonsa ovat minustakin hyviä. Kuuntelen niitä mielelläni. Bach on musiikin kivijalka, olen kuullut jonkun sanovan. Onko se oikein sanottu, en tiedä. No, ehkä kuitenkin parempi kuin savijalka. Savijalat nääs murenevat (kuulema) helposti. Mutta puujaloilla on kiva kävellä. Tuntee olevansa korkealla.

4. mikis, kuuntelin tuon linkin, kas, tuttu kappale tuli vastaan! Ihanasti soitti hän, oppilas, joka on tuttu nimi, hänkin. Isäsi on ollut ilmeisesti musiikki-ihmisiä, luulen.

5. mikis, pidän pianokonsertoista, ja pianosta sangen paljon. ping, bong boll. ping, ping… ping! Jostain syystä nolottaa jos sanon, no en sano, sanon kuitenkin kun aloitin, että tuossa edessäni seisoo kolmijalkainen soitin jonka nimi on Steinway&Sons (se ei tykkää, että siitä ja sen pojista puhutaan), se on pitkä, musta ja kiiltävä, siitä näkee kuvansa jos viitsii katsoa) ja jottei se olisi yksinäinen tuolla kauempana toisessa huoneessa seisoo neljällä jalalla vanha herra Klimes (Berlin), sillä on kaunis, pehmeä ääni. Seinillä on erilaisia kitaroita riippumassa, yksi seisoo telineessä lattialla, akustinen kitara. Meillä asuu paljon soittimia, myös huuliharppu. Se on Siiri-mummon soitin. Siiri-mummo lauloi kirkkokuorossa.

6. Mikis, oltiin viime kuussa jazz-konsertissa, ensi sunnuntaina ollaan Viitasaarella kuuntelemassa (ei jazzia) vaan nykymusiikkia, jota soittaa Ensemble Recherche Saksasta, viime viikolla oltiin Porvoossa, konsertissa sielläkin. Jopas nyt jotakin, ajattelet varmaan. Niin, niin. Mutta. Jaa, unohdin sanoa, että meillä on kaksi jazz-levyä. Toinen suuri ja pyöreä. Toinen pieni ja pyöreä.

mikis kirjoitti...

No, jopas jotakin! Puhut niin kamalasti musiikista, että hengästyn. Oon ihan varma, en epäile yhtään, että tiedät siitä enemmän kuin minä.

Mutta minusta on herttaisen kivaa että sinulla on mies joka ymmärtää sinua, kun alat liikaa puhua pulputtaa. Olisipa kaikilla! (Siis en tarkoita että sinun miehesi olisi kaikkialla: se tästä nyt enää puuttuisi!) -On minullakin tyttöystävä - joka huolehtii minusta enemmän kuin mitä itse kuunaan, osaisin. (Välillä se vituttaa. Mutta yht'äkkiä ei sit taas yhtään. Hän ON suloinen!)

N:ro 48 Isäni oli niin taitava soittaja, ja näppärä käsistään, että kerran hän rakensi sellaisen puupuhaltimen josta kukaan muu ei saanut pihaustakaan ulos. Mutta hän se vaan sillä soitteli Säkkijärven polkkaa.

Isäni soitti myös radiossa. Kuuntelin korva Philipsin kyljessä (Philips on radiovastaanotin). "Hyvä isä", minä ajattelin kun se viulullaan veti jonkin kohdan aika upeesti. - Äitikin kuunteli. Ja hyräili. Samalla se kutoi sukkaa mulle.

Liisu kirjoitti...

"Isäni soitti myös radiossa. Kuuntelin korva Philipsin kyljessä (Philips on radiovastaanotin). "Hyvä isä", minä ajattelin kun se viulullaan veti jonkin kohdan aika upeesti. - Äitikin kuunteli. Ja hyräili. Samalla se kutoi sukkaa mulle."

Tuo pätkä tekstiä luo kodikkaan ja lämpöisen tunnun. Sinulla, on ollut lämminhenkinen koti. En ole siitä kateellinen vaikka minun kodissani puhalsi välillä koillistuuli. Kesät oli kivoja ja aurinko paistoi aina.

Mitä Philipseen tulee, meilläkin oli (muistaakseni) sen merkkinen radio. Ja mun veli uskotteli minulle että sen sisällä asuu pieniä ihmisiä jotka puhui ja lauloi ja niiden ikkunasta näkyi valo aina kun ne oli kotona. Minä uskoin. Yritin siitä pienestä pyöreästä ikkunasta kurkkia sisälle. Mutta aina niillä oli vihreä verho edessä.