Sarjasta kirjeitä ihmisille: Thomas Bernhard

Sehr geehrter Herr Thomas Bernhard

Suonette anteeksi, että uskallan lähestyä teitä näin kirjeitse. Tehän ette tunne minua. Sitä paitsi olette jo kuollut. Tiedän, tiedän, ei kuolleelle saisi kirjoittaa, se on iäisen elämän häiritsemistä, minulle on kerrottu, mutta vaikka te eläisitte vielä täällä maan päällä (missä te muuten olette, olisi mukava tietää?) se että kirjoittaisin teille olisi yhtä kyseenalaista. Kokisitte sen ehkä tunkeiluksi, ja tunkeilusta te ette pidä. Ette pidä tunkeilusta niin kuin ette taida pitää erikoisemmin meistä ihmisistä yleensä. Tai ehkä te pidätte meistä ihmisistä yleensä, mutta - uskallan ajatella - kirjailijaminänne ei aina pidä meistä ihmisistä yleensä. Sitä paitsi te elätte vielä. Se tässä on kummallista. Te elätte kirjoissanne, jotka kirjoittajaminänne on kirjoittanut. Kirjoittajaminänne pitää teidät elävänä herraties kuinka kauan vielä. Ehkä ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin kirjanne elävät, s.o. ovat olemassa. Ja kirjanne ovat olemassa ehkä niin kauan kuin joku meistä ihmisistä on vielä kykenevä niitä lukemaan. Sitten te unohdutte. Unohdutte auttamattomasti. Mutta älkää siitä välittäkö. Me unohdumme itsekin. Me kaikki unohdumme. Unohdumme jopa helpommin kuin te unohdutte. Näen täten jonkinlaista riippuvuutta teidän elämänne, joka on kirjoittamissanne kirjoissa ja meidän ihmisten, jotka luemme kirjojanne, välillä. Ehkä sen tähden uskallan kirjoittaa teille, vaikka ette tunne minua. Me ihmiset, jotka elämme täällä Suomi nimisessä valtiossa, vietämme huomenna vainajien päivää. Sana vainaja on ikävä. Sen tekee ikäväksi se leima, joka ihmiseen lyödään sillä hetkellä, kun hänestä, ihmisestä, tehdään vainaja. Vainajaksi hän muuttuu sillä hetkellä, kun hän ummistaa silmänsä viimeisen kerran itse, tai joku muu painaa ne kiinni peukalollaan sen jälkeen kun viimeinen hetki on ohi, sillä ikävämpää näkyä kuin vainaja, joka tuijottaa silmät auki liikkumattomina sen jälkeen kun henki on hänestä paennut, ei ole. Se on kauhistuttava näky. Sulkea silmänsä on parasta, mitä ihminen voi viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa tehdä. En tiedä, ennätittekö te, Herr Bernhard, sulkea silmänne kuolemanne hetkellä. Mutta sen voin sanoa, että mieleeni ei tulisi missään tapauksessa kutsua teitä, Herr Bernhard, vainajaksi, sillä sitä te ette minulle ole. Te elätte. Te elätte kirjoissanne. Niitä on useita kymmeniä. Runonne ja näytelmänne mukaanlukien niitä on yhteensä kuutisenkymmentä teosta. Osassa niistä te kerrotte suoraan itsestänne. Kerrotte lapsuutenne ja kerrotte nuoruutenne. Mutta osassa niistä te esiinnytte jonkun muun hahmossa, mutta te se olette, älkää väittäkö vastaan. Itserakkaaksi ei kukaan voi teitä siitä huolimatta sanoa sen kummemmin kuin vainajaksikaan, sillä te kohtelette itseänne täsmälleen samoin kuin muita ihmisiä, joita kuvaatte. Lainaan tähän Wikipediasta  Kari Hukkilan näkemyksen tuotannostanne, sillä hän näkee eron vihapuheen ja teidän, Herr Bernhard, korkeakirjallisen taiteen välillä komiikassa, jonka nauravien lauseiden ”nauru on mustaa, elämänmyönteistä, ironista ja itseironista.” Näin kertoo Wikipedia. Olen samaa mieltä. Siksi rakastan teitä, Herr Bernhard, rakkaudella, joka on täynnä kunnioitusta, ihailua ja - kateutta. En kadehdi elämäänne, sen sairauksia ja pettymyksiä, en elämänasenteitannekaan. Kadehdin teidän taitoanne muuttaa kaikki kokemuksenne mustaksi, mutta elämänmyönteiseksi, ironiseksi ja itseironiseksi.

Kunnioitan ja rakastan elämäntyötänne, Herr Thomas Bernhard.

Ihre kleine

Liisu

PS. Meillä, Nicolaas Thomas Bernhard, on jotain yhteistä, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Se on päivämäärä 12.2. (vain vuosi on eri). Se sattuu olemaan toinen kahdesta pylväästä, joiden väliin elämämme on pingoitettu. Minulla se sattuu olemaan syntymäpäivä. Teillä se on kuolinpäivä. Siis voisi sanoa: Guten Tag – auf Wiedersehen. Hyvällä tahdolla. Mutta emme ole ainoita, joiden elämään tuo päivä noinkin läheisesti liittyy.

Tiedättekö muuten mihin lahkoon teidät kirjoinenne nykyään sijoitetaan? Viimeisin kuulemani on: Hän, Thomas Bernhard on kulttikirjailija. Moderni klassikkokirjailija on useimmin käytetty nimike teistä. Sellaisena minäkin teitä pidän. Toivotan teille hyvää jatkoa sinne, missä nyt olettekin, Herr Bernhard!

IRRALLISET

 

– Minun mielestä, Mursu sanoi, - sinun kauneutesi on läpinäkyvää lajia!

     Öklö punastui. Hän kohotti kysyvästi päätään hämmentyneet läikät kasvoilla. Teki mieli kysyä, mitä Mursu tarkoitti.

– Antaisitko tuon paidan!

Mursu liikahti taaksepäin, mutta tarttui kuitenkin peukalon ja etusormen kärjillä ohueen silkkipaitaan, jonka helma oli tuhraantunut. Siinä oli ulostusta tai verta. Hän viskasi sen nopeasti Öklölle. Paita leijasi ilmassa vuoteen yläpuolella ja laskeutui Öklön kasvoille.

Öklö nousi istumaan ja puki paidan kuin pikku lapsi: ensin käsi tuosta aukosta, sitten tuosta ja lopuksi pään yli.

Mitähän varten Mursu tekee kaiken niin vaikeaksi, hän ajatteli. Kaikkihan on ihan selvää. Me pidämme toisistamme. Ainakin minä pidän Mursusta. Ja kai Mursukin pitää minusta. Mitä varten hän muuten ilmestyisi tänne kutsumatta, silloin kun sitä vähiten odottaa.

– Pidätkö sinä minusta? Öklö kysyi.

Mursu ei vastannut. Hän tuijotti mitään puhumatta, kiinnostuneen näköisenä enkelin kuvaa sivuseinällä. Öklöllä oli enkeleitä joka paikassa. Niitä riippui ikkunassa, niitä oli katossa ja kaapin päällä ja lampussa roikkui yksi kuin hirtettynä. Vuoteen yläpuolella niitä oli kokonainen lauma.

Mursu kumartui panemaan kenkiä jalkaansa. Hänen tylpät, paksut sormensa olivat vaikeuksissa kengännauhojen kanssa. Nauhat luikertelivat kuin kastemadot pakoon sormia, mutta viimein hän onnistui saamaan ne solmittua.

Mursu ähkäisi. Öklöä nauratti.

– Tuletko sinä taas huomenna? Öklö kysyi. Hän toivoi, että Mursu vastaisi, mutta Mursu nousi seisomaan ja alkoi pukea pikkutakkia ylleen ja käveli ovelle.

– Älä turhaan odottele! Mursu sanoi ovelta. – Minulla on paljon tekemistä. Kiitos nyt kuitenkin. Ja koeta ryhdistäytyä, ei elämä tähän pääty!

Ovi sulkeutui. Mursu oli mennyt. Öklö laskeutui takaisin makuuasentoon, kouhaisi tyynyä kädellään ja venytti itseään mielihyvää tuntien.

Koeta ryhdistäytyä! Öklöä hymyilytti. Hän työnsi varpaansa mahdollisimman kauas sängyn päätyä kohti, nosti sitten käsivartensa korvien ohi toiseen suuntaan kauas, kauas, vielä vähän kauemmaksi.

Minä ryhdistäydyn, hän ajatteli ja jatkoi venyttelyä.

Avain

Toivoton tapaus! minusta sanotaan.

En minä itse ole sitä mieltä. Ei se pidä paikkaansa. Minähän olen täynnä toivoa! Joskus liikaakin. Toivon ja toivon ikään kuin pelkäisin itsekin, että toivo minulta ensimmäisenä loppuu. Turhaan. Se, mikä minulta ensimmäisenä näyttää loppuvan on muisti.

Siis… Mitä minun piti sanoa? Olkoon.

Seison tässä auton vieressä. Auto on lukossa. En pääse siihen sisään. Mitä minun pitäisi tehdä? Avain? Niin. Mihin minä sen laitoin? Paiskasin oven kiinni, muistan. Käänsin avainta lukossa. Muistan. Panin avaimen... taskuun? Mutta ei se ole siellä. Ei ole lompakossa. Ei auton alla. Minne se on tipahtanut? Kävin asiakaspalvelussa. Jäiköhän se sinne? Ehkä se putosi lattialle. Veikö joku sen minulta, otti röyhkeästi taskusta? Siinä oli jonoa, muistan. Joku pitkäsorminen sen täytyi olla! Ovat niin taitavia. Auto on kuitenkin vielä tässä. Sitäkö minun pitää nyt vahtia. Onneksi aurinko paistaa sen kylkeen, eikä minuakaan tässä sen ulkopuolella varsinaisesti palele. Mitä nyt vähän viluttaa. Käteni ovat paljaat, ne sinertävät. Minulla on hyvät kädet. Ne toimivat lämpömittareina. Joskus sattuu, että unohdan, mitä minun pitäisi näillä pitkäsormisilla käsilläni tehdä. Pitkäsormisilla? Aivan. Soittajansormet, minulle sanottiin jo lapsena. Hyvät kädet, mutta avuttomat. Näyttävät hämillisiltä. Tekisivät nyt jotain. Auttaisivat. Kas, ne vapisevat. Ehkä ne vaistoavat odotukseni ja hermostuvat. Nyt ne jo tärisevät. Mikä horkka niihin iski, hei, rauhoittukaa, ei mitään hätää! Mutta mitä minä tässä odotan?

Kummalliset kädet. Joskus ne hermostuvat ja tarrautuvat lähimpään kohteeseen joka kiusaa minua ja heittävät sen pois. Mutta jos kohde on kuollut möhkäle, niin kuin tuo auto tuossa, sitä ei niin vaan viskata. Yrittäkööt! Ei kyllä onnistu. Mutta olisipa tuossa joku elävä olento, ihminen tai eläin. Heti käteni olisivat sitä silittelemässä, nypräämässä ja taputtelemassa. Kehnäisivät sen kanssa vaikka koko päivän. Sormenpäät tuntuvat helliltä. Mitähän ne viimeksi ovat kopeloineet. Herkkiähän ne ovat, yliherkkiä. Hassua, mutta on minulla vaan sellaiset sormenpäät, ettei joka miehellä sellaisia ole! Ne tuntevat kaiken, vihasta rakkauteen. Niiden rakkauselämä on vain kovin onnetonta. Kun ne rakastuvat, ne rakastuvat nivelrustoja myöten ja haluaisivat osoittaa rakkautensa heti, mutta osoitapa, mahdotonta se on, jos rakkauden kohde vetäytyy koko ajan taaksepäin ja luikahtaa lopulta epäkohteliaasti pois. Kyllä ne pahastuvat, kukapa ei pahastuisi. Sormenpääni kaipaavat hellyyttä. Ne janoavat hellyyttä. Tuttuus ja vieraus ei merkitse niille mitään. Se on kyllä hyvä, sillä nykyisin kaikki tuntuu vieraalta. Jopa minä itse tunnun vieraalta. Minussa on jotain outoa. Se tekee minut surulliseksi. Hyvin surulliseksi.

Se mitä nykyään saa toisten kasvoilta lukea on moite. Siihen ei tarvita suurennuslasia. Se näkyy kauaksi. Se on kirjoitettu selkokirjaimin heidän otsaluuhunsa. Ja vaikka he yrittävät hymyillä, kyllä he yrittävät, vaikka väkinäistä se on, teeskentelyä, eivät he huomaa siivota otsaansa, pyyhkiä sitä.. Se minua satuttaa. Syytökset on toinen asia, mitä en kestä. Kertakaikkiaan en kestä. Ne ovat minulle ylivoimaisia. Ne saavat minut itkunpartaalle. ”Iso mies ei itke”, joku sanoo. Ja sekös minua raivostuttaa! Kyllähän minä iso olen, mutta en tunteeton.

Siitä olen onnellinen, että sanat eivät ole minua hylänneet. Ne roikkuvat sitkeästi mukana, minne tahansa menen. Nytkin niitä virtaisi vuolaasti suustani, ellen hoksaisi pitää sitä suljettuna. Siellä ne pyörivät ajatuksissani, pikku pirulaiset. Heittelevät voltteja ja pyörivät piiriä. Tuntuu, että pää kihelmöi ja aivot kuumenevat. Ehkä ne pitävät minusta. Minä ainakin pidän niistä. Ne ovat somia, niin erilaisia. Semmoisia pikku veitikoita. On niillä sielu, ja on niillä on oma elämä, jokaisella, pienimmälläkin. Väittäköön vaan vastaan ne jotka ovat paremmin tietävinään, asiantuntijat. Eivätpähän ainakaan minun sanojani tunne. Meillä on hauskaa keskenämme. Joskus laskemme leikkiä ja loruilemme yökaudet. Rakastamme toisiamme. Vaikka emme siitä puhu. On, on minulla mielikkini, mutta niitä en paljasta. Sanoilla on taipumus levitä, ja jos nyt jollekin jotain kuiskailisin, tulisivat toiset sanat mustasukkaisiksi. Sitä minä en halua. Kaikki sanat ovat minulle tärkeitä. Ne ovat minun pikku apureitani, vikkeliä ja helposti suusta pulahtavia, en halua, että niiden kanssa tulisi ongelmia. Kyllähän jotkut ottavat nokkiinsa, pienestäkin, saattavat kadota äkisti, kesken puheen, ja vaikka kuinka kutsun, eivät palaa. Mutta turha siitä on ottaa paineita. Sanat ovat katoavia, niin kuin ihmisetkin. Ne syntyvät ja kuolevat. Kadotkoot. Minä keksin tilalle uusia, parempia.

Tiedän, että auto on auto, tuo möhkäle tuossa. Siitä en ole varma, kenen auto se on. Luulin, että se on minun. Jopa uskoin, että siitä ei ole pitkä aika kun olen ajanut sen tuohon, mutta en ole enää varma sillä en saa ovea auki, vaikka kuinka käännän kahvasta, näin, ei se aukea. Se on siis lukossa. Minulla pitäisi olla avain. Avain, sellainen litteä esine, sitä kun kääntää, lukko avautuu. Onko minulla sellainen? Pitää etsiä. Taskut. Ei. Olisikohan se pudonnut maahan? Ei näy missään. Olisikohan se kierähtänyt auton alle? Harmi, kun en pysty vatsaltani sinne ryömimään, mutta kyykistynpä ja kurkistan… Ei. Yhtä harmaata kaikki. Harmaata. Joku tumma läikkä, joku halkeama. Halkeama. Mistä se siihen lennähti? Onpa kaunis sana, Halkeama, voi miten kaunis! Halk’ illan ruskon auerman…

Mitä minun piti etsiä? Sen täytyy liittyä tuohon autoon, mitä minä muuten tässä sen vieressä seisoisin.

Pitäisiköhän minun mennä sen sisään?

Kas, eihän tänne pääse. Ovi ei aukea. Vaikka kuinka kiskon, ei aukea. Nyt muistan! Avain. Ihanaa kun muisti toimii! Minun pitää löytää avain. Onko minulla sellainen? Missä se voisi olla? Jokohan katsoin taskusta. Mitä lappuja nämä ovat: Käy kaupassa. Maksa lasku. Osta hammasharja. Entä tämä: Muista ottaa avain! Kas, kas! Muistanhan minä ilman lappuakin, avaimen. Mutta missä pirussa se on? Avain on kova. Olenkohan vahingossa syönyt sen? Nielaissut? Kerran nielaisin kynänpätkän ja se teki kipeää. Sitä en koskaan unohda. Se juuttui kurkkutorveen. Nyt en ole tuntenut kurkussani mitään erikoista. En ainakaan muista. Jos avain on, sen täytyy olla jossain ulkopuolellani.

Olen siis ajanut auton tähän, mikäli lappuun on uskomista. Voi olla ettei siitä ole edes kovin pitkä aika. Olenko tulossa vai lähdössä. Lähdössä mihin. Tulossa mistä. Kumpaa tahansa, minun pitäisi olla kaiken järjen mukaan omassa pihassa. Ellen sitten ole ajanut muualle. Osaapa olla vaikeaa. Jos olen omassa pihassa pitäisi olla autokatos. Minun ei tarvitse kuin sulkea silmät niin näen sieluni silmillä autokatoksen. Tiedän että se on ollut siinä jo vuosia. Tehty tervatuista laudoista. Muistelen että olen sen itse tehnyt.

Katosta ei ole. Katson taakseni. Taloa, omaa kotiani ei näy. Mikä on tuo valkea rakennus joka kohoaa ikkuna ikkunalta aina vaan ylemmäksi? Kuka on tuo ihminen, joka tuolta melko korkealta huiskuttaa. En näe selvästi. ”Paa-voo!” hän huutaa. Naisen ääni. Jotenkin tutun tuntuinen. Voisiko se olla vaimo? Mutta eihän minulla ole vaimoa. Milloin minä olisin naimisiin mennyt? Ehkä se onkin äiti. Muistuttaa hiukan äidin ääntä. Sitä minä en unohda koskaan. ”Paavo, kädet pois pöydältä!” ” Paavo, älä pidä käsiä taskussa, ne venyy!” ” Paavo, selkä ulos ja rinta sisään!” Ei, nyt en muista oikein. Oliko se rinta sisään ja selkä ulos.

Oli mitä oli, sanojen avulla pärjään. Niistä minä olen ylpeä. Ne toimivat puolestani, ne korvaavat nämä hyödyttömät kädet. Lemmikit, tulkaapas pikku lemmikit! Marssikaa esiin! Sunt Anser, Taurus, Geminii, Cancer, Leo, Arktikus, Arkidenens, Caper, Ampora, Pisces. Hyvä! Hienosti muistitte paikkanne. Ei teitä ainakaan voi moittia. Olen ylpeä puolestanne. Niin kauan kun minulla on teidät, voin kutsua itseäni vielä ihmiseksi. Keitä te olette? Mitä sillä on väliä. Te olette sanoja, joita minä muistan. Pääasia, että muistaa edes jotain.

Avain. Pitikö minun muistaa ottaa avain? Mitä minä sillä? Mihin minä nyt autolla lähtisin? Tässä iässä. Taitaa olla ikää minulla jo ihan tarpeeksi. Kun katsoo tätä kättä, on se hämmästyttävän ryppyinen ja koppura. Kuka tällaista kättä lähtisi jonnekin viemään! Tuskin siinä avain edes pysyisi.

Mikäli minä nyt oikein muistan, avain on sellainen litteä, vähän kirkas, ja se työnnetään koloon. Voi olla että muistan väärin. Muistin kanssa ei ole leikkimistä. Mutta sanoja minulla piisaa. Kauniita sanoja, hyviä sanoja! Onneksi. Ja ylpeyttä minulla on. Ja toivoa. Toivoa en tule milloinkaan menettämään! Aina voi toivoa, että kaikki olisi paremmin. Mitä yhdestä avaimesta. Oliko se edes avain, mitä minä etsin.

SINÄ (ja minä)

                                                                                     Tunnetko itsesi joukosta?
Sinä? Siis kuka?

Sinä tietysti. Sinä, joka luet tätä parhaillaan. En ihmettele että olet epävarma, sillä niitä, jotka voisivat periaatteessa olla sinuja (minulle) on n. 7 miljardia, josta joukosta vain häviävän pieni osa, ehkä n. 500-1000, on sellaisia, joille voin sanoa "sinä", ja siihen määrään tarvitaan jo kaikki livenä tuntemani, n. 100-200 tuttua, lisäksi kaikki eteeriset "henkiset" tuttavani, joita voin tavata netissä ja kirjoissa, tiedotusvälineissä ja mielikuvituksessa. Sinä kuulut todennäköisesti tähän viimeksi mainittuun joukkoon. Sinä olet siis (minulle) sinä. 

Myös kaikki jollain tavoin tutuiksi tulleet kuolleet henkilöt ovat (minulle) sinuja. Lähimmille heistä lähetin jo lapsena terveisiä iltarukouksessa. Sinä et usko, mikä kuorma se pienelle tytölle oli! Pelkäsin että joku kuolleista tutuista unohtuisi ja loukkaantuisi, jos en muistaisi mainita häntä nimeltä. Luettelo ja anteeksipyyntöjen määrä piteni ilta illalta, kunnes uni tuli väkisin, nukahdin, ja seuraavana iltana oli anteeksipyyntöjen määrä entistä suurempi. Aloin pelätä nukkumaanmenoa. ”Nyt moskulat nukkumaan!” isä ilmoitti illalla. Aloin vapista. En uskaltanut vastustaa. Mutta pelastus tuli. Jopa sellainen, joka laajensi luetteloa, mutta samalla kutisti sen minimiin. Ilmeisesti en ollut mikään tyhmä lapsi. Eräänä iltana peiton alta lähti taivaaseen vain lyhyt sähke: ”Hyvä Jumala, kerrothan terveisiä kaikille maailman kuolleille siellä taivaassa!” Ja niin (minä) hyvällä omallatunnolla saatoin siitä lähin nukahtaa rauhassa, vain yhden  lauseen avulla.

Mutta nyt on aika keskittyä sinuun. Siis sinuun, joka parhaillaan luet tätä. Sinuja, jotka luette tätä, ei ole kovin paljon. Pääsen siis tästäkin helpolla. Ajattelin kyllä ensin, että nimeän teistä sinuista jokaisen, joka on (minulle) tuttu. Mutta huomasin, onneksi, että siitä luettelosta koituisi ehkä samanlainen kuorma, kuin lapsena tutuista kuolleista. Unohtaisin mainita jonkun, ja siitä tulisi taas huono omatunto. Siispä sanon, että ajattelen vain sinua, ja korkeintaan yksi kerrallaan teistä jokaista. Ja niin, ettei kukaan unohtuisi. Eikä siihen tarvita nimiä. Se olisikin aikamoinen riski. Sillä jokaiseen teistä sinuista liittyy (minulla) sekä hyviä, että huonoja ajatuksia. Ehkä sinä jopa pahastuisit, jos sanoisin ääneen jotain sinusta, joka olet kyllä (minulle) tärkeä, mutta jossa olen havainnut paitsi hyvää, myös joitain heikkouksia. Mutta en halua pahoittaa mieltäsi, joten voit olla rauhassa oma itsesi. Toivon sitä. Sitä paitsi analysoin ajatuksissani jokaista kirjoittamaasi lausetta ja sanaa sen painon ja vaikutuksen perusteella. Mutta ajatukset! Senhän tietää jokainen, ne lentelevät sinne tänne, joskus pahasti horjuen, joskus liian vakaina, niin että ne saattavat aiheuttaa joillekin ahdistusta. Ja usein, oikeastaan liian usein, ne ovat niin kaunisteltuja ja niin muotoiltuja, että ne herättävät kunnioitusta ja arvonantoa, jota, uskon, kenenkään sanat eivät loppujen lopuksi ansaitse. Tai tarvitse. Ne joko unohdetaan, tai muistetaan.


Sinä? Niin, mitä (minä) ajattelen sinusta? Paljonkin, olisi oikea vastaus. Mutta kätken sen mieleeni.
Sillä nyt otan tähän lainauksen ihmiseltä, jonka tunnen. Hän on yksi tutuista, joka kuuluu muistilokerossani osastoon n. 500 – 1000 ihmistä. Hän sanoo:

”Miten salailevia ihmiset ovatkaan! (Mutta ovatko tahallaan?)

Ja miten pelottavia ovatkaan vilpittömyys ja avoin mieli.”

Näitä sanoja (joita Risto Ahti on kirjassaan Intuitio lukijoilleen tarjonnut) lainaan tähän siinä mielessä, että sinäkin paneutuisit niihin ja ihmettelisit niiden suurta viisautta. (Minä) olen aina halunnut olla mahdollisimman vilpitön ja avoin. Mutta luoja varjelkoon (minua) liialta avoimuudelta, sillä sen takia olen saanut osakseni paljon vihaa ja moitetta. Hyvä tarkoitus ei ole aina pelastus. Kaunis valhe on joskus parempi kuin ruma totuus? Jokaisella on oma totuutensa, ja miten vaikeaa on siitä luopua! Ja vielä vaikeampaa on vaihtaa oma totuutensa toisen totuuteen.Vaikka, tähän (minun) on sanottava, että (minulta) se käy helposti. Olen kuin Mannerheim, joka viimeisten tutkimusten mukaan kuunteli toisia ja toimi aina viimeksi saaneensa neuvon mukaan. Mutta sinä! Sinä tuskin teet sellaista. Se on hyvä. Jämeryyttä tarvitaan. Ole itse oma totuutesi, mutta muista kuitenkin välillä sinäkin epäillä, sillä kaikki totuudet voivat olla yhtä hyvin valheita kuin valheet totuuksia.
Tiedän, että on vaarallista olla liian totuudellinen. Yhtä vaarallista on olla liian valheellinen. Mutta kuitenkin, kaikesta huolimatta, vaikka kaikki tämä on tiedossa, (minä) arvostan avoimuutta ja vilpittömyyttä enemmän kuin mitään muuta  ominaisuutta ihmisessä.

Entä sinä? Mitä sinä arvostat eniten toisessa ihmisessä? Ja kuinka avoin ja vilpitön sinä uskallat olla?

[Miksi (minä) on häkissä? Siksi, etten sitä liikaa korostaisi. Sitä paitsi, totta kai tiedän, että (minäkin) olen sinulle sinä. Olemme siis kaikki sinuja. Mihin (minää) edes tarvitaan? Varmuuden vuoksi pidän sitä häkissä. Ettei se pääsisi häiritsemään sinua, eikä ketään muutakaan.] 

HUH HAH, HEI!

- Hei kuule! Minusta meidän pitäisi puhua siitä...

- Joko taas, minähän olen sanonut että siitä ei puhuta ja piste. Uskoisit vähemmällä!

- Mutta…

- Ei mitään muttia, sen asian olet sotkenut jo täysin! Yhden ihmisen tulevaisuuden olet tuhonnut. Oli kauheaa kuunnella sitä keskustelua. Tai sinähän se siinä vain puhuit, toinen kuunteli ja oli kärsivän näköinen. Mahtoi hänestä tuntua mukavalta kun annoit ymmärtää ettei hän tule selviämään. Mistä sinä sen tiedät! Maailma muuttuu koko ajan.

- Niin mutta enhän minä...

- Ethän sinä, hulluko sinä olet, ei minkäänlaista toisen kunnioitusta, sinä vain latelet omiasi. Näet kummituksia joka nurkassa. Älä levittele pelkojasi toisiin. Pelkää itse mitä haluat, mutta anna toisen ainakin yrittää. Älä sotke hänen suunnitelmiaan!

- Niin mutta kyllä minusta pitäisi uskaltaa puhua mistä asiasta tahansa. Varsinkin niistä jotka ovat tosia, mutta joista on hankala puhua. Ei niistä puhumatta selviä. Ne olisi puhuttava loppuun ja puhki. Aina sinä olet toppuuttelemassa. Mieluuummin minä puhun asioista kyseisen henkilön edessä kuin takanapäin. Hänhän kysyi, mistä te puhuitte ja minä kerroin...

- Siinä sinä teit virheen. Ei pidä puhua kaikille mitä me puhutaan keskenämme. Voi kun saisin sinut ymmärtämään, sinulta puuttuu hienotunteisuus! Pitää tietää mistä voi puhua ja mistä ei.

- Voi, voi! Aina minä sotken asioita. No hyvä. Minä lakkaan puhumasta. Olen mykkänä lopun ikäni. Silloin saatte elää rauhassa.

- Marttyyri, ota vaan taas tuo ilme! Se pukee sinua. Minulle yksi lysti puhutko vai et.

(Mies sulkee tiukasti suunsa. Mutta ei kannata hermostua. Tuo oli vain ihan tavallinen pieni keskustelutuokio, missä mies opetti vaimoaan oikeille tavoille. Vaimo on hyvä oppilas. Kehittyy päivä päivältä. Kohta mies on taas tyytyväinen. Ehkä jo seuraavana päivänä, kun vaimo kuiskii hymyillen hauskoja sanoja hänen korvaansa ja hieraisee toisella kädellä hänen niskaansa - jota rakastaa - ja sipaisee ohimennen leuan alta hänen karheaa poskeaan heidän seistessään vierekkäin kuin näyttämöllä, jossa kaikki tärkeä tapahtuu. Hui, hai! Kaikki on taas hyvin ja huolet poissa. Molemmat tyytyväisiä luoden arvostavia katseita toisiinsa.)

Seuraava päivä.

Vaimo (vakavana):

- Mistähän johtuu, että olen aina väheksynyt sanoja. Eikö sitä sanota että mitä sanoista, teot ne on jotka ratkaisevat?

Mies (suopeana):

- Mutta sehän on totta! Maailma on täynnä turhia sanoja, turhia lupauksia, turhia puheita. Niin ja turhia kirjoituksia (vilkaisee vaimoon). Sanoista on rakennettu aina milloin mitäkin turhaa. Kirjoja ja kokonaisia kirjasarjoja, jotka menettävät pian merkityksensä kun sisältävät vanhentunutta tai peräti väärää tietoa, tai ovat niin tylsiä ettei kukaan jaksa niitä lukea. Ja blogit? (katsoo vaimoonsa) Eikö nekin ole turhia? Ainakin jos niillä ei ole lukijoita? Vai antaako niiden tekeminen tekijälle itselleen jonkinlaista tyydytystä, mielihyvää, ehkä jopa ajattelun aihetta? Se on kyllä totta, että tekeminen sisänsä on parasta tekemisprosessissa. Sitten kun on päässyt monen yrityksen jälkeen niin lähelle mielessä välkkyvää päämäärää ettei lähemmäksi enää voi päästä - sen on oltava aina vähän korkeammalla mihin ylettyy - sitten voi miettiä tekemisensä mielekkyyttä. Toisten arviot ja sanomiset eivät siihen vaikuta, kun tietää itse että on yrittänyt tehdä parhaansa. Toisten mielipiteille ei kannata antaa liian suurta painoa. Jokaisella on, ja saa olla, oma mielipiteensä.

Vaimo (ilahtuneena):

- Niinkö? Minun ei siis tarvi välittää sinun puheistasi! Voin huoletta pitää omat ajatukseni. Arvostaa niitä. Hyvä! Mutta miksi sinä sitten puutut niihin? Luuletko että ajattelen niin kuin sinä? Mutta minähän olen minä. Minä ajattelen minun tavalla. Ja blogielämästä et taida tietää mitään. Tietäisitpä miten jännää se on kun menee toisten, itselle vieraitten ihmisten blogeihin ja ihastuu, kun huomaa miten hyvin siellä osataan ajatella ja käyttää sanoja, välillä jopa niin hienoja ettei niitä aina edes ymmärrä. Siinä innostuu itsekin yrittämään. Ja kaikkein kummallisinta, että jos vierailee useamman kerran samassa blogissa, se alkaa tuntua tutulta. On kuin kävisi kotona. Ja tuo vieras alkaa tuntua kuin se olisi sisar tai veli. Tai joku muu sukulainen. Joku voi tuntua niin viisaalta, että jalat alkavat täristä pelkästä kunnioituksesta. Joskus jopa pelottaa. Mutta pääasiassa ne on melkein kaikki ystävällisiä ja miellyttäviä ihmisiä nimen tai nimimerkin takana. Jotkut ovat vain juuttuneet tärkeyteensä. Kyllä niillekin on kiva kirjoitella kommentteja, jos vain keksii jotain sanottavaa. Ja uskaltaa sanoa. Se ei ole aina helppoa.

Mies (äänessä lämpöä):

- Sinulle nyt mikään ei taida olla helppoa, jos suoraan sanotaan, mutta siitä ei tarvitse välittää.

Vaimo (innostuu):

- Mutta arvaas mitä! Minä olen alkanut arvostaa sanoja! Minusta jokaisella sanalla on merkitys, aina se jotain ilmaisee. Tuskin turhaa sanaa on olemassakaan! Ja sekin on tärkeää, miten sana sanotaan, millä äänellä. Jokaisella sanalla on oma värinsä. Kun kuuntelee sinunkin puhetta, näkee sen väreissä. Se on tavallisesti hyvinkin värikästä. Siinä vilahtelee lämmintä tai viileää punaista, joskus se on taivaansinistä, kaikki taivaanrannan värit on siinä edustettuina, on keltaista, joskus vihreääkin, mutta osaat sinä puhua valkoistakin. Ja kun suutut on kaikki mustaa. Mitä mustempaa sen pahempaa. Niin kuin eilen, kun minä puhuin sinun mielestä synkkää harmaata. Ne sanat olen kuitenkin jo haudannut, siis ne omani. Ne oli harkitsemattomia, olit oikessa. Itseäkin kaduttaa. Ne aiheutti pahaa mieltä, vaikken sitä tarkoittanut. Sitä ei vain aina hallitse sanojaan. Sanat ottavat vallan. Ne tulevat ja menevät miten haluavat. Sitä paitsi ne käsitetään usein väärin.

Mies:

- Ja joskus ne halutaankin käsittää väärin.

Vaimo:

- Sen minäkin olen huomannut. Mutta yleensä ottaen ei voi syyttää toisia. Minun puheeni, sekä puhuttu että kirjoitettu, on kuin ajaisin autoa. Koko ajan auton liikkuessa minulla on tunne, että auto ajaa minua. Sama tunne kun puhun tai kirjoitan: sanat tulevat kuin itsestään, minä vain toistan niitä. Minä en niitä kuljeta, ne kuljettavat minua. Joskus mietin, onko minulla tosiaan järkeä ollenkaan. Epäilen sitä. Mutta jokaisen on pakko olla ja tulla toimeen itsensä kanssa järjettömänä tai järjellisenä. Ja seuraukset on pakko kestää. Välillä se tuntuu vaikealta. Tekee mieli lakata kokonaan puhumasta ja muutenkin ilmaisemasta itseään. Mutta onko sekään viisasta?
Mies:

- Kaikkein viisainta on yrittää tulla toimeen itsensä kanssa, siitähän me ollaan jo tarpeeksi puhuttu.
Vaimo:

- Ja siitäkin, onko oikein puolustaa sananvapautta. Mutta siitä voi olla eri mieltä. Mitä mieltä sinä sananvapaudesta olet?
Mies:

- Tällä hetkellä en mitään. Pakko aloittaa työt, jos haluaa saada ne valmiiksi. Joko sinulla muuten alkaa olla työ voiton puolella?
Vaimo:

- Enhän minä ole saanut sitä vielä alkuunkaan. On niin paljon muuta miettimistä. ”Hela hoo, hohhoh hoo!” sanoisi Pessoa. Työn orjat sorronyöstä nouskaa!

KAIKKI MUUTTUU...

                                                                             Mennyt maailma, akryyli kankaalle                                                                                  

Sokrates (k.399 eea) puhuu Platonin Giorgias-dialogissa:

"Älä ihmettele jos minä vastakin otan esille asioita, jotka tuntuvat itsestäänselviltä; kuten sanottu teen sen siksi, että keskustelu etenisi johdonmukaisesti, en kiusatakseni sinua, vaan että emme tottuisi ennakolta arvaamaan toistemme ajatuksia ja viemään sanaa suusta toisiltamme: ei - minä haluan sinun kehittelevän omia näkemyksiäsi omalla tavallasi, omista lähtökohdistasi lähtien."

(ote Esa Saarisen kirjasta Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin).

Liisu puhuu nyt teille, Matiaksen ystävät ja teille jotka ette ole Matiaksen ystäviä:

Olen Sokrateen ihailija, vaikka en osaakaan soveltaa hänen elämässään toteuttamiaan ihanteita, joita hänen oppilaansa, Platon kaikkein ahkerimmin, on kirjoituksissaan tuonut esille. (Puhutaan, että Sokrates on sanonut: "Tiedän, että en tiedä mitään". Tätä eivät ehkä kaikki itsessään hyväksy. Minulle se edustaa tietämyksen huippua! Varsinkin kun on kysymyksessä henkilö, jota pidetään koko länsimaisen filosofian isänä.) Kunnioitan häntä suuresti. (lisää tietoa hänestä täällä)

Sokrates tuli mieleeni, kun ajattelin teitä! Ajattelen teitä tälläkin hetkellä, sekä teitä, jotka olette kuvitteellisia ihmisiä (Matias, Elsie, Erkka Puttonen ja Milja) ja teitä, jotka olette oikeita eli olemassaolevia (Elviira ja StarChaser, Petriina ja Mustis), sekä teitä, jotka olette kommentoineet Matiaksen vaiheita virallisen kommenttiosion suojissa (Isopeikko, ja Milla, sekä Anonyymi, joka kaksi kertaa, samana tai eri ihmisenä,  on saanut minut ajattelemaan entistä kiivaammin tuolla alussa olevia Sokrateen sanoja.)

Mutta hei, älkääpäs luulko, hyvät kirjoittajafoorumi Kertomus.fi kommentoijat, etten ajattelisi teitäkin! Mistäpä muualta olen saanut niin paljon kannustusta ja sen mukana hyvää mieltä kuin teiltä. Matiaskin ihan punoitti pelkästä mielihyvästä!  Ja kirjoittajafoorumi Rihmaston ylläpitäjä saa minulta erikoiskiitokset, että on pitänyt esillä Matiasta ja kumppaneita. Ja tietysti te, jotka olette muuten vaan vierailleet blogissani ja näytte vain numeroina laskurissa olette kiitoksen arvoisia!

Näin paljon kiitoksia, eikä kiitollisuudentunne ole minussa yhtään vähentynyt! Se on sitä elämän outoa matematiikkaa! 

Ihmettelette varmaan, miksi minä nyt kesken kaiken herkistyn teitä kaikkia kiittelemään.

Ilmassa on jotenkin kuin lopun alkua.

Ja niinhän se on. Sanon itselleni:

Liisu, Liisu!  Onnellisen onneton ihmisolio, joka vasta nyt, viime aikoina, olet herännyt kuin pitkästä unesta huomaamaan, ettei mikään voi jatkua loputtomasti. Kaikella on alkunsa ja loppunsa. Määräaika, jonka jälkeen kaikki joko muuttaa muotoaan, uusiutuu ja kehittyy tai kuluu loppuun, sortuu, kaatuu, lahoaa ja maatuu; katoaa, kunnes häviää lopullisesti antaakseen tilaa jollekin uudelle!

Näin on koko luomakunta rakentunut, ja luonto on sen mallikelpoisesti hoitanut. Kenenkään ei tarvitse ponnistella, kaikki se tapahtuu kuin itsestään. Onneksi. Sillä jos niin ei tapahtuisi, se olisi ihmiskunnan tuho. 

Nyt ajattelen jotain pientä, mutta monelle meistä tärkeää asiaa, blogia. Voiko sekään kestää ikuisesti, muuttumatta?  Kun katson huolestuneena nettitaivaivaalle, näen katseen sinne lipuessa raunioita, hävinnyttä historiaa ja omien ajatusteni silppua, joka leijuu tuulessa. 

… Korkeammalla  nettitaivaalla on jotain liikettä. Terästän katsetta. Näyttää tutulta. Apua!

Tuolla lentää Matias, katoaa… Tuolla vanha herra Erkka Puttonen lentää lahkeet pullistuen tuulessa… katoaa. Tuolla lentävät käsi kädessä iloisesti lirkutellen Elsie ja Milja!  Sinne hekin katosivat, jonnekin! Suoraan ilmaan.

Jäljelle jäivät vain oikeat, todelliset ihmiset: Elviira, Star Chaser ja ohi vilahtaneet Petriina ja Mustis. He seisovat tukevasti jaloillaan… Mutta Matias!  Meidän Matiaksemme lensi siellä jalat harallaan, tukka päässä leuhuten, kädet ilmaa haroen, keskushenkilömme, Matias! Tule takaisin! Jo nyt on sinua ikävä. Matias! Matiaaas!

Sinne menivät! Ne ymmärsivät  puheeni ja katosivat itse.  Ei tarvinnut minun niitä irtisanoa. Olo on nyt surullisen iloinen ja helpottunut.

Mutta jotain kivaa meidän on keksittävä täällä blogissani joku kerta. Jotain oikein mukavaa ja hauskaa! Saa nähdä olisiko minusta sellaisen järjestäjäksi. Epäilen. Minkähänlaiset olisivat kuvitteelliset pidot? Tai naamiaiset? Tai hyvä elokuva, jota ihaillen katselisimme. Tai mielenkiintoinen konsertti.

 Ei  kuitenkaan mitään juominkeja. Muistattehan miten kävi Matiaksen? - Jotain kaunista ja suloista se voisi olla. Mutta ei unettavaa. Matias meitä sellaiselta varjelkoon.  Ja me varjelemme Matiasta, Elsietä, Puttosta ja Miljaa (missä he nyt sitten ovatkin), me, jotka olemme oikeita ihmisiä, emme kenenkään mielikuvia. Jossain vaiheessa kerron teille terveisiä heiltä. Melko varmasti tapaan heitä vielä monta kertaa,  ajatuksissa. Kerron mitä heille kuuluu. - Älkää olko surullisia. Olkaa helpottuneita, niin kuin minä. Itse asiassa joutivat mennä.

Mutta nyt, kuulkaa! Nyt minä esitän teille kaksi miellyttävää ihmistä, nuorta miestä, jotka ovat siitä  mukavia, että heidän katseensa ja ajatuksensa liikkuvat tässä päivässä ja suuntautuvat tulevaisuuteen. Tavallaan kumpikin heistä edustaa muutosta.

Pääsette seuraamaan tilaisuutta, jonka nimi on  Muotoilijan aamiainen (linkistä selviää sen järjestäjät ja heidän toimintatapansa, ylälaidassa.) Ottakaa evästä mukaan, ettei tule nälkä! :)

Tapahtumapaikka: Aila Seppälän galleria Lahdessa, jossa on meneillään Kim Kylmälän näyttely (taulut seinällä). Esiintyjät tapahtumassa Sauli Zinovjev ja Tommi Mustaniemi. He sopivat molemmat tavallaan teemaan kaikki muuttuu, mikään ei pysy ennallaan. Heistä kumpikin edustaa jotain uutta. 

Ne teistä, joita klassinen musiikki kiehtoo, teille Sauli kertoo, miten uusi klassinen musiikki syntyy  ja  mitä kaikkea sen sisältä voi  löytyä (videossa 0:00 - 44: 12 siis alkupuolella). 

Ja ne teistä, joita kiinnostaa videotaide, te saatte kuulla uudesta ammatista VJ. Siis mikä? VJ. Se on ammatti, jota Tommi on opiskellut ja selostaa, miten sitä tehdään. (videon loppuosa).

Mielenkiintoista tilaisuutta jätän teidät seuraamaan. Mutta kyllä me vielä tavataan? 

Hyvää loppukesää teille kaikille!

I love you!  Really, I love!

Liisu

                                     

PEILIIN KATSOJAT

                                                                          Peilin edessä

Te jotka surette kun toiset iloitsevat, ja te jotka surette Matiaksen takia, tai olette välinpitämättömiä tai vihaisia tapahtumista jotka eivät teitä miellytä, ja te jotka katsotte kirkkaita silmiänne peilistä ja ihailette ihonne kuulautta ja sen hyvin hoidettua puhtautta ettekä tule ajattelleeksi että tekin lahoatte pikkuhiljaa tahdotte tai ette, ja te jotka vihaatte rumuutta ja pahuutta ja pidätte epäonnena jos jotkut sattuvat syntymään puutteellisina tai pahasti vammautuneina tai ovat vain heikkotahtoisia, ja te jotka olette ystävällisiä joko luonnostaan tai pelkästä kohteliaisuudesta tai siitä saadun hyödyn takia; teidät kaikki näemme samalla kun tarkastelemme itseämme peilistä. Inhimillisyys on ominaisuus jota on ainakin rahtunen kaikissa joita ihmiseksi voi sanoa.

Niille jotka tärkeilevät on hyvä muistuttaa että samalla matkalla olemme, syntymästä kuolemaan. Näkymät matkan varrella voivat vaihdella, samoin sen pituus ja nopeus. Elämä jatkuu vaikka kukaan meistä ei olisi paikalla. Karvas totuus tärkeydestämme, vaikka toisaalta se helpottaa oloa.

Turhaa puhetta. Mutta kun me nyt sentään OLEMME, olisi hyvä, jos voisimme toimia täällä mahdollisimman selkeinä ja kirkkaina peileinä toinen toisillemme. Silloin tämä ei olisi turhaa.

Vanhan miehen puhetta, joku sanoo. Ja niinhän se on.

Mutta nyt muihin asioihin, ennen kuin e-mailini tukehtuu ja kaataa koko koneen.

Minä, vanha ukonkäppänä, joka haistelen tuulia, seuraan peräsuoleni toimintaa ja jolla on eturauhasvaivoja, olen saanut yksityispostia enemmän kuin jaksan lukea. Kysellään hätääntyneinä, onko Matias tullut hulluksi, kun on pitänyt laittaa suljetulle osastolle? Onko hänessä puhjennut skitsofrenia? Raivoaako hän? Pitääkö häntä pelätä? Onko hän heikossa kunnossa? Elääkö hän edes, vai valehteleeko, ehkä hän on jo kuollut? Eikö hän ole itse sanonut: älkää uskoko minua, minä olen valehtelija! Kiroaako hän meidät kaikki nyt hornantuuttiin?

Tyhmiä kysymyksiä, eikö vain, varsinkin kun ainoa asia, jota hän haluaa, on saada olla rauhassa.

”Lass, o Welt, o lass mich sein!” hän sanoi, kun pyysin häntä vastaamaan tehtyihin kysymyksiinne. Sanasta sanaan käännettynä se tarkoittaa: Anna oi maailma, oi anna minun olla! Se on säe saksalaisen Möriken runosta. Ainakin Matias piteli Möriken kirjaa kädessään, oli sitä lukemassa, kun kävin häntä katsomassa.

Sitäkin joku on kysynyt, miksi Matias ei ole vastannut Elviiran sopuisaan ja huolehtivaan kommenttiin, vaikka on taatusti sen huomannut, jos hän yleensä seuraa tätä blogia. Hän voisi kyllä minunkin mielestä käydä täällä vähän ueammin tervehtimässä meitä ystäviään. Aikaa hänellä kyllä luulisi olevan. Mutta voimia? Ilmeisesti hänellä oli lupa käyttää tietokonetta sairaalassa. Vai oliko se poikkeustilanne, kun hän kirjoitti tänne? En tiedä. Ehkä hänellä seisoi hoitaja vieressä kirjoittamisen aikana. (Täytyypä häneltä kysyä, kun tapaan hänet seuraavan kerran, sillä kyllä ihminen voi vahingoittaa itseään nyös netin avulla.)

Vielä yksi asia, josta minulle on tullut kyselyjä kyllästymiseen saakka, on Elsie. Varsinkin hänen suhteestaan Matiakseen on tullut runsaasti kyselyjä. Ja vielä useammat ovat halukkaita tietämään, mitä kuuluu ruusulle maljakossa, ja pullolle, joka on (tai oli) täynnä konjakkia? Ehkä hän itse vastaa. Minäkin odotan sitä.

Mutta onko Matias tullut hulluksi? Siihen voin heti vastata: Ei ole. Ihmeellistä kyllä, hän oli saamistaan lääkkeistä ja hoidosta huolimatta ihmeen järkevä. Kävin häntä tapaamassa sairaalassa. Siitä on jo aikaa. Missä hän tällä hetkellä on, sitä en tiedä, mutta koetan ottaa selvää. Käymässämme keskustelussa hän tiesi tarkkaan sairautensa, ja sanoi taistelevansa kaikin keinoin sitä vastaan. Mutta takaiskun tullessa, hän kertoi, sitä hetkeksi lamaantuu ja menettää toivonsa. Masennus ottaa silloin vauhtia ja pahenee kerta kerralta. Lopulta se ottaa ylivallan, niin kuin viimeksi tapahtui. Silloin tulevat itsetuhoajatukset, jotka eivät jätä rauhaan. On niin ahdistava ja paha olla, että tuntuu helpotukselta jo ajatus itsemurhasta. Mutta ennen kuin sen tekee, on heitettävä pelastusköysi, sama mihin suuntaan, pieni toivonvire käväisee mielessä ja pitää vähän aikaa hengissä. Jos kenelläkään ei ole aikaa kuunnella, selvä tapaus: joudan kuolla. Näin hän selitti.

Arvaatte, miten säikähdin, kun silloin tapahtumaketjun alussa – siitä on jo aikaa - kännykkä herätti aamuyöstä, ja minulle täysin vieras henkilö ilmoitti jostain kaukaa, toisesta kaupungista, että ”siellä se tekee itsemurhaa, sinne pitää mennä äkkiä!” Matias oli kai maininnut nimeni. Numero oli löytynyt netistä. Ryntäsin tietysti heti pelkät alushousut jalassa ottamaan auton tallista ja ajoin ylinopeutta päästäkseni estämään tilanteen. Onneksi minulla, luottoystävänä, on hänen asuntonsa avain. Näky, jonka kohtasin, oli surkea. Siinä hän makasi lattialla tiedottomassa tilassa. Radio pauhasi täysillä. Vieressä tyhjä lääkerasia. Olin kaatua kumollaan olevaan pulloon, joka sekin tyhjänä pyöri nöyrästi ja kuin anteeksi pyydellen sängyn alle. Soitin ambulanssin. Se vei Matiaksen sairaalaan. Kun myöhemmin otin sinne yhteyttä, minulle kerrottiin että tilanne oli hallinnassa, mutta Matias on jäänyt tarkkailtavaksi. Seuraavana päivänä minulle kerrottiin, että varmuuden vuoksi hänet oli – omasta pyynnöstään – itsetuhoisten ajatusten takia, jotka eivät olleet helpottaneet, sijoitettu suljetulle osastolle. Kävin häntä katsomassa lähiomaisena, joksi hän oli minut ilmoittanut.  Piti soittaa ovikelloa päästäkseen sille osastolle. ”Lääkkeet ja viina”, hän sanoi, ”ei ole hyvä yhdistelmä. Senhän olen aina tiennyt.” Hänen äänensä väristä ja katseesta, jonka hän minuun kohdisti, olin näkevinäni katumusta ja ainakin jonkin verran kiitollisuutta. Karkaamisesta hän ei minulle mitään puhunut. Sanoi vain tuntevansa että on turvassa.

Niin että sellainen juttu. Hyvä teidän on se tietää.

Nyt joku teistä kysyy, millaista siellä suljetulla osastolla on? - Se missä Matias oli, vaikutti hyvin rauhalliselta. Pitkä, melkein tyhjä käytävä. Joitain pikku pöytiä ja ikkunalaudalla käytävän perällä näytti olevan kukkia. Hoitaja, joka tuli avaamaan oven oli ystävällinen, hän johdatti minut Matiaksen numeroituun huoneeseen, joka oli käytävän varrella, se oli siisti ja valkea kuin taivaan esikartano. Siellä oli ainakin sänky ja pöytä. Pöydällä kasa kirjoja. Matias istui käsinojatuolissa hailakkaan kalpeana, vähän väsyneen näköisenä, kirja kädessä. Hämmästyneenä hän kohotti kasvonsa kun astuin huoneesen. Näytti, että hän ilostui. Enempää en osaa siitä sanoa, en yleensäkään osaa kiinnittää huomiota ympäristöön, minulle vain ihmiset ovat tärkeitä. Hoitaja antoi minulle tuolin ja poistui. Minulle jäi tunne, että hän luuli minua Matiaksen isäksi. Sitä en oikaissut. Papereista hän olisi ehkä nähnyt, että Matiaksen isä ja äiti ovat kuolleet jo kauan sitten autokolarissa. Ja ainoana lapsena hänellä ei ollut yhtään lähiomaista. Joten minä ystävänä täytin mielelläni sen paikan.

Mutta guuglatkaapa sanoilla ”suljettu osasto”, löydätte netistä siitä paljon kuvauksia, aika ristiriitaisia mielipiteitä, hyviä ja huonoja kokemuksia ja sanoja, joita oli pitänyt poistaa. Yleisvaikutelmana tunne, että kaikki riippuu hoitohenkilöistä, heidän työhön paneutumisestaan, ja potilaista, heidän vaikeusasteestaan.

Liisulta sain vihjeen blogista, jossa nuori, viehättävä nainen, kertoo aidosti ja rehellisesti elämästään iloineen ja suruineen nimimerkillä Star Chaser blogissa Whispers in the dark. Hän oli antanut luvan tehdä linkin blogiinsa. Siellä voi kohdata ikäviäkin asioita vähän valoisammalla mielellä, tosin joissakin kohdin ne ihmetyttävät ja tekevät surulliseksi. Käykääpä katsomassa. Tässä ovi, astu sisään!

Lämpimin terveisin

Teidän

Erkka Puttonen

KOMMENTTEJA:

Erkka P. says:

Tosiaan. Semmoinenkin viesti oli tullut, missä epäillään, että koko tämä juttu on satua! Olisikin. Toivoisin sitä, sillä sadut päättyvät aina onnellisesti. Olisipa koko elämä satua! Saisi elää huoletta ja kaikki paha kääntyisi lopulta hyväksi.

Elviira says:

 Sateisen lauantaiaamun tervehdys, Star Chaser. 

Kiitos, että annoit Liisulle luvan tutustua blogiisi. Luin sen jo viikko sitten ensimmäisen kerran ja heti teki mieli kommentoida, mutta erinäiset käytännön asiat ovat olleet esteenä. 

Varmaankin sinulle on turha sanoa, mutta sanon sittenkin, ettet taatusti ole ainoa ikäisesi, jolla on tässä järjettömässä maailmassa ongelmia. Tunnut harvinaisen järkevältä ja syvällisesti ajattelevalta nuorelta naiselta. Osaat myös ottaa tuosta "vankilastasi" irti kaiken siitä irti otettavan.

Saattaa tuntua kaukaa haetulta, mutta en voi mitään sille, että kuvauksesi tuo mieleeni Nelson Mandelan. - Hänestähän varmasti olet kuullut viime päivinä muutenkin.- Minä tarkoitan nyt hänen vankilavuosiaan, 18 pitkää vuotta. Hän hoiti päivittäin fyysistä kuntoaan voimistelemalla ja urheilemalla sen, mitä pienellä vankilapihalla pystyi urheilemaan. Näin hänen mielensäkin pysyi samalla virkeänä.

Kyllä sinun tahdonvoimasi omaava nuori nainen vielä löytää oman tiensä ja silloin saatat jopa kiittää tämänhetkisistä kokemuksistasi, vaikka ajatus nyt tuntuu sinusta melkeinpä ironiselta.

Kertomalla omasta elämästäsi suljetulla osastolla avaat samalla näkymää siihen maailmaan, missä  Matias tällä hetkellä elelee. Toivottavasti Matiaskin seuraa blogiasi. Hän tuskin tulee kommentoimaan, vaikka seuraisikin. Silti hänellekin ja varsinkin ikäisillesi nuorille blogistasi on varmasti sekä lohtua että tukea.

Blogisi antoi minullekin enemmän kuin arvaatkaan. Kiitos !

Kaikkea hyvää sinulle jatkossa !

Terveisin

Elviira

PS:  

On saman tien tehtävä korjaus. Asia ei liene sinun kannaltasi oleellinen, mutta minä en pidä asiavirheistä omissa jutuissani. Nelson Mandelalle kertyi vankilavuosia peräti 27 ! Muistanet myös, että pian vapautttamisensa jälkeen hänet valittiin maan ensimmäiseksi mustaksi presidentiksi.- Tässä sinulle esikuvaa, vaikka ihan presidentiksi et pyrkisikään !

Liisu says:

Kävin lukemassa Star Chaser'n uusimman postauksen tältä vuodelta ja katsoin sen lopussa olevan videon. Se sai kieltämättä arjen tuntumaan entistä arjemmalta. Laitan sen tähän nähtäväksenne. Mitä mieltä olette? Onko siinä elämänmakua enemmän kuin tavallisessa arkimaanantaissa?

(Minun on kyllä tunnustettava, että parasta minusta on arki. Se voittaa varsinkin juhlapäivät. Ja pidän klassisesta musiikista, se ei tunnu pinnalliselta.) Mutta entä tämä? Jospa se onkin sitä "oikeaa elämää"? Ainakin se on vauhdikasta ja reipasta. Ehkä minä olenkin ollut väärässä? Sanokaa mielipiteenne, please. Nostan sen kyllä tuolta "virallisista" kommenteista näkyviin tänne.

                               

(En tiennyt keneltä ja miten olisi voinut kysyä lupaa tämän esittämiseen, mutta kun siellä sanottiin että "Jaa", minä "jaoin". Ja niin oli tehnyt Star Chaser myös.)

Mielipiteitä musiikista:

Elviira:

Ilmeisesti musiikkia pitäisikin kuunnella aina siinä yhteydessä, mihin se liittyy. Kappale, josta pyysit kommentteja, ei yksistään kuunneltuna sanonut minulle paljon muuta kuin "nuorisomökää". Kun luin Star Chaserin viimeisimmän blogin, se avautui aivan eri tavalla. - Hellyttävän tuntuista Star Chaserin avoimuus. Voi, miten soinkaan hänelle tuon illan ja siihen liittyvät muistot.

Vaikka en ymmärtäisikään, voin silti hyväksyä tämän hetken nuoruuteen kuuluvan musiikin. Blogi musiikkeineen avarsi toivottavasti hivenen luutuneita käsityksiäni.

Elviiralle: Kiitoksia kommentistasi, Liisu kertoi siitä minulle kun en itse älynnyt tulla sitä täältä lukemaan. Minäkin luulen, että kokemani ikävät asiat ovat vahvistaneet minua. Suljetulla osastolla ei ollut aina helppoa, oli turhauttavaa kun vapaus vietiin. Ja silloin, kun minulla ei ollut enää lupia päästä yksin ulos ja kuvataideterapiaan, neljän seinän sisällä oli todella tylsää. Postaukseni, jonka luit, oli kirjoitettu ensimmäisen suljetulla osastolla vietetyn viikon jälkeen. Sen jälkeen minulla alkoi mennä huomattavasti huonommin, valitettavasti.
Kaikkea hyvää myös sinulle Elviira!

Liisulle: Saa tuota videota toki levittää, se ei ole bloggerissa kiellettyä. Minusta se on todella hyvä kappale, ja sen tahdissa on mukava tanssia. Videokin on aivan mahtava :)

Liisu says:  kiitos Elviira ja Star Chaser! Minusta tuossa kappaleessa taitaa sykkiä itse elämä. Se virkisti!