Bruno
oli tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi usein peilistä kauniisti
kaartuvia kasvojaan. Seinäpeilistä hän tarvittaessa näki itsensä
kokonaan ja huomasi, että ilman liikoja kiloja hän olisi voinut
näyttää antiikin veistokselta tai jopa posliininukelta siroutensa
takia. Tosiasiassa hän tiesi olevansa lylleröksi muuttunut
naissankari, ilman naisia. Se, että hän uskalsi tämän itselleen
tunnustaa, osoitti sekä rehellisyyttä että älykkyyttä. Vaikka
hän oli vaimoa vain olkapäähän asti, se ei tarkoittanut että hän
olisi ollut tyhmempi. Hänen aivonsa olivat yhtä suuret, ehkä jopa
suuremmat kuin vaimolla, niin hän varovasti arveli. Vaimo oli hyvä,
sitä ei voinut kieltää, mutta että vaimo oli ikäänkuin
vanginnut hänet - ainakin Brunolla oli joskus tunne että istui kuin
vankilassa, kun istui vaimon seurassa - siitä varmaan johtui se
kiusallinen epäily, että kaikki muut naiset olivat hänelle vaimon
takia saavuttamatonta, haihtuvaa pölypilveä. Eikö se ollut väärin
toisia naisia kohtaan? Jokaisella on elämä ja jokainen kaipaa
rakkautta ja ystävyyttä (sen hän oli lukenut lehdestä).
Kun
he istuivat iltaisin vaimon kanssa sohvalla tv:tä katsellen, Brunon
piti tarkkaan harkita välimatka. Jos hän istui liian lähellä,
vaimo hiplasi hänen hiuksiaan tai taputteli hänen polviaan, ja
rehellisesti sanoen, se ei tuntunut mukavalta. Jos vaimo työntyi
väkisin hänen kylkeensä kiinni, ei Bruno halunnut häntä
tietoisesti loukata, vaan hypähti pystyyn ja poistui kokonaan
paikalta.
Tämä
oli harmillista, varsinkin jos tv-ruutu juuri sillä hetkellä oli
täynnä naisia.
Naiset,
naiset, ne olivat Brunosta arvokkainta, mitä hän tiesi!
Naiset
näyttivät esimerkkiä rohkeudesta. Hän ei voinut kuvitellakaan
että itse pystyisi esiintymään julkisesti puolipukeissa, ja jo
kuvitelma siitä että vaimo tanssisi tv-ruudussa tissit paljaana sai
hänet häkeltymään, sitä ei yksinkertaisesti voisi tapahtua!
Minäkö
pelkuri? Bruno mietti. Siksikö olen aina vaivaantunut kun vaimo
kutsuu vieraaksi naisystäviään, ja minun pitää olla portsari.
Kätellä heitä, riisua heidän takkinsa ja toivottaa
tervetulleeksi. Onneksi saan sen jälkeen häipyä omiin puuhiini. En
osaisi kalkattaa niin sujuvasti kuin he osaavat. Ja mistä minä
puhuisin? Mutta olenko täysin uuno? Eikö minulla tosiaan
ole ystäviä, naisia tai miehiä?
Ei
ole. Bruno huokaisi. Miehiä hän näki töissä silloin tällöin,
mutta vain vilaukselta, naisia ei juuri ollenkaan. Yksin hän istui
suurimman osan päivästä omassa kopperossaan paperipinkkojen
keskellä. Ei miehillä ollut aikaa seurustella, heillä oli tärkeitä
tehtäviä, kokouksia ja kiire. Kenelläkään ei ollut aikaa
eikä halua hieroa ystävyyttä. Se olisi ollut naurettavaa
virkatehtävien ohella. Asiallisuus on valttia. Mutta naisia,
naisia minä voisin hankkia! Tavalla tai toisella, Bruno innostui.
Niin
alkoi Brunon naistenmetsästyretki heti seuraavana vapaapäivänä. Hän
pani parhaat päälle, laskeutui kadulle, suu puoliksi avoinna että
olisi valmis räväyttämään leveän hymyn heti kun vastaan tulisi
nainen. Kuka tahansa kelpaisi.
Turha
toivo. Naisia tuli ja meni, yksittäin ja ryhmissä. Mutta kukaan ei
pysähtynyt. Joku sentään vilkaisi ja ehkä
ennätti huomata hänen hampaansa. Siinä kaikki. Laiha saalis kahden
tunnin kävelyretken jälkeen. Muutama istahtaminen penkille
puistossa, naisen viereen tietysti, jalkoja oli hyvä lepuutella, se
kuului asiaan. Mutta aina kun hän istahti, nainen nousi ja lähti.
Peevelinmoinen tuuri hänellä! Mutta ehkä se oli hyväksi.
Hampaitten lisäksi myös kielen olisi pitänyt hoitaa tehtävänsä.
Mitä ihmettä hän olisi keksinyt sanoa, jos joku naisista olisi
kääntänyt päänsä kysyvästi hänen puoleensa? Sanomista olisi
pitänyt harjoitella. Kotona vaimo puhui hänenkin puolestaan. Hän
saattoi olla puhumatta vaikka koko päivän. Se ei ollenkaan
näyttänyt vaimoa häiritsevän.
Bruno
ei lannistunut. Hän päätti mennä naistentansseihin. Paikka löytyi
lehdestä. (B-oikeudet,
WC, vartioimaton narikka, huoneita ja aittoja vuokrattavana
välittömässä läheisyydessä.) Juuri hänelle sopiva! Hän
ajoi huolella partansa, pani taas parasta päälleen, suihkautti
kainaloon miehistä hajua, harjasi mustat hiuksensa ja harjoitteli
varmuudeksi vielä suun asentoa. Paikka
oli etäällä, aika kaukana kaupungista, mutta sillä ei väliä.
Bruno
hampaineen valmistui valloittamaan. Peili, johon hän vilkaisi ennnen
lähtöä todisti koko hänen eleganssinsa. (Aina kun hän vilkaisi
peiliä hän tunsi vetoa itseensä).
Naisten
haku. Korkojen kopsetta. Kuin kirjava perhoslauma läheni naisten
rintama. Miehet rivissä suoristivat itseään. Yksi pöläys, ja
viuhe. Tanssi oli jo menossa. Vain kaksi miestä rivissä jäljellä.
He vilkaisivat noloina toisiaan. Miksi juuri me? Bruno ihmetteli.
Mikä meissä on vikana? Masentuneena Bruno ja se toinen poistuivat
eri suuntiin toisiinsa enää vilkuilematta.
Maksulliset
naiset? Olisiko se hänen ainoa mahdollisuutensa saada ystäviä ja
rakkautta? Luultavasti he tarjoaisivat vain ruumiinsa. Sitten
maksu ja pois. Sitä paitsi hänellähän oli nainen kotona, vieläpä
maksuton, ilmainen! Nainen joka rakasti. Voiko se, joka sanoo
rakastavansa olla myös ystävä? Sitä pitää vaimolta kysyä,
Bruno ajatteli. Yksi ystävä, mieluusti rakas ystävä, riittäisi,
Bruno tiesi (senkin hän oli lukenut lehdestä).
Kotona
vaimo oli kattanut pöydän. Ruoka tuoksui hyvältä.
- Hienoa että
tulit sopivasti, ruoka on vielä lämmintä, vaimo sanoi iloisella
äänellä. He istuivat ja söivät parsaa ja härkäpapuja. Bruno
muisti syödä huulet yhdessä, ei mässyttänyt, se olisi ärsyttänyt
vaimoa (ainoa asia, josta vaimo oli hänelle kerran huomauttanut.)
Syötyä hän auttoi vaimoa pöydän siistimisessä. Latoi jopa
astiat, veitset ja haarukat astianpesukoneeseen. Sitä hän ei ollut
tehnyt koskaan ennen.
Kun
he panivat tv:n päälle ja istuivat sohvalle, vaimo meni sohvan
toiseen päähän ja Bruno istahti tottumuksesta toiseen päähän.
- Tulepa vähän
lähemmäksi! Bruno taputti tyhjää paikkaa vieressään. Vaimo
siirtyi kiltisti Brunon viereen istumaan.
- Ollaanko me
ystäviä? Bruno kysyi.
- Tietysti, kulta
pieni, vaimo vastasi.
Bruno
ponnahti pystyyn. Hypähti ja lätkähti suoraan vaimon syliin! Se
oli lämmin kuin linnun pesä. Hellä hönkäys tuli Brunon suusta.
Vaimon henkäys vastasi. Bruno suipisti huulensa, pani ne törrölleen
ja pläiskäytti märän suudelman vaimonsa kaulaan. Tarkoitus
oli ylettää suuhun asti. Mutta uudelleen aloittelijalle se oli hyvä
suoritus!
Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna
Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords
35 kommenttia:
SCHNUR!
Siinä toivossa, että sattuisit käymään täällä, kiitän sinua blogiisi (Letters to P) laittamastasi Hessen kirjoituksesta. Koin sen lahjaksi ja musiikki siinä oli kaunista.
Kirjoitin vastauksen siihen, mutta kun olin saanut sen valmiiksi, se katosi. Ei löytynyt mistään. Tuli vain lappu: Pahoittelemme virhettä. Ja kun yritin uudelleen kirjoittaa, ei mistään löytynyt paikkaa, mihin olisi voinut kommentoida. Kokeilin monta kertaa, aina sama tilanne.
Sen haluan tätä kautta sanoa, että ajatukseni olivat samaa mieltä Hessen kanssa. Se kirjoitus toi mieleen lapsuuden, ja sen kun niiailin puille metsässä. Pihapuita halasin, petäjiä, ja niiden karhea kaarna naarmutti paljaita käsivarsia. Nykyisin meillä pihan reunamalla on tärkeimmät puut: kolme metsälehmusta: Olga, Macsha ja Irina (Tschehovin kolme sisarta)
Olipa taas sujuva, mieltä kiihdyttävä teksti! Ihan draamaa, oikein hengästytti kun luki - hyvän proosan merkki! Haluaa ennättää nopsaan loppuun, kun toivoo lukevansa ratkaisun. Aivan ihana juttu ja niin oivaltavasti kirjoitettu. Ihan on paljon omia ajatuksiani - miten sinä oikein pääset miehenkin sielunelämää noin lähelle? Oot sä aika ihmeellinen tyyppi! Velho sä oot. Ja mikä kirjoittaja. Nöyränä haluan ottaa susta mallia. Sellaista konstailemattomuutta tarinoissasi on. Kun on hyvä, ei tarvitse keikaroida. Ihanaa!
Liisu, sinua varten sen tekstin ja videon laitoinkin, kun kyselit blogin jatkamisesta! Muistin, että meillä oli aiemmin puhetta puista ja niiden paremmuudesta kiireisten ihmisten rinnalla. Siitä muistin tuon Hessen.
Olen pahoillani, että kommenttisi katosi enkä saanut lukea sitä. Muuttelin tuon postauksen jälkeen blogin asetuksia, huonoksi onneksi ehkä juuri kun olit kirjoittamassa kommenttia. (?) Ehkä se hävisi sen takia. Joskushan valmis kommentti katoaa jostain muusta, Bloggeriin liittyvästä syystä, mutta tällä kertaa minä saatoin siis olla syypää, anteeksi. Halusin editoida tai poistaa joitain omia kommenttejani, koska ne tuntuivat nyt jälkikäteen luettuina ärsyttävän vihjailevilta (kerron jotain mutten sitten kuitenkaan kerro tarkemmin) ja epävakailta enkä vain halunnut nähdä niitä enää. Mutta kun poistin joitain omiani, jäljelle jääneet kommentit jäivät kuin ilmaan: siksi päätin laittaa kaikki aiemmat kommmentit näkymättömiin. Tallessa ne ovat kaikki kuitenkin (paitsi siis se uusi kommenttisi joka ei ollut tallentunut).
Voi Liisu, pidän sinusta ja kirjoituksistasi hurjan paljon! En tykkää omistani ja siksi poistelen ja piilottelen niitä. (*menee puun taakse häpeämään*)
Hjalmar,
kiitos hienosta kommentista! Kuinkahan paljon siinä on mielihyvälisää, en tiedä, mutta ainakin se teki mielen hyväksi! : )
Olisi kiva osata kirjoittaa sellaista järkevää järjetöntä juttua, uskottavaa fiktiota, mutta ei uskoisi kuinka vaikeaa se on. Itse arvostan lyhytproosaa, mutta se tekee asian vielä vaikeammaksi.
Onneksi sinä ja nimimerkki Isopeikko osaatte sen taidon. Ja kun vähän aikaa sitten luin Erkka Mykkäsen viime vuonna julkaistun kirjan Kolme maailmanloppua, joka koostuu kokonaan lyhytproosasta, sain ainakin uskoa siihen, että se on mahdollista. Ei varmaan helppoa kirjoittaa, mutta lukijalle nautintoa.
Maailmankirjallisuudessa tätä taitoa edustavat ainakin Michhaux, Kafka ja Beckett. Mielikirjailijoitani muitten ohessa.
Schnur,
kiva kun kävit täällä ja huomasit tuon viestin tuolla ylhäällä, joka oli osoitettu sinulle.
Minusta on valtavan hyvä idea että lainaa jostain kirjasta jotain hyvää ja kaunista, paljonpuhuvaa kohtaa
(vähän niin kuin nykyään luetaan radiossa ennen puolenpäivän uutisia jotain mieleenjäävää tekstiä.) Ja liittää siihen vaikka musiikkia niin kuin sinulla siinä viimeksi. Se on oiva tapa pitää blogia.
Uskon, että osaat itsekin kirjoittaa, mutta olet jo toinen henkilö, joka on sanonut vihaavansa omia tekstejään. Ja jos olen rehellinen, häpeilen itse usein jo kommentteja, joita olen johonkin kirjoittanut. Ne tuntuvat jotenkin niin tylsiltä ja mitäänsanomattomilta. Ja turhan usein innostun liikaa ja kommentista tulee ihan liian pitkä. Joskus jopa pitempi kuin bloginpitäjän kirjoitus! Lyhyempikin riittäisi. : )
Liisu, vasta nyt katselin ja kuuntelin videon. Melkein henkeä salpasi.
Olen nyt aivan toisenlaisessa mielentilassa kuin tuonne fb:kiin kommentin heittäessäni.
Tuon huumorisi takana olet hyvinkin vakava. Tuollaisia pieniä ja naurettaviahan me ihmiset olemme, jos uskallamme katsoa itseämme rehellisesti.
Olet aito humoristi.
Kiitos !
Kiitos, elviira! Ehkä se oli liiankin voimakas musiikkikappale tähän tarinaan, sillä eihän Bruno tainnut mielestään ihan helvetissä olla. Tämän tiivistelmän mukaan, olisi pitänyt ehkä tehdä hänen olonsa vielä kauheammaksi. Se olikin siinä ensimmäissessä versiossa, jonka tästäkin kirjoitin, ja jossa hän yritti kiusata vaimoa saadakseen tämän suuttumaan. Hän esiintyi siinä suorastaan piruna. Mutta kun siitä olisi tullut aivan liian pitkä juttu, katsoin parhaaksi poistaa ne hirvitykset, ja niin Brunon osuus keveni huomattavasti, hänestähän tuli melkein kiltti.
Kyllä. Siinä olet oikeassa, että pieniä ja naurettavia me ollaan nimenomaan suuttuessamme ja koettamalla tehdä toisille olon sietämättömäksi, käyttäen mitä ihmeellisempiä keinoja. Itsemme siinä häpäisemme.
Muistan kun lapsina irvistimme sille, jota vihasimme (ja jonka kanssa leikki saattoi jo seuraavana päivänä sujua ihan niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.) Aikuisenakin tekisi mieli irvistää, kun joku tekee mielestämme väärin, tai loukkaa meitä. Yleensä ottaen tämä elämä on aika hupaisaa. Ei tarvitse kun katsoa tv:stä jotain poliittista keskustelua, ja seurata heidän ilmeitään. Kaukana ne ovat suurista, puhtaista ajattelijoista, omien ajatustensa esiin tuojina.
Ja ihmissuhteissa yleensä voi kaikki mennä pieleen. Ja se on harmillista ja vakavaa.
Voi Bruno-nössykkää. Tuolla alussa on kiva kohta, kun Bruno miettii, että hänen yksiavioisuutensa saattaa olla väärin toisia naisia kohtaan.
Uudelleen aloittelija, sekin lämpimästi ilmaistu. Vaimon tasaisuus on hyvä peili Brunon oikukkaille ajatuksille. Minulla tulee tästä pariskunnasta mieleen Viivi ja Wagner.
Kiinnostavaa pohdiskelua suhtautumisesta omaan tekstiin. Livekeskustelussa höpötykset häipyvät, mutta kirjoitettuna jäävät. Toisaalta kyllä nekin häipyvät unohduksiin, kun tulee uutta päälle.
Minusta tuntuu, että blogi on opettanut minua tuntemaan itseäni juuri kommentoinnin kautta.
Bruno-nössykkä, tosiaan. Häneltä puuttui ilmeisesti aloituskykyä lähtemään tuosta vaan, kyllästyttyään vaimoonsa. Kaikilta miehiltä se ei puutu. Tunnen ainakin kolme miestä, jotka ovat lähteneet kotoa salaa vaimolta. Noin vain kadonneet, ilman takaisintuloa. Se on kai hirveintä, mitä mies voi vaimolleen tehdä.
Vaimo ei tiedä elääkö hän vai onko kuollut. Voi elää vuosikausia epätietoisuudessa.
Tuota minäkin olen miettinyt, mitä Brunon mielessä oli. Vaimo on saanut mieleisensä miehen. Onko oikein, että vaimo haluaa pitää hänet itsellään ja suuttuu, jos mies jakaa rakkauttaan myös muille naisille. Eikö se ole itsekästä?
Ja päin vastoin: vaimo on niin suurpiirteinen että on iloinen, jos hänen miestään muutkin naiset rakastavat. Onko hän huono vaimo?
Tiedän tapauksen, että vaimo salli miehelleen tämän uuden rakkauden, mutta kun mies olisi halunnut tuoda rakkaansa kotiin, vaimolle se oli liikaa. Olisiko hänen pitänyt se sallia? Kun ei sallinut, heille tuli ero. Ja ero ei ole helppo asia, sekään.
Elämä on mutkikasta. Ja niitä mutkia ei ole helppo oikoilla. Mutta niistä voi kirjoittaa juttuja. : )
Jos mikään ei auta, "entäpä jos mikään ei auta?", niin pakko on tyytyä siihen ettei mikään auta. Tätä mieltä monet lukijat minun mielestäni ovat, myös ex-ystäväni Säkylästä on, ja mikset minäkin samaa mieltä olisi. Koska... asia nyt kertakaikkiaan ovat niin.
Ps. Tähän teemaan olisi kiva palata, tehdä siitä antiteesi. Novellisi on ihana, aivan ihana. Tänäaamuna, vai oliko se eilen, kun heräsin ja venyttelin jäseniäni, minusta tuntui että ne olivat kummallisen pitkiä. Sitten join kupillisen kahvia. Sitten luin lehden, sarjakuvat ja urheilu-uutiset, ajattelin että kirjoittelijat jotka matkivat Kafkaa, eksyvät ennen ensimmäistä lausetta. - Sinä et Kafkaa matki, sinulla on omat juttusi, vähän outoja nekin on mutta sinun. Eikä ne kamalan outoja ole. Enkä enempää en sua kehu koska sit sää rupeet kasvaa sammalta. Susta tulee epätäsmällinen, ja susta tulee tylsä. Tällä hetkellä et oo - näin minä sinua luen - kenenkään vietävissä ole tai ketään matkisit; sul on oma ääni.
Mikis, kiitos positiivisesta suhtaututumisesta tähän juttuun, myös kaikki ex-ystäväni, joita minulla oli viimeksi lapsena, kiittäisivät sinua, jos lukisivat kommenttisi. He ovat tietysti jo aikuisia ja toivon että ovat yhtä iloisia ja huumorintajuisia kuin silloin, kun lapsena koulumatkalla jo keksimme kaikkea hassua ja sellaista, jolle piti nauraa. Mutta voihan olla, että maailma on heidät lannistanut, eivätkä he jaksa edes hymyillä. Jos tietäisin, missä he asuvat, ottaisin heihin yhteyttä ja tutkisin heidän mielentilaansa. Ai että olisi kiva heitä tavata. Mutta ovat haihtuneet kuin tuhka tuuleen, niin kuin ilmavasti kuulee joskus sanottavan.
Puhut Kafkasta. Hän kyllä voisi kääntyä haudassa ja olla hämillään jos kuulisi että hänen nimeään vielä mainitaan, vaikka hän on ollut kuolleena jo kauan. Kafka oli kirjeenvaihdossa ainakin kolmen, jos ei useamman fiksun naisen kanssa. Ehkä toivoi pääsevänsä sitä tietä naimisiin, mutta jossain vaiheessa aina kirjeitten tulo lopahti. Joten hukkaan meni yritykset. Saattaa olla, että hän itse kirjoitti sen viimeisen kirjeen, jossa oli vain neljä sanaa. Esim. Tähän päättyy nyt kirjeenvaihtomme. Nuo armottomat sanat aiheuttivat varmaan surua naisille. Me naiset olemme sangen itkeväisiä. Pienemmästäkin surusta purskahdamme itkuun. Mutta Kafka oli itse varmaan hyvin ilahtunut. Hän arvosti vapautta. Kukaan ei häirinnyt häntä kun hän teki juttujaan.
Sen lisäksi että te naiset luette Kafkaa ja olette herkästi itkeväisiä, olette välillä myös imettäväisiä. Lapsena jo opin tämän - kun katselin lastenhuoneen sängyltäni Kuuta, joka katseli minua. Huusin "äiti, tuu auttaa mua, tuo Kuu irvistelee mulle". Äiti sitten tuli ja silitti poskeani ja sanoi että "ei se sitä tee. täysikuu on aina tommote. hyvää yötä." Hmnhy, ajattelin, ja rupesin nukkuu.
Juolahti mieleen sellainen jostain lukemani ajatus sitoutumisesta, että jos ei saa haluamaansa niin pitää oppia haluamaan saamaansa. Tämähän on monesti aiheena kirjallisuudessa, esim. Myrskyluodon Maijan elämässä. Ennen naisten piti ja vieläkin monessa paikassa pitää nöyrtyä ottamaan vastaan se, joka halusi hänet tai joka sopii perheille. Voihan mieskin joskus ajautua suhteeseen, joka ei olekaan oikeasti hänen oma valintansa -laiskuuttaan, itsetuntemuksen puutteesta. Ja mistä sen tietää, milloin haku pitää lopettaa?! Kimuranttia.
Brunolla on haku päällä, vaikka minusta hänen olisi jo pitänyt päättää. Joillakin ihmisillä on aina haku päällä, ehkä heidän ei pitäisi sitoutua.
Brunon vaimona on vaikea olla. Kirjoittaisitko saman tarinana vaimon kannalta - se avaisi tilannetta lisää!
Nuo kainaloitaan ja nännejään hierovat naiset, joita maalauksissasi maalat, ja jotka istuvat jalat sojottaen sinne sun tänne, eivät mielestäni kovin edustavasti kuvaa ns. naissukupuolta. Enempi pistäisin heidät bordellien punaisten lyhtyjen alle löhöämään. Siellä saisivat näyttää sulojaan, mitä heillä nyt sit sattuukin olemaan, en tiedä.
nimimerkki "eräs närkästynyt blogisi mieslukija"
Tuolla taivaalla, MIKIS, on viittä vaille puolikuu. Loistaa kirkkaana, vaan ei valaise. Alkaa pimetä. Aika lähenee puolta yötä.
Lapsena minäkin pelkäsin kuuta. Katselin kerran ikkunasta täysikuuta, Mitä enemmän sitä katselin, sen suuremmaksi se muuttui. Äkkiä näytti että se alkoi tulla lähemmäksi. Se läheni ja läheni. Pelästyin ja aloin huutaa hädissäni äitiä. Äiti oli yläkerrassa eikä kuullut. Sitten pinkaisin karkuun kauhealla vauhdilla, kiipesin yläkerran rappuja. Pelastuin. (Vähän sama kokemus siis kuin sinulla, mikis.)
Minusta olisi mukava jos te miehetkin synnyttäisitte lapsia. Silloin te tietäisitte, miltä se tuntuu. Muutenkin voisi olla mukava, jos välillä mies ja nainen vaihtaisivat osia vaikka vain kerran. Silloin ehkä paremmin ymmärtäisivät toisiaan. Eipä silti. On olemassa naismaisia miehiä ja miesmäisiä naisia. Jotkut haluaisivat kokonaan vaihtaa sukupuolta. Jotkut ovat jo vaihtaneet. Olisi mukava tietää, kumpana heistä on mukavampi olla, miehenä vai naisena.
MARJATTA, nykyisin taitaa olla niin, että ihmisen sitoutuminen toiseen ihmiseen on enemmän vapaaehtoista kuin ennen. Niin kuin sanot, ennen naisen oli pakko avioitua ja usein vielä vanhemmat järjestivät asian. Heillä oli valta hyväksyä tai hylätä lapsensa tuleva puoliso ja usein he valitsivatkin sen. Nykyisin puolisosta eroaminen on yleistä. Sitä ei enää tuomita niin kuin aikaisemmin, jolloin ero saattoi olla häpeällinen asia koko suvulle.
Voi sanoa, että kehitystä tapahtuu kaikissa asioissa ja ajattelutapa muuttuu. Olisi mukava tietää miten kehitys etenee vastaisuudessa parisuhteissa. Varmaan tulee aika, jolloin nykyistäkin tilannetta pidetään vanhanaikaisena. On ihan erilaiset systeemit. Onko tämä nykyinen, jolloin puhutaan rakkausavioliitoista, hyvä vai huono, ja säilyvätkö ns. kirkolliset vihkimiset, jotka nykyään ovat suosittuja.
Sanot hauskasti: Brunolla oli haku päällä... Niin se on varmaan monella muulla miehellä tai naisella, oli naimisissa tai ei. Totta, että tämä juttu on enemmän Brunoa kuin vaimoa. Miltä vaimosta tuntui, kysyt. Epäilet, etä hänellä oli vaikeaa. Saattoi olla. Mutta ehkä hän oli tosissaan kun ajatteli vain Brunon parasta. Sehän olisi sitä aidointa ja parasta rakkautta. Mutta voisiko se olla todellista? Siinä sitä olisikin miettimistä.
ANONYYMI, hauskasti kuvaat tuota maalausta! Siltähän se näyttää. Jalat nousevat kepeästi ja vauhtia on.
Sinusta siis tuntuu, että he ovat ns. "huonoja naisia", vai mitä? Voivat he olla myös esiintyviä tanssijoita jossakin kapakassa tai vaikkapa konserttisalissa esim. jossain oopperassa. Mistä sen tietää. Ehkä he esiintymisensä jälkeen menevät pukuhuoneeseen ja laittavat siellä tavalliset vaatteet päälle ja kipittävät sitten kukin omalle taholleen laittamaan ruokaa perheelleen. Ei naisista aina tiedä. Mutta ei tiedä kyllä miehistäkään! Ulkonäkö voi pahasti pettää!
Puoliso? Mikä se sellainen? Jos astuu avioon, muuttuuko puolikkaaksi? Minkä takia ei 1:3 osaksi? Tai 1:1/2deksi? Höh? Ja saako avioliitossa leikkiä vielä legoilla? Entä pienoisrautatiejunilla? Ja saanko vielä tavata Marjattaa vaikka hän on vähän "sellainen ja tälläinen", mitä?
Kauheesti kysymyksiä näyttää olevan mulla. Eikä yhtään vastausta.
Nimimerkki "ei enää närkästynyt, mutta mieshenkilö"
Puoliso on puolisko silloin, jos toinen avioliittolainen eroaa tai kuolee. Puolisko saa silloin puolet yhteisestä omaisuudesta, ellei ole avioehtoa jommalla kummalla. Jos on avioehto silloin kuollut puolisko saa viedä oman suojellun omaisuutensa hautaan mukanaan tai voi testamentilla luovuttaa sen jollekin toisella. Suosittelen ottamaan sen mukaan. Taivas voi olla kallis paikka. Jos helvettiin ostaa lipun eläessään (sen voi maksaa monta tosi pahaa tekoa. Lunnaita maksaakseen olisi hyvä olla varalta muutama setelinippu ihopoimussa mukana. Ilman rahaa ei nykyään voi mennä mihinkään. Kaikki maksaa. Kuolemakin.
Mutta jos ajattelee vain toisen parasta, eikä ollenkaan itseään ja sitä, onko se toisen paras ehkä ristiriidassa omien tuntemusten, vakaumusten ja omantunnon kanssa, onko sekään oikein? Mistä voi sitä paitsi tietää, mikä toiselle on loppujen lopuksi parasta: kaikensallivuus vai selvien (omien) rajojen asettaminen? Vertaan taas lapsen ja vanhemman suhteeseen: jos lapselle antaa hellämielisyyttään periksi kaikessa, tulee tahtomattaan aiheuttaneeksi tälle vahinkoa, kun taas ikävältä tuntuva "ei" voi olla parasta, mitä voi tehdä.
Luulen, että sama pätee muihinkin suhteisiin, vaikkei tietenkään niin, että toinen ottaa auktoriteetin roolin ja toinen tottelee, vaan niin, että kumpikin asettaa omat rajansa, joita toinen ei saa loukata, eikä se ole mielestäni itsekkyyttä.
Ikävältä tuntuva "ei" voi olla parasta = ikävältä tuntuvan "ein" sanominen voi olla parasta (oli vähän hämärä lause, selvensin)
Bruno voisi ruveta peikoksi. Silloin voi tehdä kaikenlaisia kurittomia juttuja ja kaikki vaan nauravat. Tai joku voi joskus vähän suuttuakin, mutta niitä ei lasketa.
S c h n u r,
tasa-arvo on, niinkuin sanot, on varsinkin avioliitossa minunkin mielestä ensimmäinen ehto, josta kannattaa pitää huolta, että se on voimassa. Tämä koskee kaikkia ihmisten tekemiä liittoja. Yhteinen sävel pitää löytyä. Jos sitä ei ole, jokin on silloin ilman muuta pois tasapainosta. Tasapainoinen ihminen arvostaa toisia ihmisiä, myös lähimpiään, eikä halua heitä loukata missään tilanteessa. Jos erimielisyyttä syntyy, on yhdessä mietittävä mikä ratkaisu tehdään. Yleensä siitä tulee kompromissi, joka on parempi kuin toisen mielipiteen lyttääminen.
Tämä on siis kuitenkin toiveajattelua. Tosielämässä juuri tämä synnyttää eniten riitoja. Mutta riidat ovat parhaassa tapauksessa ilmaa puhdistavia, jos sen aikana kumpikin saa mielipiteensä selkeästi esille. Mutta jos riita muuttuu kilpahuudoksi, siitä ei ole mitään järkeä. Jatkuvat riidat (oman mielipiteen puolustaminen, kuuntelematta toisen osapuolen puolustusta) on jo vaikea juttu. Se vie kaiken pois tasa-arvosta, synnyttää vihaa ja voi muuttua sodaksi. Sota, käydään sitä millä tasolla tahansa on kuolettava.
Perheessä se osapuoli, joka pystyy riidan sovittamaan, on kallisarvoinen ja ilman muuta vahvin, ja häntä pitää osata arvostaa, vaikkei hän arvostusta kaipaisikaan.
Mitähän nyt tuli sanottua? Pitääköhän minun tämäkin mielipiteeni pian poistaa? Saa nähdä. : )
i s o p e i k k k o,
Brunon muuttuminen peikoksi, ei ole mahdollista, sillä hän jo on omalla tavallaan eräänlainen ihmispeikko, joka heiluttaa häntäänsä sellaisella volyymilla, että hännän päässä oleva tupsu on jo irtoamaisillaan. Hetki vaan, niin se lentää avoimesta ikkunasta ulos ja nousee ilmaan, siitä avaruuteen, ja jää lopulta kiertämään maapalloa eräänlaisena avaruusroskana.
Liisu, kuuulostaisi tekopyhältä sanoa, että älä poista, kun itse juuri deletoin omia kommenttejani. Mutta siinä edellisessä(kin) kirjoittamassasi kommentissa oli viisaita ajatuksia, ehdin sen lukea, vaikken ehtinyt vastata siihen. No, vastaan tähän: olen samaa mieltä siitä, että täydellinen tasapaino ja harmonia ja kitkattomasti syntyvät kompromissit ovat usein toiveajattelua. Minulla oli kirjoittaessani mielessä, mutten sanonut ääneen, että kuvaan sitä, miten asiat ovat mielestäni "oikein" teoriassa - käytännössä ne eivät välttämättä toteudu. Sitten pitää kai valita, jääkö tasapainoilemaan jopa sodan partaalle tai jonkinlaiseen kylmään sotaan vai ei, eikä se valinta ole välttämättä helppo, etenkään, jos on vähänkään filosofisia taipumuksia (joiden kehittämiseen tuollainen tilanne varmaan onkin omiaan enemmän kuin tasapainoinen ja tasaisen onnellinen elämä).
Liisu, hieno jatko tarinalle, kiitos siitä!
Tässä oli koko joukon raikkaita yllätyksiä, jotka muuttivat hieman Brunon kuvaa - tämähän oli Brunon tarina, vaimo jäi sopivasti taustarekvisiitaksi. (Ehkä hänen vuoronsa on myöhemmin?)
Ensinnäkin pienensit Brunoa. Aluksi se harmitti minua, nyt huvittaa. Bruno oli ensimmäisessä tarinassa uhkaavampi ja kookkaampi, tarkoitan että vaimon kannalta tilanne oli epävarmempi. Nyt riisuit Brunosta uhka-aspektin pois ottamalla säälittä hänen pituudesta melkoisen joukon senttejä pois. Lisäsit lisäksi hänelle muutaman kilon. Näillä tempulla kiinnitit hänet lujemmin vaimoon jo ennen kuin hän lähti ulos talosta harharetkilleen, Kirken viettelyksiin.
Tilanne päättyi sitten juuri niin kuin taisin ennustella jo aiemmin. Bruno päätyi kotiin, kätevän - vertaa Penelope - ja iloisen vaimon syliin. Mikäs sen somempaa! Tarina muuttui hauskaksi.
Tuota jäin miettimään, mitä olisi tapahtunut, jos et olisi "muokannut" Brunoa vaarattomaksi vieraille naisille jo ennen harharetkiä. Olisko Bruno kohdannut yksisilmäisen kykloopin ja seireenejä? Olisiko hän eksynyt retkillään sinne sun tänne?
- Näitä tarinoita on mielenkiintoista lukea, Liisu. Olet mestari novellistiikassa. Yksikään riveistäsi ja sanoistasi ei ole turha.
S c h n u r,
kinkkasia asioita tosiaan. Jos joku haluaa toimia omalta osaltaan niin että sovittaa riidan, oli se mikä tahansa, jää se asia kuitenkin hänen mieltänsä kaivertamaan, eikä lähde pois muistista vaikka kuinka yrittäisi. On kokemuksia. Aikamoista taiteilemista elämä sen jälkeen. Onneksi mielikuvituksessa voi johdatella asioita mihin suuntaan haluaa. Se lohduttaa. Sillä minä ajattelen elämää vähän niin kuin pelinä. Se joka voittaa, ei ole aina sankari. Minusta onnellista elämää ei ole olemassa. Jos joku sanoo elävänsä esim. onnellisessa avioliitossa, hän valehtelee. Hän joko ummistaa silmänsä kaikelta ei toivotulta tai on vähän hölmö. Onnellinen voi olla hetkittäin, mutta ei aina. Onnellisissa hetkissä on se vika, että yleensä ne ovat jo ohi, kun ne huomaa. Pitäisi oppia huomaamaan ne silloin kun ovat kohdalla.
Ja niin on, niin kuin sanot. Onnellinen elämä. Onko se toivottava? Kun oikein ajattelee millaista olisi, jos olisi koko ajan onnellinen, eikö se tuntuisi onnettomalta. Tylsältä ja liian samanlaiselta. Siihen kyllästyisi.
Siis vähän onnahdellen voisi sanoa: Elämä on silloin onnellinen, kun se on välillä onneton. Ja ihan yhtä hyvä olisi onneton elämä, jos se olisi välillä onnellinen. Minulla tämä toimii. Eilen olin kauhean onneton. Mutta kas kummaa, tänään olikin aika hyvä päivä. Nyt, tällä hetkellä, tunnen väsymystä, mutta se rinnalla tunkee mieleen tältä päivältä myös onnen hetkiä. Jopa useampia. Ne loistaa kuin tähdet taivaalla (no tuo oli nyt ainakin liikaa sanottu!)
Kuu siellä loistelee. Täysi kuu. Seisoin äsken pihalla sitä tuijottaen. Kylmä oli. Piti tulla sisälle.
I i n e s,
hyvä huomio, minä tosiaan saatan muuttaa asioita tuosta vaan. Tässä tapauksessa piti Bruno muuttaa pienemmäksi ja komeasta kauniiksi, jatkon tähden. Yleensä minulla ei kirjoittaessa ole mitään tarkkoja suunnitelmia. Välillä kirjoitus johtaa itse itseään, mutta välillä sitä vähän komentelen ja toppuuttelen.
Hauskasti sinä analysoit näitten henkilöitten toimia. En ole tullut ajatelleeksi, että niinkin voisi olla.
Vai Penelope ja Odysseus tulivat mieleesi, se on arvonnousua Brunolle ja vaimolle. Mytologisia hahmoja. Kyllä totta puhuen tuollaiselle rakastavalle vaimolle voisi löytyä muitakin miehiä, mutta olisiko Brunosta niiden tappajaksi. Epäilen. Tai mistäpä sen tietää. Kaikki on mahdollista.
Saan teitä hyviä vinkkejä. Toteuttaisin, jos osaisin. Tosielämää kun ajattelee, niin sieltä löytyy myös esimerkkejä. Tätä tarinaa voisi varmaan jatkaa loputtomiin. Entä jos heillä olisi lapsia. Miten he niitä kasvattaisivat? Vai kasvattaisivatko lapset heitä? Mikä Brunon kohtalo? Entä vaimon?
Maailma on jo täynnä tarinoita. Joskus tulee mieleen onko mitään järkeä kirjoitella niitä lisää. Mutta onhan se aika mukavaa puuhaa, jos ei vaadi liikoja itseltään. Itsekritiikki on pahin vastustaja minulla. Se tekee kirjoituksen usein hyvin vaikeaksi. Sille ei tahdo mikään enää kelvata. Enkä jaksa sen kanssa aina tapella. Aiheita kyllä riittäisi.
Kiitos, Iines, kommentistasi!
Liisu, sanoit että onneksi mielikuvituksessa voi johdatella asioita mihin suuntaan haluaa. Tuo on inspiroiva ajatus, ja sinä olet inspiroiva kirjoittaja. Toivottavasti jatkat, jos kerran aiheitakin on! Tiedän kyllä, että itsekritiikki on pahimmillaan lamaannuttavaa. Minäkin tykkäsin joskus kirjoitella juttuja, ja olen monesti ajatellut, että olisi kiva ja hyvä kirjoittaa jotain, mutta sitten iskee viitsimättömyys: menen sen sijaan mieluummin vaikka lapioimaan hiekkaa.
Juu, ihminen tarvinnee onnettomuutta yhtä paljon kuin onneakin - muistan hämärästi jonkin kohdan Dostojevskiltä, jossa oli tuo ajatus "yhtä paljon". Tasapainon vuoksi kai, ja kontrastin, juuri siksi, että onni tuntuisi onnelta eikä mitäänsanomattoman kyllästyttävältä. Mutta jos on kovin pessimistinen ja synkkä ajatusmaailma (niin kuin mulla usein on), menee helposti epätasapainoon vaikkei oikeasti olisi syytäkään. Ja tosiaan, onnen hetkiä tai asioiden onnellista puolta ei aina huomaa kuin vasta jälkeenpäin.
Katselin äsken ikkunasta: nyt siellä ei näy kuuta (ainakaan sillä suunnalla johon tuosta ikkunasta näkee). Yksi tähti näkyi, tai ehkä se oli lentokone, koska se näytti liikkuvan hitaasti.
Hyv' yötä taas.
Hyvää iltapäivää, S C H N U R!
Olen huomannut, että kaikki riippuu mielialasta. Jos se on huono, ei kauneinkaan asia näytä hyvältä. Se on yhtä tyhjän kanssa. Ei sen kauneutta edes huomaa. Eikä siitä voi nauttia.
Sama musiikin kanssa. Kävin tänään kuuntelemassa kappaleita Yömusiikistasi. Yhdistin kovaääniset koneeseen että saisin ne kuulumaan parhaalla mahdollisella tavalla. (Siinä sivuston oikealla puolella olevaa mahtavaa linkitettyä musiikkiluetteloa käytin.) Oli kiva kuunnella Schnurin valittuja. Nautin. Mutta se, että pystyin nauttimaan johtui olotilasta. Se oli mukiinmenevän rento ja rauhallinen. Mutta jos olisin edellisenä päivänä voinut niitä kuunnella (oli musta, ikävä päivä vaikka aurinko paistoi ulkona) ei taatusti olisi tehnyt mieli kuunnella mitään niistä, kuuntelu olisi loppunut lyhyeen. En olisi edes yrittänyt kuunnella.
Senkin olen huomannut, että surua on kahta lajia, toinen tulee ulkoapäin, toinen on jo valmiina odottamassa käyttöä jossain kehon pisteessä, joka on masennusta täynnä. Siihen ulkoiseen voi auttaa musiikki, mitä surullisempi, sen parempi. Kaikkein parhaiten minuun puree silloin esim. Chopin'n Surumarssisonaatti ja Scherzo h-molli. Kevytmusiikki ja duurit vain ärsyttävät. Sisäiseen, joka on negatiivisuudella ladattua, ei auta mikään muu kuin aika (tai itsesuggestio).
Muuten: hämmästyin tänä aamuna kun heräsin oven kopsahdukseen (mies tuli lenkiltä) ja harmitti, kun olin juuri kysymässä unessa kuinka kauan on työskenneltävä päivittäin. Näin nimittäin unta, että olin lupautunut kotiavustajaksi. Ja olin jopa innostunut. (Minä, joka en pysty pitämään asioita kunnossa edes kotona!) Unet ovat joskus yllättäviä.
Liisu. mukava kuulla, että tykkäsit kappaleista. Tuo on niin totta, mitä sanoit mielialasta. Mulla on juuri nyt mieli vähän matalalla ja kirjoittaminen on työlästä, koetin kuunnella musiikkia, mutta parempi kai mennä vain nukkumaan. Kirjoitan myöhemmin lisää. Hih tuota unta!
Musiikista, suruun auttaa varmaan parhaiten juuri surullinen musiikki. Valinta duurin ja mollin tai klassisen ja kevyen välillä ei ole minulla kuitenkaan ihan selvä: mitään kovin hilpeää jeejee-musaa ei mieli maassa tietenkään jaksa kuunnella, mutta toisaalta en kestä silloin mitään kamalan vakavaa ja synkkääkään. Jotain siltä väliltä. Voiko duuri olla myös surumielinen?
Schnur, luulen että duuri muuttuu surulliseksi jos sitä kuuntelee masentuneena. Minulla ainakin tunteet värittävät kaiken, koko maailman.
Klassinen musa voi rauhoittaa, tehdä iloiseksi, tehdä surulliseksi, herättää mitä tunteita tahansa, mutta mieliala antaa sille värin.
Mielisäveltäjäni Mahler osaa käydä läpi koko tunneskaalan, oikeastaan läpi koko elämän, sitä ihmettelen.
Ihmettelen myös kirjoja ja kirjallisuutta. Niilläkin on kyky parhaimmillaan herättää tunteita, joskus hyvinkin voimakkaita.
Täällä on ovi paraikaa auki pihapuutarhaan. Sieltä kuului äsken voimakasta mustapääkertun laulua. Että se on kaunista! Ja omenapuut täydessä loistossa. Sireenit tuoksuvat. Voiko nyt muuta kuin ihailla luontoa!
Schnur, tekee vielä mieli lisätä, että kaiken kauniin alla näkee silloin, jos on paha olla, todellisuuden erilaisena kuin silloin, jos on hyvä olla.
Kukat kukkivat jatkaakseen sukua. Linnun laululla on joku aivan muu tarkoitus kuin ilahduttaa ihmistä.
Kaiken kauniin ja elävän takana väijyy kuolema. Täytyykö sitä ajatella? Kyllä se on kai hyvä muistaa silloinkin jos on kaikki hyvin. Ainakin, jos haluaa elää todellisuudessa.
Turha lähteä merta edemmäksi kalaan enää näillä vuosikymmenillä lienee tarinan opetus... tämä oli viihdyttävä mukava tarina miehen osasta, jos nyt naisenkin roolista:) En ole jaksanut paljon Liisuilla, mutta se ei suinkaan tarkoita sitä etteivätkö hienot tarinasi ansaitsisi lukuhetkeä, en vain osaa keskittyä ja ohi lukua en harrasta, pikalukua kylläkin:) Kaunista ja hyvää kesää Liisukalle ♥ ehkä joku kaunis päivä istahdan ja viivyn. En palaa enää kuten ennen, ei ole intoa, halua tai vointia.
Lähetä kommentti