MISTÄ sanat tulevat (uudestaan)

Tuossa aikaisemmassa postauksessa, joka siis katosi, venyttelin ja kääntelin asioita ja niihin tarvittavia sanoja mitä merkillisimmin kääntein. Se alkoi ärsyttää siinä määrin, että ensin yritettyäni korjailla sitä, se meni vielä hullummaksi, ja lopulta se otti ja poistui. Luonnollisella tavalla. Jokainen voi kuvitella, mitä tapahtuu, jos ei ole tyytyväinen tekstiinsä, joten siitä ei sen enempää. Nyt menen suoraan asiaan.

Mistä sanat tulevat? Oikea vastaus (venkoilematta): Ne tulevat minusta. Jos sinä kirjoitat sanoja, ne tulevat sinusta, eikö totta. Jokaisella on oma sanavarastonsa, jota pyrkii laajentamaan, tai tyytyy siihen, mitä on. Jokainen ”lainattu” sana, erottuu helposti ja tuntuu epäaidolta.

Katsopa tuota kuvaa tuolla yläpuolella. Se on abstrakti maalaus. Se kuvaa mielen maisemaa. Se sisältää sanoja, jotka on kätketty näkymättömiksi niin että jokaisella olisi mahdollisuus tulkita sitä omalla tavallaan. Mitä ajatuksia se sinussa herättää? Herättääkö mitään? Entä mitä sanoja käyttäisit jos sinun pitäisi selittää jollekin toiselle, mitä siinä näet? Todennäköisesti käyttäisit omasta sanavarastostasi kaappaamasia sanoja, koettaisit löytää mahdollisimman sopivia, että tuo toinen ymmärtäisi, mitä tarkoitat. 
Se voi olla sinusta ”pelkkää sotkua”. Jos tunnet niin, olet oikeassa. Väärää tulkintaa ei voi tehdä. Jokaisella on omansa, kaikki yhtä oikeita.

Sanat ovat yhteisiä, ei niitä kukaan voi itselleen omia. Mutta niiden käyttö on yksilöllistä. Oikeiden, asiaan sopivien sanojen valinta ei ole helppoa. Niissä paljastaa aina itseään, jos ne on rehellisesti valittu omasta sanakokoelmasta.  Jotkut ovat niin epävarmoja (tunnistan itseni), että vetäisevät jokaisen väitteensä tueksi jonkun tunnetun, viisaaksi arvostetun henkilön vahvistamaan käyttämiensä sanojensa totuutta tai muuten vaan koristamaan sitä (... jo Sokrates sanoi niin). Jotkut puhuvat kaiken "viisaammalla suulla", s. o. lainaavat toisten puhetta tai kirjoituksia. Kirjoittaminen ei ole helppoa, puhumattakaan puhumisesta, se vasta vaikeaa on. Sanat muuttuvat huomaamatta puhtaaksi höpötykseksi, tyhjäksi loruilemiseksi, eikä sitä itse edes huomaa. Siitä huolimatta uskallan liittää tähän sen sanatulvan, joka oli jo siinä kadonneessa tekstissä, ja vaikka mielenmaisemani on sen jälkeen keikahtanut taas kerran uuteen asentoon, jotkut sanat siinä ovat pysyneet samoina. Näin sen silloin tulkitsin:

Kaikki tuossa kuvassa on tarkoituksellista, vaikka se voi näyttää aluksi pelkältä sotkulta. (Mutta sotku, se sopii minulle.) Seuraa sen viivoja, ne näyttävät risteilevän miten sattuu, mutta ei. Niillä on jokaisella oma tarkoituksensa. Jotkut mustat paksut viivat kuvaavat tahtoa nousta ylöspäin, pelkkää tahtoa, ei onnistumista. Jotkut kiertävät kehää, solmuilevat, toistavat itseään, kuvaavat samaa pientä ajattelua, sen ahtautta. Kaikki viivat, ohuetkin, tietävät paikkansa. Katso noita vasemmassa laidassa olevia pitkänomaisia katkoviivoja, jotka valuvat alaspäin, ne ovat kuin tuulen pieksemiä, ohuiksi hierrettyjä yksittäisiä kyyneliä, ihan kuin joku (minä) itkisi, ja vesi tippuisi silmistä, tässä kyyneleet ovat onneksi mustia, punaiset olisivat  vaarallisia. Mustat vain puhdistavat ja vähentävät mielen mustuutta. Ja katsopa  tarkkaan, näetkö valoa? - Niin, nuo keltaiset, ne kuvaavat valoisia hetkiä. Entä taustaväri, se näyttäisi kuvaavan ihoa, ainakin muistuttaa ihon väriä. Mutta tärkein huomio on tuo kuvioiden ja liikehdinnän alla oleva sininen. Mikä sininen tahansa (ultramariini, sinoberi, turkoosi) on mielivärini, ollut aina. Tässä se on kuin pakkastalven alhaalta paistavan auringon ja kesäisen päivän kirkkaan sinisen taivaan yhteensulautuma. Se rauhoittaa. Se on lapsuuden ja koko myöhemmän elämäni koossa pitävä voima. Suoja, katos, jonka alla on helppo hengittää. Menen minne tahansa, se seuraa minua ja on aina saavuttamattomissa. Vaikka kiipeäisin korkealle vuorelle, se pysyy yhtä kaukana. Mutta tärkeintä on, että se on olemassa.

Siinä siis minun mielenmaisemani. Minkälainen mahtaisi olla sinun? Onko kuvassa mitään, jonka voisit ajatella liittyvän jollain lailla itseesi? Ei tarvitse välttämättä edes löytyä, kuvaa voi katsoa myös pelkkänä kuvana. 




Mielenmaisema selittää paljon sanoja, sillä siitä ne sanat usein nousevat. Jokaisella on oma mielenmaisemansa. Se voi vaihdella. Se muuttuu herkästi. On vaikea ajatella, että jostain mielenmaisemasta, joka on tulikiven katkuinen, pelottava, voisi valua jotain hertaista ja lempeää. Tai jostain ehyestä, somasti vihertävästä kukkaiselta näyttävästä mielenmaisemasta purkautuisi julmia sanoja ja pelkkää kirousta. Varmaa on, ainakin niin luulisi, että harmaasta mielenmaisemasta nousee harmaita sanoja, jotka muuttuvat helposti harmaiksi ajatuksiksi. Mustasta tulee pimeyttä ja sokeutta. Keltaisesta voi nousta sekä valoa että kateutta. Ja niin edelleen. Myös ääni vaikuttaa sanoihin. Samoin ilmeet ja eleet, jotka kirjoitetussa puheessa eivät näy. Kaiken lisäksi kaiken mitä sanot, puhut tai kirjoitat, pitäisi olla sinusta itsestäsi nousevia sanoja, ehkä ajatuksiksi muuttuneina. Muuten se ei kuulosta aidolta. Kyllä yksikin sana voi jo vaikuttaa. Kuulen korvissani heti sanan: Ulos!

Vihaisella äänellä sanottuna se - vaikka vain kuviteltuna – voi vaikuttaa. (Hyvä, etten ole jo hyppäämässä ikkunasta! :))

Nyt käännän tuon sanan itsestäni nousevaksi sanaksi: LOPETA! Tottelen nöyrästi.

Jo on aikakin lopettaa tämä... hm. Sanoisinko sanojen ulostus. Ei kuulosta kauniilta. Mutta olkoon. Jo olen tarpeeksi tämän tekstin kanssa taistellut, saa riittää.

Tähän loppuun sopii hyvin tuo sama musiikki, jota ehkä ennätit kuunnella jo edellisellä kerralla. Se on, niin kuin varmaan tiedät, atonaalista. Samoin kuin tuossa yläpuolella olevassa kuvassa, siihen voi kätkeytyä sanoja. Mutta sitä voi kuunnella myös ihan pelkkänä musiikkina. Vähän samalla tavalla kun kuuntelisi linnunlaulua...

Sävellyksen nimi on Epilogi. Siis sopii edelleen tähän loppuun. Rauhoittaa.

HÄTÄSANOMA

Hätäsanoma:

Tekninen ongelma. Tämän jutun sisältö on kärsinyt haaksirikon. Vakavien vaurioiden takia se on vedetty korjauksia varten telakalle.  Korjaus saattaa kestää muutamia päiviä. Pahimmassa tapauksessa koko viikon. Mutta älkää surko. Kun korjaukset on suoritettu, tämä juttu ilmestyy uudestaan näköpiiriinne. Pahoittelemme tapausta. Toivottavasti korjaustyöt sujuvat hyvin. 

Onneksi tuo video jutun lopussa on vahingoittumaton. Kuunnelkaa sitä, ettei tule aika pitkäksi. Tuleepahan ainakin se teille tutuksi. Se on aikamme musiikkia, uutta, joka ei ole ehkä kaikille tuttua. Mutta ei hätää. Siitä on suunnitteilla oma juttunsa, joka on tarkoittettu julkaistavaksi pian tämän  jutun jälkeen Kärsivällisyyttä, hyvät ihmiset. Sitä tarvitaan! Ottakaa hyvä asento, ja kuunnelkaa sävel säveleltä, keskittyen. Se kestää 7 minuuttia 31 sekuntia.

.......Tähän loppuun sopii tietenkin... EPILOGI:

PASTORI

Onpa kurja pyöräkeli! Yöllinen lumisade sohjuna, vetisenä hyhmänä, ja etupyörä suihkuttaa kengät ja sukat märiksi. Tuuli puskee vastaan ja saa ponnistella päästäkseen eteenpäin. Mutta ei siedä hidastella. Kuoleva odottaa - tai ainakin hänen omaisensa. Tarkkaa tilannetta en tiedä. Pitää mennä tapaamaan sairasta vanhusta, omaisten pyynnöstä. Vanhus kyselee, mitä on kuoleman jälkeen, eivätkä he osaa vastata.

Minäkö sitten osaan?

Ei helvetti! (sinnekö joudun?) Pappi olen, mutten tiedä mitään. Pastori, sanovat. Joka kerran kun se sana sanotaan minulle, hämmennyn, minuako sillä tarkoitetaan. En tunne itseäni papiksi, en tunne täyttäväni vaatimuksia. Epäilen itseäni. Elän kaavojen varassa. Tämä on ensimmäinen kerta kun olen menossa kuolevan luo ja huhhuh, mitä hänelle sanoisin.

Pitäisihän minun tietää. Olen opiskellut teologisessa tiedekunnassa, osallistunut ordinaatiokoulutukseen, saanut vokaation, pappisvihkimyksen ja viran. Kaiken mitä papilta vaaditaan olen tehnyt. Vieläpä hyvin arvosanoin. Mutta miten minusta tuntuu, että olen susi lammasten vaatteissa; huono vertaus. Pikemminkin kala, jolla on ilmarakko vatsassa, jonka avulla se selviää. Tunnistan hyvin sisälläni ilmakuplan, tyhjän tilan. Se ei tietämystäni paranna.

Minne ovat oppini kadonneet?

Jopa kirkkohistoria, joka oli mieliaineeni, on asettunut vastustamaan minua. Se näyttää nykyisyydestä katsoen sarjalta riiteleviä kirkolliskokouksia, taisteluja ja uskonsotia.

Herra armahtakoon ihmisiä, jotka ovat niiden tähden menettäneet uskonsa tai jopa henkensä.

Ensimmäinen kokous. Nikaiassa. Vuosi 325. Ilmiriita onko Kristus ihminen vai Jumala.

(Älä pidä muita jumalia minun rinnalla.) Areioksen opin mukaan hän oli luotu olento, joka oli ihmisille esikuva ja opettaja. Athanasios, joka oli toisen suunnan tärkein vaikuttaja, julisti että hän, Kristus, oli syntynyt eikä tehty, ja samaa olemusta kuin Jumala. Viisi kertaa Athanasios ajettiin maanpakoon ja hän oli jo kuollut, kun toisessa, Konstantinnopolissa vuonna 381 pidetyssä kirkolliskokouksessa päätettiin, että Kristus on Jumalan Poika. Sitten vielä lisättiin Pyhä Henki. Ja kolminaisuusoppi oli siinä. Sama jota vieläkin kuulee kirkoissa yhteen ääneen toistettuna uskontunnustuksena.

Se on hyvä mittari. Sillä voi mitata ihmisen uskoa. Antaako äänensä kietoutua toisiin ääniin tosissaan, vai tekeekö sen pakon tai tavan vuoksi.

Minä mieluummin kuuntelisin sivusta tuota hitaasti etenevää äänimassaa, joka matalana, hellyttävän karheana ja monisäikeisenä, valuu pitkin kirkon permantoa, kohti alttaritaulua.

Siunatut seurakuntalaiset! Ovat valmiita tekemään, mitä pyydetään ja noudattavat mielellään perinteitä.

Miksi minä en tee sitä mielelläni. Sitä minä ihmettelen. Koko ajan se kaivertaa mieltä.

En pysty. Se on vaikeaa minulle. Papille? Hullua! Mutta omatuntoni ratisee joka kerran kun avaan suuni ja kuulen ääneni. Se ei ole minun ääni. Se on Tuomaan, epäilijän ääni.

Voiko olla totta, että petän seurakuntaani, olen vilpillinen asioissa, joissa minun pitäisi heitä ohjata, näyttää esimerkkiä. Se on niin vaikea asia, itselleni, että se tekee kipeää.

Olen ja en ole mukana. Herra minua armahda!

Yritän ottaa esimerkkiä kollegoista. He näyttävät pystyviltä ja vakailta. Hyvä omatunto loistaa heidän kasvoiltaan, he ovat tyytyväisiä itseensä. He ovat saaneet uskonvarmuuden. Se minulta puuttuu. On se minulla ollut, joskus.

Istuttiin iltanuotiolla rippileirillä. Kipinät sinkoilivat tummuvalle taivaalle, seurasin niiden lentoa. Laulettiin virttä Jeesuksesta. Nuotion yläpuolella näkyi tähtiä. Ne olivat äärettömän etäällä. Ja sitten se tapahtui. Näky. Sieltä jostain korkealta, tähtien takaa, laskeutui valopilvi. Se jäi leijumaan lähelle nuotiota. Suureni ja vaaleni kunnes muuttui punaiseksi, ja sen keskiössä seisoi kirkas, valoisa hahmo. Se näytti Jeesukselta. Hän ojensi kätensä ja siunasi meitä nuotiolla istuvia. Hänen vieressään seisoi kaksi miestä, ehkä apostoleita, joista meille oli kerrottu. Ja se näky oli niin kirkas, että silmiin koski. Suojelin kasvoja käsillä ja heittäydyin maahan säikähdyksestä. Luulin, että me kaikki olimme yhtä pelästyneitä ja möyrimme mullassa. Mutta kun nousin, huomasin, että pilvi oli haihtunut. Taivas oli tyhjä. Vain tähdet loistivat kaukana yläpuolella, ja me istuimme samoilla paikoilla, samassa asennossa. Tuli oli hiipunut nuotiossa. Oli kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Olin hämilläni ja ajattelin että se oli unta. Ehkä olin hetkeksi nukahtanut. Minähän näen aina unia. Kerran näin unessa ristin, joka loisti suurena ja hehkuvana taivaalla. Mutta en minä sitä pelästynyt. Nyt ihmettelin, kun väsymys, jota olin tuntenut, oli poissa. Toiset haukottelivat. Oli aika mennä nukkumaan, mutta en saanut unta koko yönä. Tuntui kuin siitä valoisasta olennosta olisi valunut sisääni jotain kirkasta ja puhdasta, joka sai minut näkemään kaiken kauniina, luonnon, eläimet, ihmiset.

Luulen, että se oli Pyhä Henki, joka kosketti minua. Tunsin, että jokin oli minussa muuttunut. Kaikki oli erilaista kuin aikaisemmin. Kotona ihmettelivät. Kaverit alkoivat karttaa minua, heidän mielestään minusta oli tullut omituinen. Uskon että näky vaikutti minuun ja koko elämääni. - Naurettavaa. Nuoren pojan etsikkoaikaa se oli. Tai sitten pelkkää mielikuvitusta. Olin kyllä siihen aikaan tavallista herkempi. Mutta ei ihme että hakeuduin myöhemmin opiskelemaan teologiaa. Ja vaikka se jossain mielessä oli minulle pettymys, ajattelin, että syy oli minussa ja otin kiitollisena ottaa vastaan kaiken, mitä opetettiin ja puhuttiin.

Ja tässä on tulos. Minne on kadonnut kaikki se hyvä ja kaunis. Paha on levinnyt kaikkialle. Joka puolella käydään riitoja ja taisteluja. Ihanteet ovat sortuneet. Diktaattorit kaatuvat kiihtyvällä vauhdilla. hmisten itsekkyys on lisääntynyt, millään ei ole enää merkitystä. Kaikki pettävät toisiaan. Maailma on tullut hulluksi. Hullu, hullu maailma!

Minne minä olen menossa. Kuolevan luo. Vikakatu viisi. Rappu A. Siellä minua odotetaan.

Pyöräilen mielelläni, mutta tällaisella säällä se on kaikkea muuta kuin mukavaa.

- Tulikohan muuten matkaehtoollissetti mukaan, entä kasukka? Liperit minulla on jo valmiiksi kaulassa… Tuolla se näkyy olevan, koko pakkaus tarakalla, hyvin ristisiteellä sidottuna.

Tuuli tuntuu muuttuneen myrskyksi. Puut heiluvat uhkaavasti. Vaikeaa pysytellä pystyssä. Ilmanpaine heiluttelee pyörää, työntää välillä eteenpäin, välillä on kaataa nurin. Ihmisiä ei näy, mutta autoja surahtelee ohi molempiin suuntiin. Poljen, poljen. Lisään vauhtia. Minulla on hiki, selkä märkänä, otsalta virtaa vettä. Kirvelee silmiä. Ylämäet on hankalia. Mutta kohta olen perillä. Saatana tuota autoa! Roiskautti lammikollisen kuraa ja loskaa niskaani, oli ajaa päälle. Tuolla se, Jumalan vastavoima, menee jo kaukana… vieläkin pyörä tärisee. Etupyörä heittelehtii pahasti. Eihän tätä rakkinetta saa millään pysymään pystyssä! Herrajumala, en hallitse tätä, hui, nyt käy huonosti…apua!

Tässä nyt makaan ojanpohjalla. Olipa huima pudotus! Noin korkea penkka, ihan hirvittää. Tähänkö se kiire päättyi...

Joka paikka on turtana. En pysty nousemaan. Niska on kipeä, olkapää on omituisesti siirynyt leuan alle. Vasemman jalan nilkka on väärinpäin, se on varmaan poikki. Onneksi oli kypärä päässä. Kännykkä olisi nyt tarpeen.

Mites pyörä? … Se on sarvet ylöspäin kuin etanalla, takapyörä vääntynyt. Ehtoollislaukku sitkeästi tarakalla, puoleksi veteen uponneena.

Onneksi olen hengissä!

Sinäkö näpäytit minua, Jumala? Se oli oikein. Ihan tarpeellista. En ole ansainnut armoasi...

Mutta entä se sairas vanhus! Hyvänen aika. Hänet olin unohtaa. Hän on ansainnut armosi! Auta häntä hyvä Jumala, parhaasi mukaan! Tai mikä minä olen Sinua määräilemään, itse Sinä tiedät paremmin kuin kukaan, mikä meille on parhaaksi. Sinulle pitäisi antaa työrauha.

Äläkä välitä, että epäilen Sinua. Eihän sillä ole merkitystä. Ja kaikki nekin, jotka kieltävät olemassaolosi, osoittavat jo kiellollaan, että olet heillekin olemassa. Eihän sellaista voi kieltää mitä ei ole.

Tarvitsemme Sinua, Jumala. Minkälaista olisi, jos Sinun tilalla olisi ihminen? En tiedä, kuka tätä kaikkea ohjaa? Monet sanovat, että se olisit Sinä. Vai voisiko maailmankaikkeus toimia itsestään, en käsitä, ihmisjärki on rajallinen. Monia asioita eläimet osaavat paremmin kuin ihmiset. Mitä siitä seuraisi, jos maapallo ja koko maailmankaikkeus, olisi ihmisen määräysvallassa. Herra varjelkoon meitä siitä!

Onpa hiljaista. Tuuli on tyyntynyt, alkaa jo hämärtää. Ihme, ettei minulla ole pahemmin kipuja jos makaan liikkumatta. Ehkä hermokeskus on tärähtänyt tai kipukynnys ylittynyt tuota rinnettä kieriessä.

On alkanut sataa lunta. Pieniä lumitähtiä leijuu ilmassa, ne tulevat lähelle, laskeutuvat kasvoille ja sulavat. Jos lunta tulee tarpeeksi, sataa koko yön, en enää erotu maasta. Muutun valkeaksi kumpareeksi, eikä kukaan huomaa minua.

Kumma miten hyvä ja levollinen olo minulla on. Helpottunut. Tähän voisi vaikka kuolla.

Mitenkähän se sairas siellä, Vikakatu viidessä, vieläköhän hän odottaa minua. Nyt tiedän mitä hänelle sanoisin. Olen tullut siihen tulokseen tämän matkan aikana, että on kolme asiaa, joista ihmisen ei tarvitse olla huolissaan. Ne ovat: syntyminen, kuolema ja Jumala.

                           

RASKAANSARJAN MIES

Tulen töistä suoraan kotiin. En mennyt harkkoihin tänään vaikka mieli teki. Tunnen itseni armolliseksi ja anteeksi antavaksi. En ole menettänyt vielä toivoa paremmasta. Kotiintulossa piilee aina vaaransa, sen tiedän kokemuksesta.

Mutta jo eteisessä mieli synkkenee. Potkaisen kenkäkasaa, johon olen kompastua. Hitto soikoon, potku osuu! Täsmä laukaus. Kengät sinkoilevat joka suuntaan, kolhivat toisiaan. Pudotan työkengät jalasta. Salikengät ja muut varusteet, jotka minulla on aina mukana, tipautan kassista lattialle. Saavat tuulettua. Ne kyllä tietävät painoarvonsa. Koskaan ne eivät ole minua pettäneet.

Astun peremmälle asuntoon. Hiljaisuus kumisee vastaan. Vain lämpöpatteri sihisee ja röhii, mikä silläkin hätänä. Ketään ei näy. Lattialla roskia ja jätteitä, puoliksi haukattu voileipä ja raksuja, levälleen jätetty sanomalehti, sama jota aamulla selailin ennen töihinlähtöä. Samassa asennossa mihin sen jätin. Ihan kuin se ilkkuisi minua. Kukaan ei ole korjannut sitä ja taittanut siistiin pinoon, vaikka olen ihan sitä varten hankkinut lehtihyllyn. No sen saattoi arvata. Pentuja ei näy missään. Omilla teillään, tietysti. Kummia pentuja, eivät viihdy kotona, missä lie tekemässä ilkeyksiään. Täysin kasvattamattomia. Minä raadan heidän hyväkseen. Ensin töissä, sitten harkoissa. Monta sarjavoittoa takana. Iso rivi pyttyjä takan reunalla. Luulisi, että ne kunnioittavat minua, vaimo ja penskat. No vaimosta sen tiedän, pelkkää välinpitämättömyyttä, muuta en odotakaan, mutta penskat. Kyllä ne silloin lähestyvät minua kun tarvitsevat rahaa. Eivätkö ne riivatun sikiöt ikinä opi, että ei onnea osteta rahalla, mankuvat sitä käsi suorana. Mikseivät käänny äitinsä puoleen? Äiti, vaimo muka, paska ämmä se on! Tiedän täsmälleen, millainen on hyvä vaimo. Hyvä vaimo kiirehtii töistä tulevaa miestään vastaan, kysyy, miten harkat meni, suikkaa suudelman poskelle, auttaa takin tämän päältä, johdattaa keittiöön, jonka pöydälle on kattanut lämpimän aterian, kaikki on siistiä ympärillä, ja lapset istuvat kukin huoneessaan tekemässä läksyjään, ryntäävät sieltä esiin: ”Isi tuli, isiii!” Yrittävät kiivetä syliin. Asettuvat kädet pestyään pöydän ääreen, ja siinä me istumme onnellisina koko perhe yhdessä. Rauha, ihana rauha vallitsee talossa.

Askeleet kuljettavat minut keittiöön. Pöytä täynnä rojua, karmea kasa likaisia astioita odottaa tiskipöydällä, kukaan ei ole viitsinyt ladata niitä koneeseen. Syvä huokaus. Käärin hihani, tyhjennän jokusen puhtaan astian ja alan latoa kuppia ja lautasia koneen ammottavaan kitaan. Kone alkaa surista. Vai onko se tuo kissanrontti, kisu! Hellanlettas, onko sinulla nälkä? Noin surkeasti nau'ut. Kis, kis, tule tänne, kyllä isi antaa sinulle ruokaa. Kissa parka, kukaan ei ole ruokkinut sitä. Tässä kissanmuonaa, tässä raikasta vettä. Kylmää sen olla pitää, se ei pidä lämpimästä, ethän, kisuliini. Tule syömään! Hellyttävä rontti. Nyt se kyhnää jalkojani, osaa olla kiitollinen. Me ollaan kavereita. Viisas kissa. Varmaan se tekisi itse ruokansa, jos osaisi.

Mutta vaimo. Ei minun tarvitse arvailla. Raotan varovasti makuuhuoneen ovea. Siellä se makaa sängyssä peittojen alla. Itkusta turvonneet silmät ja kasvot tuskin näkyvät.

Suljen hiljaa oven. Maatkoon retkale rauhassa! Vastahan se on toinen päivä, kun otettiin yhteen. Pieni riita, taistelu... tai olisiko ollut ottelu. Olkoon mikä on. Ehkä minä vähän liikaa hipaisin häntä kämmenelläni. Mutta siinä on voimaa, minkä minä sille mahdan. Olisi ylpeä että hänellä on voimakas mies! Kyllä se olin minä, joka olin oikeassa. Taas hän tyrkytti mielipiteitään, joissa ei ole mitään järkeä. Luulisi hänen, aikuisen ihmisen, jotain ymmärtävän maailman menosta. Aina pitää synnyttää riitaa. Eikä auta vaikka kuinka yritän ohjata sitä oikeille linjoille. Koko ajan se huutaa. Kiljuu kuin salvettu sika: Minulle ei huudeta! Sitä se huutaa. Minulle ei huudeta! Kun siitä hermostuin ja vähän läppäsin se alkoi kiljua: Minua ei hakata! Kiljui ja sohi käsillään. Ja mitä se nyt sillä huudolla tarkoitti? Minähän puhun niin hiljaa ja viisaasti kuin osaan. Kamala vaimo, ei pätkääkään ymmärrä miestään. Joku muutos tähän on tultava!

Onko missään mitään syötävää? Minulla on nälkä. No ei tietenkään! Jääkaappi tyhjänä. Taas. Ei kai auta muu kuin pukea päällensä ja lähteä kauppaan. On tämä kyllä vihonviimeistä elämää. En suosittelisi tällaista kenellekään.

Jonain päivänä minä lähden tästä.

Jääkööt nuolemaan näppejään koko porukka!

                               

                  

                              

ELÄMÄN LENTOA 2/2

                                                                                                                    Nousu

Vihdoinkin! Siinä he nyt istuivat pitkästä aikaa yhdessä, äiti ja tytär. Kuin kanat orrella, jalat suorina he istuivat olohuoneen sohvalla. He muistuttivat toisiaan. Sen minkä tytär erotti pulleudella, äiti korvasi laihuudella. Koska he huomasivat miten tärkeitä ja yhteensopivia he olivat toisilleen, synnytti se luottamusta ja lämpöä, joka levisi myös isään. Isä istui vähän matkan päässä heistä otsa huolenrypyissä. Isä tunsi kuuluvansa äidin ja tyttären kanssa yhteisöön, joka muodosti Bermudan kolmion. Siihen ei muita tarvittu.

Vieras, joka oli nuokahdellut tyttären vieressä sohvalla, oli yhteisvoimin raahattu viereiseen huoneeseen, tyttären entiseen, täydessä petikunnossa olevaan vuoteeseen. Kovasti hän oli levon tarpeessa. Pitkä matka oli uuvuttanut, ja ikä. Sekin vaikutti. Nyt sieltä kuului epämääräistä suhinaa ja korahduksia, isä tulkitsi ne kuorsaukseksi. Ei hän vierasta vihannut, päinvastoin. Hän tunsi jonkin asteista myötätuntoa tätä kohtaan. Oli jopa yrittänyt olla niin kohtelias kuin osasi. Mielessä vilahteli sanoja onnettomuus, kuolema, hautajaiset, mutta niinhän se on, kenelle tahansa voi sattua milloin tahansa, mitä tahansa. Vaan tämä oli erikoistapaus. Tytär oli heille - nyt he sen vasta huomasivat - hyvin tärkeä. Miten pahasti he olivatkaan häntä laiminlyöneet, asettaneet itsensä etusijalle ja melkein unohtaneet koko hänen olemassaolonsa.

Äiti katsoi hellästi tytärtään ja muisti, miten vaikea tämän takkuista tukkaa oli kammata silloin kun hän oli lapsi. Ja miten kiltti ja iloinen hän oli pienenä ollut.  Ei huolen häivää hänen takiaan. Vasta murrosiässä oli vaikeaa. Se aika oli paras unohtaa.

Asia on niin, tytär sanoi sanoi äidille, vaikka tarkoitti sen molemmille, isä on oikeassa! Nuorista miehistä ei ole mihinkään! Minusta ei tunnu yhtään mukavalta kun muistan, miten ne kossit juoksenteli täällä silloin kun olin vielä kotona. Muka kiinnostuneita minusta! Se ei pidä paikkaansa. Kyllä minä kokeilin aika monen mieskuntoa. Myöhemmin sorruin jopa yhden kanssa naimisiin. Siitä jäi muistoksi vain nimi. Kallio. Nykyisin ei onneksi vaadita nimenmuutosta. Ne miehet oli muuten kaikki samanlaisia. Häippäsivät heti sopivan hetken tullen. Tavallisesti aina kun olin töissä. Ei edes lappua jättäneet jälkeensä. Paitsi se yksi, Kallio. Muka. Liuskekivi se oli! Hän oli piirtänyt lehden reunaan auringon, josta lähti säteitä. Vieressä luki: Olen löytänyt uuden naisen netistä. Sinä kyllä pärjäät yksin.

Arvatkaa miltä minusta tuntui! Kyllä siinä kyyneliä joutui vuodattamaan. Itse asiassa joka lähdön jälkeen makasin parkuen lattialla monta tuntia, joskus kauemminkin. Vihasin heitä. Kaikki olivat pettureita. Tulin töistä hyvässä uskossa. Mikä odotti kotona? Petos. Yksinäisyys. Itkeminen. Yövalvominen. Ei ole mukava tuntea itseään hylätyksi, käytetyksi jätteeksi. Se on ihmisarvoa alentavaa! Ja kun siitä sitten lopulta pääsi aina jotenkin nousemaan ja menemään töihin, päätin: sellainen peli saa loppua! Vastedes valitsen vain luotettavan, en mitään virvatulen metsästäjää. Sen pitää olla joku, joka oikeasti rakastaa ja tarvitsee minua.

Äiti katsoi myötätuntoisena tuohtunutta tytärtään, jonka ilme kirkastui ja ääni muuttui äkkiä iloiseksi. Ajattele äiti, kuin tilauksesta kohtalo johdatti minut kaiken sen ikävän jälkeen kävellen töihin! Sinä aamuna taivas oli kirkkaankuultava, ilma raikasta, puut muhkeilla silmuilla. Kuljin omakotialueella ja ihmettelin ihmisten taitoa ja ahkeruutta. Kaikki pihat oli siistejä ja hyvinhoidettuja. Yhden valkokylkisen talon kohdalla pysähdyin, sieltä kuului laulua. Autotallin ovet oli levällään ja joku nuori mies haalareissa putsasi autoa, mutta ei se se ollut. Mistä ääni tuli. On ihmeen hyvä tulla kotiin taas... Muistatko äiti, me laulettiin sitä aina joskus. Sinä alttoa, minä sopraanoa. Kun tarkkaan katsoin huomasin että auton toisella puolella seisoi vanhempi mies, puku päällä, solmio kaulassa, ja se huojui hiljaa. Hänen suustaan se tuli. Ihan kuin Tom Jones olisi siinä laulanut. Sinähän, äiti, tykkäät Tom Jonesista, muistan. Kyllä se osasi vetää hienosti! Teki mieli taputtaa kun se lopetti. Ei se huomannut minua. Mutta minä huomasin sen! En tiedä, oliko se rakkautta ensisilmäyksellä, mutta hän näytti minusta niin hellyttävältä. Kuin kuhmuinen nalle hän seisoi siinä hartiat vähän luimussa ison vatsansa kanssa, ja lauloi. Tuntui kuin aamuaurinkokin olisi huomannut hänet. Yhtäkkiä se siirsi säteensä mieheen, niin että tämän kauniisti kaljuuntunut päälaki suorastaan loisti kirkkaassa valossa.Ihmettelen, että uskalsin mennä hänen puheilleen. Kiittämään laulusta, tietenkin. Ja äiti, minulla oli ihmeellinen tunne. Ihan kuin olisin mennyt kotiin! Meistä tuli heti ystäviä.

Tyttären silloin tällöin esiin puhkeava herkkyys ja innostus, jota olisi voinut sanoa ylivuotavaksi, sai äidin silmät kyyneltymään. Isä, joka oli seurannut keskustelua, ilmaisi tunteensa pelkällä rykäisyllä.

Voi lapsi kulta, mitä kaikkea olet joutunut kokemaan! Äidin kasvoilla vuorotteli osaaottava ja ihaileva ilme. Isä vaikeni. Näki, että hänen aivonystyränsä ponnistelivat, kunnes päätyivät alistuvaan huokaukseen, ja suusta tuli kuin työntämällä sanat: Mutta miten sinä juuri häneen sotkeuduit? Eikö se ole liian vanha sinulle?

Tytär katsoi moittien isäänsä. Mutta isä, eihän ikä merkitse vaan ihminen! Kyllähän minä joudun häntä paljon hyysäämään. Milloin on autettava sänkyyn tai sängystä pois, etsittävä vaatteita, kuljetettava apteekkiin tai lääkäriin, milloin laboratoriokokeisiin. Hän on sairas mies, diabetes ja sydän, silmissä jotain vikaa. Virtsarakkokin reistaa, eikä kaikki elimet toimi niin kuin pitäisi, mutta tietäisittepä, miten hieno luonne hänellä on! Niin miellyttävä ja uskollinen. Vähän ujo, mutta hän rakastaa minua. Ikävöi kun olen töissä. Kerran kun tulin tavallista myöhemmin kotiin, hän melkein itki. Siinä hän istui kädet tuolin selkänojaa vasten, selkä minuun päin ja nytkähteli. Pidätteli selvästi nyyhkytystä. Vilho, rakkaani! Hän luuli että olin kuollut tai jostain muusta syystä jättänyt hänet. Hän on niin suloinen, kuin iso pieni lapsi.

Sitäpaitsi, tyttären ääni koveni, pitäväthän ihmiset koiriakin yksinäisyytensä peittämiseen. Toki ihminen aina koiran voittaa! On joku jonka kanssa puhua. Vilho filosofoi ja laulaa. Hänellä on hyvä lauluääni, niin kuin kerroin. Me filosofoimme yhdessä. Teemme usein matkoja ilmiöön nimeltä elämä. Kaivamme sitä syvältä tai nousemme ylöspäin kohti korkeutta. Vilho kulkee edellä, minä perässä. En aina ymmärrä, mutta Vilho selittää ja ohjaa minua. Joskus puheemme nousee pilviin. Siellä annamme itsellemme ja ajatuksillemme vapauden lentää. Voi sitä lentoa! Ihanaa liidellä kuin kaksi lintua vieräkkäin, tehdä kaarroksia, heiluttaa pyrstöä, kieputtaa ruumista, lentää siipiä lekuuttaen päin korkeuksia ja laskeutua sitten kuin purjekone maanpinnalle, virkistyneenä ja ilahtuneena elämän kauneudesta ja sen moni-ilmeisyydestä. 

Tuohan oli kuin runoa, äiti sanoi. Tytär vilkaisi isää, joka kuunteli epäilevän näköisenä.

On Vilhosta aineellistakin apua. Joskus hän yllättää makaronilla tai perunoilla jotka on keitetty sopivan pehmeiksi. Ja kerran kun tulin töistä, hän oli kontallaan luuttuamassa vessan lattiaa. Voi että minä sitä arvostin! Se on työ, joka tahtoo jäädä minulta tekemättä. Se, että sain hänet sen jälkeen nostettua pystyyn, on jo eri asia. Se oli iso urakka. Sain pinnistää voimat äärimmilleen. Mitäpä en tekisi hänen vuokseen. Mutta ei Vilho mikään eilisen teerenpoika ole. Se täytyy sanoa. Kyllä hän osaa sääliä itseään ja valittaa osaansa. Pelkää, ettei kelpaa minulle, kun on niin vanha ja lihava. Pelkää, että jätän hänet. Eikä se ole turha pelko. On tilanteita, jolloin kadun, että tulin sitoneeksi itseni häneen. Itse asiassa olen välillä ihmeissäni, miten pääsisin hänestä eroon. Mutta minun luonteellani ei sellaista tehdä. Jo mummo puhui aina, että jokaisen on kuormansa kannettava. Jättämisen tuomasta tuskasta minulla on liikaakin kokemuksia. Tyttären kasvoilla käväisi synkkä varjo, ja hänen huulensa väpättivät.

Voi, voi sinua kullanmuru, mummosi oli ihan oikeassa, äiti pyyhki silmiään. Paljon joudut kestämään, mutta jospa tämä on hyvä mies sinulle.

Isä rykäisi taas. Hän istui tyttären viereen ja silitti hänen polveaan. Olisit tullut vaan kotiin. Olisit sinä voinut täälläkin kärsiä. Turha sinun oli yksin olla. Sinä olet rakas tyttäremme, tulemme pitämään aina puoliasi, ja ne perhanan kollit, arvasinhan minä, niillä oli oma nokka ojassa. Ne luuli tietysti meitä rikkaiksi. Luulivat pääsevänsä osingoille kun me kuolemme. Hyvä että totuus valkeni heille! Olen aina sanonut että tämä uusi polvi ei täytä vaatimuksia, joita ihmiselle on asetettava. Voi puhua kadonneesta sukupolvesta. Se ei tarkoita meitä äitin kanssa, ei sinuakaan. Sinä sentään voit ansaita leipäsi työtä tekemällä. Ole siitä kiitollinen. Ja tuo, mikä se oli... Vilho, on varmaan varakas mies. Autosta päätellen. Se on kallista merkkiä. On, on, tytär sanoi. Vilholla on paljon rahaa pankissa. Hän on entinen kanttori. Kolme vaimoa hänellä on ollut. Ne on kaikki kuolleet nuorina. Mutta iskä, et kai sinä ole maallisen perään! tytär katsoi isäänsä hullunkurinen pilke silmissä. Tiedät varmaan, ettei onni rahasta roiku! Meillä on Vilhon kanssa suunta ylöspäin. Henkisesti. Voihan olla että tulee pettymyksiä. Mutta pettymyksiin pitää tottua. Pettymykset ovat elämää eteenpäin vievä voima.

Viisas tyttö minulla, isä ajatteli. Mutta katto, mitä sinä sillä tarkoitit? Sanoit, että kohtasitte katolla ja että siitä yhteinen lentonne vasta alkoi?

Isä kiltti, tytär vastasi. Sehän oli vertauskuva. Talo on ihminen. Elämällä on katto. Niin se vaan on, yksinkertaista. Me ollaan nyt Vilhon elämän katolla. Milloin tahansa hän voi potkaista tyhjää, niin kuin vähän rumasti sanotaan. Tarkoittaa että hän voi tuosta vaan lehahtaa lentoon, yksin. Minä pidän häntä silloin kädestä. Saatan niin pitkälle kuin pystyn. Näin me on sovittu. Mutta hei! Minulla on ehdotus! Kun Vilho herää, niin tehdäänpä yhteinen ilmalento, käsi kädessä kaikki neljä! Se olisi komeaa. Keskustellaan. Ei makkarasta ja elintasosta, vaan vaikkapa elämästä, tähtitaivaasta tai kuolemasta. Sitten kuunnellaan musiikkia ja leijutaan sen tahdissa! Jos hyvin sattuu, Vilho voi suostua laulamaan meille!

Isä nousi, avasi radion. Sieltä tuli musiikkia. Hän hiljensi ääntä, ettei Vilho vaan heräisi. Äitikin nousi. Hän meni keittiöön ja alkoi kuoria perunoita. Voi, voi tuota tyttöä, välillä se ehdottaa ihan outoja. Saa päämme sekaisin. Tyttö kulta.

                                           

 

ELÄMÄN LENTOA ! (osa 1/2)

Jos lentää liian matalalla tai liian korkealla katse kiinni työssä, ei näe huikaisevia näköaloja.

Epäonni vainosi rouva Kalliota.

Hän, jonka kehdon ympärillä oli vilissyt tungokseen asti kaikki tunnistettavissa olevat hyvät haltiat, muutama pahakin toisten helmoihin sotkeutuneena, ja joka oli saanut syntymälahjoina melkein kaikki ominaisuudet, mitä ihmisten mielestä ihmiselle voidaan suoda: kauneuden, hyvän sydämen, loistavan terveyden, hurskauden, kestävyyden, voiman ja mitä niitä nyt olikaan, joka tapauksessa nti Mäkinen ennen muuttumistaan rva Kallioksi oli ollut erinomainen ilmestys.

Mutta sitten häntä oli alkanut vaivata epäonni. Liittyikö se puolison valintaan liittyvistä vaikeuksista, vai muista siihen liittyvistä asioista, on vaikea sanoa.

On helppo arvata, että sellaisen ihmisen, joka oli varustettu niin runsaalla lahjavalikoimalla kuin rva Kallio oli lapsena ja nuorena,  ei ollut helppo valita puolisoa joukosta, joka jo aikaisemmin, mutta   varsinkin parhaassa naimaiässä, hänen ympärillään helusi. Oli urheilullisia nuorukaisia, oli runouteen erikoistuneita kirjoittavia nuorukaisia, oli varakkaista perheistä olevia hienot käytöstavat omaavia hymyileviä herrasmiesnuorukaisia ja hiukan vaatimattomammista, mutta täysin kunniallisista perheistä peräisin olevia niiskuttavia, hieman epävarmoja mutta suorastaan hellyttävästi hymyileviä nuoria miehiä, jotka kaikki olisivat olleet valmiita poikaystäväksi. Heistä valitsemalla rva Kallio olisi taatusti saanut aikanaan niin halutessaan kunnollisen, uskollisen ja kaikin puolin luotettavan aviomiehen. Niin ainakin vanhemmat ajattelivat.

Mutta niin oudolta kuin se tuntuukin, rva Kallio, nuorena ja viehättävänä ja myös hyväsydämisenä ei ollut voinut millään tuottaa pettymystä kenellekään nuorukaisista. Hän oli vuoroin jokaisen kanssa. Niinpä hän toi kummastelevien vanhempiensa silmien eteen punnittavaksi milloin minkäkin näistä ihailijoista. Ja aina kun vanhemmat olivat ihastuneet johonkin ”kolliin” (perheen isän käyttämä kyseenalainen nimitys), tämä katosi salaperäisellä tavalla. Kun tyttäreltä kysyttiin miksi se mukava nuorukainen, johon he olivat niin mieltyneet ei enää ollutkaan kuvioissa mukana, tytär, nykyinen rva Kallio vastasi ikävystyneellä äänellä: Hän oli niin ikävystyttävä.

Vanhemmat olivat tietysti huolestuneita, mutta eihän toisen, oman lapsenkaan, sydämenasioihin voinut millään tavalla puuttua,   ainakaan teoriassa. Monet vanhemmat rakastavat kuitenkin lastaan niin tehokkaasti, että katsovat oikeudekseen ainakin toivoa, että puoliso olisi heillekin mieluisa. Mutta kun vuodet kuluivat, ja nuoret miehet alkoivat harventua, eikä lopulta ketään heistä enää näkynyt, vanhemmat luopuivat seuraamasta ja alkoivat elää omaa elämäänsä, niin kuin viisasta on. Tytärkin kävi enää harvoin itseään näyttämässä. Ja lopulta häntä ei näkynyt ollenkaan. Kautta rantain tuli heille jossain vaiheessa tieto, että sukunimi oli muuttunut hänellä Mäkisestä Kallioksi. Sellaista elämä on, vanhemmat ajattelivat ja jatkoivat huokaisten puurtamista omien toimiensa parissa. Toki heillä oli halu nauttiakin elämästään jollain tavoin, mutta miten, sitä he eivät tienneet. Ehkä siitä olisi ollut joku ohjekirja: Miten nautit elämästäsi, mutta ikävä kyllä, sellaista ei sattunut heidän työhön suuntautuneisiin silmiinsä. Sitäpaitsi kaikki oli oikeastaan aika hyvin. Elämä tuntui välillä melkein mukavalta.

Mutta sitten, eräänä sunnuntai-iltapäivänä, karahti pihaan hieno auto. Vanhemmat kurkkivat verhojen välistä kuka kumma heidän pihaansa tuli, ja noin upealla autolla. Sieltä kierähti pian esiin heidän tyttärensä, kuljettajan paikalta. Mutta ohoh! Olipa hän pulskistunut, ei ollut tuntea. Milloin hän olikaan viimeksi käynyt, sitä oli mahdoton muistaa. Mutta ketterästi hänen jalkansa näyttivät toimivan. Nyt hän huiskautti kädellään, oli nähnyt heidät, vaikka he yrittivät piilotella verhon takana. Ja hei, nyt se meni avaamaan auton taka-ovea! Sieltä vyöryi esiin raihnainen vanhus pala palalta, Jotenkin hän sai ulostettua itsensä kahden kepin avulla autosta. Vanhemmat menivät jo valmiiksi avaamaan ovea. Minkähän vaarin tytär on poiminut kyytiinsä, ja miksi se piti tuoda tänne? he ihmettelivät toisilleen.

Tulin esittelemään teille uuden mieheni, tytär sanoi, kun istuttiin olohuoneessa.  Hän löytyi  autotallista, mutta varsinaisesti kohtasimme vähän myöhemmin talon katolla. Ja siitä se alkoi. Meidän yhteinen lentomme!  

Kupit, joita perheen äiti, jota isäntä sanoi emännäksi, tärähtivät tarjottimella. Äiti oli tulossa keittiöstä ja oli tuomassa kahvia, kun kuuli tyttären sanat. Mutta hyvin hän sai kuormansa laskettua lasipöydälle, jossa muutaman melkein huomaamattoman naarmun lisäksi oli jonkin verran pölyä, joka ei kyllä onneksi silmää pahemmin haitannut. Olisi pitänyt siivota, joulukin on tulossa, äiti kumminkin hätääntyneenä ajatteli.

Isäntä   yritti pitää silmänsä uhkeassa tyttäressään, mutta vilkaisi välillä vaivaantuneena, vähän kuin salaa, vanhaa miestä, joka istui sohvalla tyttären vieressä harvatukkainen, puoliksi kalju pää alaspäin valahtaneena, silmät ummessa, nukkuiko hän?  

Sarjassa kirjeitä ihmisille: Kirje ystävälle

       Taivasasioita: Ollaanko me enkeleitä toisillemme?

Ciao! Hei! Hello! Hej!

Mitä sinne maailmalle kuuluu, Hamletin kotimaahan?

Kiitos kirjeestäsi! Ihailen miten rohkeasti suhtaudut elämän sinulle asettamiin haasteisiin. Jaat voimaasi muillekin.

Se mitä kerroit teki kyllä hiljaiseksi. Mutta kirjeesi oli hyvin lohdullinen.Tuli tunne, että teet todeksi väittämän, josta viimeksi puhuimme: Henki voittaa materian.

Täällä päivät ovat olleet enimmäkseen hataria ja tyhjiä. Tuntuu että kaikki yritys valuu hiekkaan. Maailma näyttäytyy pelottavana tummana möhkäleenä, josta ei ota millään selvää. Yksittäisiä ikäviä tapahtumia. Vastoinkäymisiä. Muutama mukava hetki. On käyty tilaisuuksissa, joissa selviää small talkilla. (Ritulta terveisiä!) Kuunneltu musaa. Käyty konserteissa, seurattu radiosta ja tv:stä musiikkiohjelmia. Tehty hommia, ainakin yritetty, vakavalla naamalla. Tulokset? Hm.

Torstaina tuli muuten Ylen Teemalla sen tanskalaisen Lars von Trierin elokuva Melankolia. Sinulle varmaan tuttu. Onhan hyvä! Sopi mielentilaani. Järkyttävän puhdas ja kaunis kuvaus tapahtumista maanpäällä, sen loppuvaiheissa.

Kumma, miten jotkut osaavat tehdä hyviä elokuvia. Ja yhtä kumma, miten jotkut tekevät kalliilla rahalla huonoja elokuvia.

Mutta niinhän se on kaikessa muussakin. Tuntuu, että moni ajattelee liikaa rahaa ja omaa kunniaansa, nekin ovat jossain määrin tärkeitä, ne mahdollistuttavat asioita. Mutta jos haluaa luoda jotain pysyvää ja todella tärkeää, joka parhaassa tapauksessa ulottuu oman itsen yläpuolelle ja jakautuu sieltä henkiseksi ravinnoksi toisille, joskus jopa koko maailmalle, on unohdettava kaikki muu ja pantava likoon itsensä kokonaan, pohjia myöten. Joskus jotkut ovat uhranneet konkreettisesti koko elämänsä muuttaakseen maailmaa, esim.Jeanne d'Arc, jonka elämästä tehty elokuva esitettiin vastikää myös Teemalla. Mutta pelkillä hengentuotteillaan, voi rikastuttaa ihmisten elämää, ja saada siten aikaan jotain hyvää ja todellista. Siihen tarvitaan myös taitoa ja jaksamista. Osaamista.

Täällä on mahdollisuus nähdä viiden päivän ajan Teemalla useita laatukuvia. Toissapäivänä niitä tuli kolme. Ne oli niin vaikuttavia, etten ollut saada unta. Hermot romahtamispisteessä - mutta kestin! Eilen tuli kehuttu vakoilujännäri, hyvin tehty, katsoin sitä siihen asti, kunnes alettiin ampua ihmisiä, sitä en enää kestänyt. Suljin telkan. Tänään pitää taas katsoa, tulee uusia. Toivottavasti niissä on vähemmän väkivaltaa, sille alan tulla allergiseksi, haluaisin enemmän positiivista energiaa, sitä minulta puuttuu. Tosin kaiken pahan keskellä on aina ollut jotain hyvää joka välähtää kuin kirkas valo pimeässä. Ja vaikka se olisi ollut vain ohimenevä huomio, silmänräpäys, se antaa toivoa ihmisyydestä. Joka tapauksessa viime päivinä on saanut nauttia elokuvataiteesta. Taide, minkä alan taide tahansa, on sitä mitä tarvitaan. Parhaimmillaan se auttaa, lohduttaa ja keventää elämää. Siitä olet varmaan samaa mieltä, itse taiteentekijänä.

Ihminen on outo otus. Aina en ymmärrä. Sitä esimerkiksi en ymmärrä (teurastettakoon minut sen takia) kuinka hulluina jotkut ihmisistä ovat jumaliensa kanssa. Eilen yksi tuli vastaan kadulla, pysäytti, ei tarttumalla hihasta vaan tulemalla toiselta puolelta katua seisomaan eteeni. Haluatko päästä Paratiisiin? se kysyi ja napotti suoraan silmiin, mieshenkilö, siististi pukeutunut, vaikutti kotoisen ystävälliseltä perheenisältä.

Paratiisiin? Yllätyin. Missä se on? (Ajattelin Paratiisisaaria.)

”Se on täällä, maan päällä!” - Missä täällä, Suomessako? kysyin.

Hän ojensi minulle taskustaan lehtistä, mutta en ottanut sitä vastaan (halusin säästää paperia, tiesin että se jäisi minulta kuitenkin lukematta). Hän otti toisella kantapäällään tukevamman asennon ja alkoi selittää:

”Se on koko tämä maapallo! Kun Jumalamme Jehova katselee mitä täällä maan päällä tapahtuu ja huomaa ettei ihminen pärjää omillaan, hän suuttuu ja hävittää kaiken. Vain ne jotka uskovat Jehovaan pääsevät Paratiisiin, jossa eletään onnellisina tarvitsematta pelätä toisiaan. Kaikki on ihanaa ja rauhallista!"

Minä (kiinnostuneena): Mitä niille muille tapahtuu? Hän: Ne joutuvat maahautaan. Jaa, sanoin ja yritin jatkaa matkaa. Mutta hän alkoi kävellä vierellä ja jatkoi valistamistani. Kertoi ihmisistä, joita oli tarkka määrä, 144 tuhatta, jos oikein muistan. Heidät valitaan taivaan hallitukseen. Hallitsemaan Jeesuksen kanssa niitä, jotka asuttavat maapalloa. Niin hän puhui ja paljon muutakin, mutten jaksanut enää kuunnella, kun päässä alkoi jo humista. Astuin suojatielle ja menin toiselle puolelle katua, hän ei seurannut minua. Tuntui että olin sokea ja henki jotenkin linkkasi, ontui.

Kesällä oltiin Marjan (hänethän sinä muistat?) uuden miehen synttäreillä ja siellä tavan mukaan puhuttiin ensin maanpäällisiä, mutta sitten puheet alkoivat nousta taivaisiin. Siellä oli ihan erilaista, kuin tuon äskeisen miehen kuvaama. Siellä puhuttiin anteeksiannosta, se kuulosti hyvältä. Mutta siitä, pitikö ihmisen sovittaa rikkomuksensa vai riittikö pelkät sanat, siitä ei ollut puhetta. Se jäi vaivaamaan.

Vaikeita nuo uskon asiat. Kerran oltiin laivalla ja puhuttiin yhden intialaisen kanssa. Hän selitti meille uskontoaan, ja se oli taas erilainen, mutta kuulosti meistä tosi hyvältä. Oli siinäkin jotain outoa, sellaista, mitä ei järjellä ymmärrä. Sellaista, jota olisi pakko uskoa, muuten jää ulkopuoliseksi. 

Uskoontulo ei ole varmaan helppoa. Kunnioitan niitä joilla on vakaumus. Itse epäilen kaikkea. Eihän siitä tulisi mitään, jos olisin uskovainen, epäilisin omaa uskoanikin! Sehän olisi naurettavaa!

Kyllä vakaumus on hyvä juttu. Se on jo sanana jämerä ja luotettava. 
Se minua vähän hermostuttaa, kun minut on jo kerran tuomittu helvettiin. En minä sitä oikein usko, mutta voi se olla tottakin. Yksi kollega sen sanoi, luotettava ja ihana ihminen, hyväntahtoinen. ”Ikävä sanoa, mutta kyllä sinä joudut helvettiin!", hän sanoi. "Kaikki, jotka eivät ole uskossa, joutuvat sinne."

Pitikö sitä uskoa vai ei? No, onneksi olen epäuskoinen, on siitä joskus hyötyä!

Helvetti sinänsä voi olla hyväkin asia. Ikuisessa tulessa ihmisen luulisi jo kypsyvän. Mutta jos se on totta, mitä kollega ennusti, menisin mieluummin Dante Alighierin helvettiin, jos saisi valita. Siellä saattaisi tavata menneiden aikojen mestareita. Kuuluisia kirjailijoita, taiteilijoita, filosofeja. Nam. Olisi kiva istua heidän piirissään ja kuunnella viisauksia. Voisi viisastua itsekin.

Miksihän me ihmiset yleensä olemme taipuvaisia uskomaan, mitä meille puhutaan ja mitä meidän toivotaan uskovan? Ja mitä varten Jumalia on niin monta, niistä on vaikea valita. Kaikki erilaisia. Vai olisiko niin että on kuitenkin vain yksi Jumala, joka ihmettelee ja hymyilee meille ihmisille ja odottaa, koska me viisastumme. Ehkä me emme viisastu koskaan, sekin on mahdollista.

Kaikki on yhtä sekamelskaa. Ylös ja alas, eteen taakse. Kuullostaa tanssilta. Raamatusta näyttää löytyvän jokaiselle jotakin. Naapurin rouva, yks tuttu, on ehdottomasti sitä mieltä, että ylösnousemus tapahtuu ihan niin kuin raamatussa  sanotaan, kirjaimellisesti, ei siis polttohautausta, ei kehitysoppia, darvinismi on hänelle kirosana. Hän sanoi lukevansa raamattua joka päivä. Lukeekohan paavikin, entä arkkipiispa. He osaavat varmaan sen jo ulkoa. Mitä he sanovat?
Mutta antaa uskontojen olla. Ehkä ne ovat tarpeellisia. Ihminen haluaa uskoa johonkin. Minäkin haluaisin. Mutta mihin minä uskoisin? Kaikki on niin sekaista, kauheaa. Me ihmiset ollaan lievästi sanoen omituisia. Ajattele nyt, joka puolella tapellaan. Raha ja uskonnot, eivätkö ne ole kaiken pahan alku ja juuri. Rahan takia tehdään mitä vaan, ja uskonsotia on aina käyty. Ja miehet islamilaisissa maissa tappavat sisariaan ja vaimojaan, tehdään kunniamurhia. Israelilaiset tappavat arabeja, arabit israelilaisia, terroristit häärivät kuin mustat pilvet … Jatkanko vielä? Hullu maailma!

Ja sitten sinä (vai kuka se oli) puhut elämänvalheesta. Mikä se sitten on? Valhetta koko elämä? Olisikin! Ei mitään, mihin uskoa? Miksi pitäisi? Eikö riitä, että tästä kaikesta sekamelskasta huolimatta pyrkii elämään omaa elämäänsä niin hyvin kuin taitaa, vaikka sekin olisi täynnä valhetta! Sillä ei voi tietää, mitä milloinkin tapahtuu. Suunnittelee jotain projektia, tekee tutkimustyötä, taidetta, työskentelee tehtaassa, kaivoksella. Yhtäkkiä kaikki pyyhkiytyy pois. Joko tekijä häviää, työ häviää tai kaikki, mihin olet uskonut häviää tai muuttuu valheelliseksi. Lapsi lähtee kouluun pyörällä, jää bussin alle… Pedofiilit, aikuiset miehet. Jatkanko vielä? Ei. Eiköhän tämäkin jo riitä.

Mutta entä se, kun uskot johonkin ihmiseen. Avaat hänelle sielusi. Sitten häntä ei yhtäkkiä ole. Hän kääntää sinulle selkänsä. Huomaat olevasi yksin. Ehkä sinulla ei ole yhtään ystävää. Ei ole koskaan ollutkaan. (Selänkääntämisestä minulla on henkilökohtaisesti vain kaksi esimerkkiä. Toinen selvisi kun kysyin syytä asianomaiselta. Kävi ilmi, että se oli väärinkäsitys. Oltiin taas ystäviä! Toinen ei ole selvinnyt vieläkään, se on tapahtunut ns. virtuaalimaailmassa, ja oli oma syyni. Se olin minä, joka mielessäni kuvittelin häntä ystäväksi. Hän ei koskaan itse antanut sitä ymmärtää, joten häntä ei voi siitä syyttää.)

Millä mitalla sinä mittaat ystävyyttä? Millä mitalla minua mitataan? Eikö olisi turvallisinta olla luottamatta mihinkään. Olla epävarma kaikesta. Kun varmuus ei auta. Varmaa on meillä kaikilla vain kolme asiaa: syntymä, elämä epävarmuudessa ja kuolema. Eihän kuulosta hyvältä? Turvallisuudesta ei voi puhuakaan. Sitäkö on se elämänvalhe?

Minusta sinä sanoit hyvin viime kirjeessäsi: On kaksi vaihtoehtoa, suuntaa, mitä kohti voisi ponnistella: alas multiin taikka ylöspäin sinistä/harmaata taivasta.

Mitä jos yritettäis ylöspäin!

With love

Liisu

PS.

Ai, mutta yksi juttu mun pitää vielä kertoa siitä miten meitä käytännössä ohjaillaan. Tapahtuu bussissa, joka oli aluksi melkein tyhjä. Istuudun tiiviisti ikkunan puolelle, sillä todennäköisesti auto täyttyy sateen takia. Niin tapahtuu. Koululaisia on paljon liikkeellä. Nostan repun syliini. Pian viereeni asettuu puhkuen istumaan hieman ylilihava nainen, arviolta n. sata kiloa. Tiivistän oloani. Hyvin sovitaan. Istutaan vaiti. Mutta kun bussi lähestyy pysäkkiä, jossa minun pitää jäädä pois, nousen ylettääkseni painaa nappia, nainen vieressä karjaisee pahalla äänellä: Istu alas! Et nouse ennen kuin auto pysähtyy! Säikähdyksestä puolihalvaantuneena mätkähdän takaisin penkille. Onneksi joku muu on jäämässä samalle pysäkille ja painaa nappia. Bussi jarruttaa. Yritän nousta uudestaan, mutta taas kuuluu käskevä ääni: Et nouse ennen kuin auto seisoo! Koetan hinautua hänen ohitseen litistäen itseäni ja varoen hänen polviaan. Kun pääsen käytävälle, vilkaisen Madamea, yritän hymyillä ja sanon: Kylläpä te minua määräilitte. Siihen madam, ilkeä vivahdus äänessään: Se on sinulle ihan oikein, kun veit niin paljon tilaakin! (Nuo paksunnokset kuvaavat äänen voimakkuutta)

Mitä tästä pitäisi oppia?

Vastapainoksi (kevennykseksi) terveisiä Pohjois-Koreasta! Nämä pikku muurahaiset, somat kultapikkuraiset, ovat oppineet tottelemisen päänkääntöä ja sopivaa hymyhetkeä myöten. Jos sulla on aikaa, niin katso! (lainasin tämän Tillmanin blogista)

               

Sarjasta kirjeitä ihmisille: Thomas Bernhard

Sehr geehrter Herr Thomas Bernhard

Suonette anteeksi, että uskallan lähestyä teitä näin kirjeitse. Tehän ette tunne minua. Sitä paitsi olette jo kuollut. Tiedän, tiedän, ei kuolleelle saisi kirjoittaa, se on iäisen elämän häiritsemistä, minulle on kerrottu, mutta vaikka te eläisitte vielä täällä maan päällä (missä te muuten olette, olisi mukava tietää?) se että kirjoittaisin teille olisi yhtä kyseenalaista. Kokisitte sen ehkä tunkeiluksi, ja tunkeilusta te ette pidä. Ette pidä tunkeilusta niin kuin ette taida pitää erikoisemmin meistä ihmisistä yleensä. Tai ehkä te pidätte meistä ihmisistä yleensä, mutta - uskallan ajatella - kirjailijaminänne ei aina pidä meistä ihmisistä yleensä. Sitä paitsi te elätte vielä. Se tässä on kummallista. Te elätte kirjoissanne, jotka kirjoittajaminänne on kirjoittanut. Kirjoittajaminänne pitää teidät elävänä herraties kuinka kauan vielä. Ehkä ikuisesti. Tai ainakin niin kauan kuin kirjanne elävät, s.o. ovat olemassa. Ja kirjanne ovat olemassa ehkä niin kauan kuin joku meistä ihmisistä on vielä kykenevä niitä lukemaan. Sitten te unohdutte. Unohdutte auttamattomasti. Mutta älkää siitä välittäkö. Me unohdumme itsekin. Me kaikki unohdumme. Unohdumme jopa helpommin kuin te unohdutte. Näen täten jonkinlaista riippuvuutta teidän elämänne, joka on kirjoittamissanne kirjoissa ja meidän ihmisten, jotka luemme kirjojanne, välillä. Ehkä sen tähden uskallan kirjoittaa teille, vaikka ette tunne minua. Me ihmiset, jotka elämme täällä Suomi nimisessä valtiossa, vietämme huomenna vainajien päivää. Sana vainaja on ikävä. Sen tekee ikäväksi se leima, joka ihmiseen lyödään sillä hetkellä, kun hänestä, ihmisestä, tehdään vainaja. Vainajaksi hän muuttuu sillä hetkellä, kun hän ummistaa silmänsä viimeisen kerran itse, tai joku muu painaa ne kiinni peukalollaan sen jälkeen kun viimeinen hetki on ohi, sillä ikävämpää näkyä kuin vainaja, joka tuijottaa silmät auki liikkumattomina sen jälkeen kun henki on hänestä paennut, ei ole. Se on kauhistuttava näky. Sulkea silmänsä on parasta, mitä ihminen voi viimeisenä tekonaan ennen kuolemaansa tehdä. En tiedä, ennätittekö te, Herr Bernhard, sulkea silmänne kuolemanne hetkellä. Mutta sen voin sanoa, että mieleeni ei tulisi missään tapauksessa kutsua teitä, Herr Bernhard, vainajaksi, sillä sitä te ette minulle ole. Te elätte. Te elätte kirjoissanne. Niitä on useita kymmeniä. Runonne ja näytelmänne mukaanlukien niitä on yhteensä kuutisenkymmentä teosta. Osassa niistä te kerrotte suoraan itsestänne. Kerrotte lapsuutenne ja kerrotte nuoruutenne. Mutta osassa niistä te esiinnytte jonkun muun hahmossa, mutta te se olette, älkää väittäkö vastaan. Itserakkaaksi ei kukaan voi teitä siitä huolimatta sanoa sen kummemmin kuin vainajaksikaan, sillä te kohtelette itseänne täsmälleen samoin kuin muita ihmisiä, joita kuvaatte. Lainaan tähän Wikipediasta  Kari Hukkilan näkemyksen tuotannostanne, sillä hän näkee eron vihapuheen ja teidän, Herr Bernhard, korkeakirjallisen taiteen välillä komiikassa, jonka nauravien lauseiden ”nauru on mustaa, elämänmyönteistä, ironista ja itseironista.” Näin kertoo Wikipedia. Olen samaa mieltä. Siksi rakastan teitä, Herr Bernhard, rakkaudella, joka on täynnä kunnioitusta, ihailua ja - kateutta. En kadehdi elämäänne, sen sairauksia ja pettymyksiä, en elämänasenteitannekaan. Kadehdin teidän taitoanne muuttaa kaikki kokemuksenne mustaksi, mutta elämänmyönteiseksi, ironiseksi ja itseironiseksi.

Kunnioitan ja rakastan elämäntyötänne, Herr Thomas Bernhard.

Ihre kleine

Liisu

PS. Meillä, Nicolaas Thomas Bernhard, on jotain yhteistä, jota kukaan ei voi ottaa meiltä pois. Se on päivämäärä 12.2. (vain vuosi on eri). Se sattuu olemaan toinen kahdesta pylväästä, joiden väliin elämämme on pingoitettu. Minulla se sattuu olemaan syntymäpäivä. Teillä se on kuolinpäivä. Siis voisi sanoa: Guten Tag – auf Wiedersehen. Hyvällä tahdolla. Mutta emme ole ainoita, joiden elämään tuo päivä noinkin läheisesti liittyy.

Tiedättekö muuten mihin lahkoon teidät kirjoinenne nykyään sijoitetaan? Viimeisin kuulemani on: Hän, Thomas Bernhard on kulttikirjailija. Moderni klassikkokirjailija on useimmin käytetty nimike teistä. Sellaisena minäkin teitä pidän. Toivotan teille hyvää jatkoa sinne, missä nyt olettekin, Herr Bernhard!