JUOKSU

Olla lähellä, olla kaukana.

Koko ajan olla ajatuksissa.

Yksin. Toisten joukossa.

- Odota! Puhutaan!

Äiti juoksee tyttären perässä katua. Lievää ylämäkeä. Nyt he ylittävät sillan. Nyt lievää alamäkeä. Äiti lisää vauhtia. Liikennevalot. Tytär juoksee päin punaista. Äiti pysähtyy, huohottaa.

– Älä mene! Odota! Puhutaan! Tytär ei katso taakseen. Pitkä autorivi tulossa. Äiti ryntää, pääsee elävänä autojen välistä. Yrittää lisätä vauhtia, mutta tytär on jo kaukana. Tytär on muuttunut villieläimeksi, kauriiksi, joka pakenee vihollista. Äiti näkee miten hän kääntelee päätään levottomasti, nyt hän vilkaisee taakseen, lisää vauhtia. Äiti tietää, ettei tyttären katseessa ole pelkoa. Se on täynnä vihaa. Mutta äiti ei hellittä. Hänen sydämensä hakkaa. Tuntuu kuin se tukehtuisi. Se painautuu kylkiluita vasten. Tekee kipeää. ”Pitäkää hännästä kiinni!” koulukuraattori sanoi. ”Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!” kaikuu äidin korvissa. Mutta hänen on hellitettävä. Ei hän jaksa. Hän pysähtyy. Tytär juoksee jo kaukana. Kääntyy kadunkulmasta. Enää ei häntä näy. Haihtui kuin tuuli. Tyhjä tuuli.

Äiti kokoaa itsensä. Hän karistaa kurkkuaan, joka on täynnä hölmistynyttä itkua. Hän jää seisomaan. Hän seisoo. Nyt hän kääntyy. Mitään ajattelematta, mieli tyhjänä, hän liikuttaa jalkojaan. Jalat kuljettavat häntä. Ne vievät sinne, mistä ovat lähteneet liikkeelle.

Voimattomuus, epätoivo ja häpeä riippuvat sitkeinä äidin käsivarsissa koko sen matkan, jonka jalat häntä kuljettavat. Vasta kun on kotona hän pystyy ajattelemaan: Nyt tiedän, että ainakin hän elää!

Äiti ja tytär.
Mies ja nainen.

Vaimo ja mies.

Yksin joukossa.

Yksin erillään.

Yksin yhdessä.

Syrjä (New Music Theatre Showcase Festival, Jakobstad)

Dance: Laura Sorvari & Jussi Suomalainen

Musicians: Ulriikka Heikinheimo (vl), Vuokko Lahtinen (vla), Marina Vidal (vlc), Sauli Zinovjev (pf)

Director: Vilma Tihilä

Video artist: Tommi Mustaniemi

Composer: Sauli Zinovjev

                                                    Costume design: Tuuli Kokkonen

Video documentation: Bo Forsander

"Distant or close? Alone and apart/separate from the other or on the other hand, next to each other, close to physical touch? Together, yet alone. Alone, yet connected.

Composer Sauli Zinojev, choreographer Vilma Tihilä and video artist Tommi Mustaniemi have together created the stage perormance Syrjä, which approaches music theatre through moving visuality and strong emotion. At its core lies improvisation, which allows the work to breathe, giving it the ability to conform. The show moves at the interface of experience, distantly cool and yet so burningly personal."

ALASTON TOTUUS (elämää osa 3/3 )

Jos olet sattumalta nähnyt kadulla naisen, joka onnellinen hymy huulilla työntää lastenrattaita, voi olla, että se olen minä. Ehkä olet pannut merkille hänessä jotain tuttua, jonka perusteella yhdistät hänet Brunoon, mieheen, josta oli joku aika sitten puhetta? Jos, niin voin sanoa: Olet oikeassa. Olen nimittäin hänen vaimonsa, Emma Kalvman, os. Kuttu. Voisimme sanoa: Hauska tavata!

Oikeastaan - pitää heti korjata - en tunne itseäni enää vaimoksi. Siitä on jo aikaa, kun Bruno lähti toisen naisen mukaan, eikä häntä ole sen jälkeen näkynyt. Nykyisin olen yksinäinen nainen, jolla on kuin kohtalon oikusta lapsi. Vieläpä oma lapsi, sillä se on lain ja asetusten mukaan minun huostaani uskottu. Minun tehtäväni on kasvattaa hänet, tämä kultajyvänen josta olen ylpeä, aikuiseksi. Luoja tietää, miten tärkeäksi koen tehtäväni. Sillä lapsesta, jota rakastetaan, tulee harvoin murhamies tai muuten epäonnistunut yksilö, rakkaus on se elementti, jota pienokaiset tarvitsevat. Siitä he elävät ja imevät itseensä uutta rakkautta yhtä tehokkaasti kuin mehiläiset keräävät hunajaa, josta tosin harvoin saavat itse nauttia, sillä suurin osa heidän työnsä tuloksesta, samoin kuin rakkaudesta, leviää toisten iloksi ja hyödyksi.

On yksi asia, joka minua heikkoina hetkinä häiritsee, joskus jopa viiltää sisuksia. Se liittyy elämään Brunon lähdön jälkeen, sen seurauksiin. Sitä kautta myös tähän lapseen. Jos kerron siitä, se saattaisi helpottaa oloa. Tiedän, minusta puhutaan sekä hyvää että pahaa, niin kuin yleensä hmisistä puhutaan. Niistä puheista ei kannata välittää. Ne ovat vain tuulikanteleen soittoa. Ihmiset puhuvat omia näkemyksiään asioista pukemalla ne itsensä kaltaisiin vaatteisiin, kaikenlaiset rievutkin kelpaavat puheiden peitoksi.

Alaston totuus minun ja tämän lapsen kohdalla on, että minulla oli sormet pelissä, joka tähän hetkeen johti. Luoja antakoon sen minulle anteeksi, jos katsoo sen pahaksi.

Tuossa maalauksessa, joka on seinälle ripustettu, näen itseni. Soikea pää vinossa, ruumiinosat perusmuotoja, kaikin tavoin abstrakti olio, vähän omituinen. Kaikki oleellinen minusta on siinä kuvattu. Mutta vaikka vaikutankin yksioikoiselta, jollainen olin varsinkin sen jälkeen kun Bruno oli elämästäni poistunut, ei minusta rakkaus ole minnekään kadonnut. Se seurasi ensin Brunoa ajatuksina ja kaipauksena, ja siirtyi hänestä lapseen, jota työntelen päivittäin ulkosalla, valon hitaan tulvan alla.

Ulkosalla, valon hitaan tulvan alla! Siinä sanoja, joista saan voimaa. Se on kauniisti sanottu. Luin sen eräästä kirjasta, ja se painui heti mieleeni.

Kaipaat ehkä selitystä nykyiseen olotilaani. Mietin, kuinka sen voisi muutamalla sanalla kertoa kun siihen sisältyy monta eri maailmaa!

Voin yrittää. Mutta jos jotain jää uupumaan, saat sen itse lisätä.

Ensimmäinen maailma: Bruno ja minä. Bruno kaipasi vapautta. Minä kaipasin lasta. Kumpikin epäonnistui toiveissaan. Bruno koki itsensä vangiksi. Minä en saanut kokea synnyttämisen onnea. Syy oli minussa. Se    paljastui karvaana, kun tartuin riuskoin ottein asioihin, jotka näyttivät kulkevan väärää latua.

Jaksatko kuunnella?

No. Toinen oli Brunon maailma. Bruno oli onneton. Hän kaipasi vapautta. Olin este hänen villille tahdolleen ja mielikuvitukselleen. Näin hänen ilmeistään, että olin hänelle vain vanginvartija. Ja että hän kärsi. Vapaus pakeni häntä, vaikka hän yritti sen saavuttaa. Hän yritti etsiä ratkaisua omalla tavallaan. Kun se ei onnistunut, hän pettymystä purkaakseen rankaisi siitä minua. Käytti minua hyväkseen. Hän kehitti oman tapansa ärsyttää. Hän tiesi toiveeni. Niinpä hän usein täytti asiaan kuuluvat aviomiehen tehtävät tunnollisesti, mutta öisin. Hän valitsi tarkkaan ajan. Juuri, kun olin jo syvässä, ihanassa unessa, jossa pikku veitikkaiset temmelsivät ympärilläni ja kuulin huutoja, äiti, äiti! Bruno tökkäsi minut hereille, törmäsi päälle ja alkoi rajusti syöksynsä sisääni tiuhassa tahdissa, hengitti kiivaasti, huohotti, voi sitä menoa, odotin hetkeä jolloin kaikki hiljeni ja Bruno vavahteli ja hänen suustaan kuului syvä, tyytyväinen huokaisu. Sen jälkeen hän irrotti itsensä minusta ja makasi selällään vähän aikaa voipuneen, mutta onnellisen näköisenä. Bruno kulta!

Ei, ei se paha ollut, ei ollenkaan. Enkä minä valita. Välillä se tuntui oikein mukavalta, ja ne olivat tärkeitä, hyviä hetkiä elämässämme. Tosin ilman tuloksia. Bruno oli edelleen vankilassaan. Olimme edelleen lapsettomia. 

Kun tämän oivalsin, aloitin tositoimet. Tajusin, että oli olemassa myös kolmas maailma: Toiset ihmiset.

Bruno kärsi yksinäisyydestä. Yritin houkutella häntä olemaan läsnä kun kutsuin naisystäviäni päiväkahville. Ihania ihmisiä, virkanaisia, osa edustusvaimoja, kaikki hyvätapaisia, kauniisti käyttäytyviä ja ystävällisiä, eräs heistä erityisen herttainen.

Bruno suostui pyyntööni. Ei mennytkään istumaan huoneeseensa yksin, niin kuin tavallisesti, vaan tuli joukkoomme. Mitä siitä seurasi, kehtaanko edes kertoa... No. Totuus esiin!

Kokemattomana osallistujana naisten yhdessäoloon, Bruno ei näyttänyt alkuunkaan tajuavan miten tarkan, näkymättömän kaavan mukaan naisten kutsuissa kahvipöydän ympärillä istutaan. Tai sitten hän käyttäytyi tahallaan niin kuin hänelle ei olisi koskaan opetettu alkeellisimpiakaan pöytätapoja! Hän keikutteli tuolia ja röhnötti puoli ruumista pöydällä, jalat ilmassa, vaikka yleisesti tiedetään, että oikeaoppisesti vain käsi saa olla rannetta myöten kupin tai lautasen vieressä kahvi- tai ruokapöydässä. Siitä nämä naiset olivat erityisen tarkkoja. Bruno parka. Kuin huomiota saadakseen hän heitteli sopimattomia vitsejä kesken toisten puheita, ja kun kukaan muu kuin hän itse ei avannut suutaan nauruun, ei edes hymyillyt, hän alkoi muljautella silmiään ja osoitteli sormellaan yhtä naista kerrallaan ja lateli hänestä totuuksia, joita ei missään nimessä olisi saanut ääneen sanoa. Kun päät alkoivat vetäytyä taaksepäin tuoleissa, kauhistuneina kuin viljankorret pellossa tuulen painamina, hän vaan lisäsi vauhtia, ja alkoi sitten kaivaa nenäänsä, räkiä ja sylkäisi kuppiinsa - luojan kiitos, omaansa - mutta siinä vaiheessa, kun hän vasta oikein innostui saamastaan huomiosta, hän alkoi kiroilla ääneen ja noitua. Helvetti. Sitä, minä en enää kestänyt! Jotkut naisista nousivat pöydästä ja vedoten kiireisiinsä alkoivat mielenosoituksellisesti poistua. Vain rohkeimmat jäivät paikoilleen. Ehkä heitä viehätti Brunon alkeellinen, brutaali käyttäyminen, ehkä se oli heistä eksoottista. Minä seurasin tapahtumia kuin hypnoosissa. Ihmettelin Brunon rohkeutta. Hän oli kuin talven navetassa ollut vasikka, joka keväällä laskettiin laitumelle ja joka heitteli takajalkojaan vapauden huumassa. Tai ehkä hän humaltui niistä naisista? He olivat kaikki hienosti pukeutuneita, hyvän hajuisia, kampaajalla käyneitä daameja.

Jaksatko vielä kuunnella?

No hyvä. Oli miten oli, kestin sen vierailun. Mutta kun viimeinenkin vieras oli poistunut, huokaisin helpotuksesta. Bruno oli vieläkin vauhdissa. Kuin loppukaneetiksi hän teki tempun, joka minun oli vaikea sulattaa. Oliko hän tullut hulluksi! Minun rakas Brunoni. Sen sijaan että olisi mennyt WC:hen hän käveli kiirettä pitämättä hitain askelin suoraan kohti olohuoneen nurkkaa, siinä seisovan suuren viuhkapalmun luo, avasi housunsa halkion ja alkoi pissata lorottaa kukkaruukkuun. Ehkä hän tarkoitti ohjata kaiken virtsansa kasvin hyväksi - se olisi ollut hyvä asia, olin unohtanut sen kastella - mutta kun hän ovela ilme kasvoilla kurkki koko ajan olkansa yli minua, virtsasuihku lenteli holtittomasti sinne tänne, ja pian koko lattia lainehti hänen kustaan.

Peitin käsillä kasvoni. Purskahdin itkuun. Ehkä se oli oikea tapa osoittaa pahaa mieltä. Joka tapauksessa, kun tiirailin sormien välistä Brunoa, hän näytti minusta katuvalta. Ja eikös mitä, hämmästyin. Hän haki siivouskomerosta luutun ja alkoi itse kuivata lattiaa. Niin nöyrältä ja puuhakkaalta hän näytti siinä jalat harallaan takaperin kulkiessaan, käsillään luuttua lattiaa pitkin vetäen, että sitä näkyä en koskaan unohda! Harmi suli hetkessä minusta, ja minun oli pakko mennä kiittämään ja ottamaan häntä kaulasta.

Myötä- ja vastoinkäymisissä pitäkää yhtä, pappi sanoi kun meidät vihittiin. Muistan sen kyllä. Otin sen todesta. En halunnut rikkoa papin sanoja. Rakastin edelleen Brunoa, niin uskon, mutta jos olen rehellinen, sen vierailun jälkeen aloin suunnitella, miten pääsisin eroon hänestä. En itseni takia, vaan hänen itsensä takia. Sillä hänellä täytyi olla painava taakka mielessä, jota purkaakseen hän käyttäytyi niin kuin kerroin, ja vei minulta kaikki ystävänaiset yhtenä humauksena samana iltana. Sen jälkeen en ole kuullut heistä enää mitään. En minä heitä sure. Suren Brunoa ja itseäni.

Luoja antakoon minulle anteeksi. En tunne itseäni pahaksi. Ja olen sitä mieltä, että olemme kaikki ihmiset syntyneet samanlaisen nahkan sisään ja meillä on kaikilla sama kohtalo, kuolema. Näin puhui - ei pappi - vaan Duarte eräässä kirjassa, ja se jäi mieleen. Olen samaa mieltä, mutta siitä huolimatta kehittelin, kieltämättä kavalaa, mutta tarpeellista, suunnitelmaani ja sain sen valmiiksi. Ei siihen tarvittu kohtaloa, ei toisen tappamista, eikä muitakaan konnankoukkuja. Sillä minä ajattelen aina Brunon parasta. Bruno rakasti naisia. Varsinkin sellaisia hepsankeikkoja. Iloisia, tanssivia, kevytkenkäisiä, ei raskaissa saappaissa käveleviä, maailman murheita selässään kantavia. Yksi sellainen minulla oli tiedossa. Otin häneen yhteyttä. Kutsuin häntä käymään, ja hän tuli. Tuo naikkonen.

Bruno istui alushousuissa ohuoneessa ja leikkasi varpaankynsiä, minä hääräilin keittiössä, kun ovikello soi.

- Käytkö kulta avaamassa? Minulla on kädet taikinassa! hihkaisin Brunolle.

Kuulin, kun Bruno ähkäisi ja meni pahaa aavistamatta avaamaan ovea. Kurkistelin keittiönoven raosta. Vau, mikä ilmestys purskahti esiin! Solakka, lyhytkavuinen, mutta sievähkö ruskeaverikko. Sopivan kokoinen, täsmälleen Brunon mittainen, saattoi olla pari senttiä lyhyempikin. Miten hurmaava mekko, mitkä korut! Entä tuoksu? Sekin hur-maa- va!

Olin iloinen Brunon puolesta. Hänkin oli selvästi ilahtunut. Ja kun naisen kasvoille lehahti veikeä hymy joka asettui hänen kirkkaille huulilleen, jotka peittivät silloin tällöin vilahtavia pieniä, teräviä hampaita, Brunokin avasi suunsa ja näytti omat leveät, vähän kellertävät purukalunsa. Jännittikö häntä? Ei näyttänyt siltä, ellei lasketa mukaan pieniä värähdyksiä polvissa ja hänen hiukan hankalalta näyttävää kävelyään, kun hän urhoollisesti johdatti vieraan peremmälle ja pyysi tätä istumaan omaan tuoliinsa, joka oli ehdottomasti paras paikka koko huoneessa, ellei, Brunon mukaan, koko maailmassa!

Vieläkö jaksat kuunnella? Huolissani. Tästä tuleekin pitkä tarina.

No. Jatkan.  Hermostuneena kynnenpalasista lattialla, vai huomasiko hän olevansa pelkissä alushousuissa, Bruno vilahti pois näkyvistä, mutta tuli pian takaisin puku päällä, lankatut kengät jalassa ja veti tuolin, jossa minulla oli tapana istua, lähelle vierasta ja alkoi ihaillen tuijottaa naista. Seurasin salaa ovenraosta, mutta kun kaikki näytti sujuvan hyvin, jatkoin töitäni, vaikka kyllä minua kieltämättä jännitti.

Ehkä se oli sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä, en tiedä. Mutta hyvin he tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa. Vedin pullat uunista, keitin kahvia. Puheenporinasta kuulin että he olivat päässeet samalle aaltopituudelle. Välillä kuului ohutta, kilahtelevaa, välillä tummaa, hohottavaa naurua. Valehtelen, jos jätän sanomatta, että tunsin kateutta. Miksei meillä Brunon kanssa ollut enää noin iloista ja luontevaa yhteisoloa?

En halunnut heitä häiritä, tiesin, että tilanne, jonka olin järjestänyt, saattoi olla siunaukseksi meille kaikille. Lopulta pakotin kuitenkin itseni menemään heidän seuraansa (se oli vaikeaa sillä jo siinä vaiheessa minulle tuli äkkiä ikävä Brunoa). Sain pidätellä tunteitani kun huomasin että he istuivat jo polvet kiinni toisissaan, viittä vaille etteivät ne kolahdelleet yhteen kun he liikahtelivat kohti toisiaan. Katoin kahvit pöydälle tuoreen, lämpimän pullan kanssa. Siinä me sitten istuttiin, kaikki kolme.

He pitivät silmäpeliä Nainen oli siinä taitava, Brunolle se oli uutta. Kokemattoman tuntuisesti hän räpsytteli silmiään, mutta hampaat oli hänellä koko ajan näkyvissä.

Siitä se alkoi. Mutta nyt, arvaan, tämä ottaa  liikaa voimillesi. Haluatko kuulla loputkin? 

Hyvä on. Mutta tätä loppua on vaikea kertoa. Minua itkettää kun ajattelenkin myöhempiä vaiheita. Jospa kuittaan ne lyhyesti, panen silmät kiinni ja luettelen. Se tuntuu helpommalta. Näin se meni:

Suunnitelma onnistui. Brunolla alkoi olla joka ilta menoa. Mukaan ei minua tarvittu. Ja kun hän tuli kotiin, se tapahtui usein vasta aamulla. Ei selityksiä, enkä minä niitä vaatinut. Mutta siinä vaiheessa kun Bruno ei tunnut kotiin ollenkaan, olin heikoilla. Itkeä tihrustelin joka aamu ja ilta. Joskus keskellä päivääkin vedet tulvahtivat silmiini. Koetin olla urhoollinen. Ajattelin, että nyt Bruno on onnellinen. Se ajatus auttoi. Sitähän olin aina toivonut.

- Mutta se lapsi? hihkaiset hätääntyneenä. Sinähän lupasit kertoa!

Niin. Oikeassa olet. Se onkin asia joka tekee tästä jutusta samalla sekä onnellisen että onnettoman. Mitä tapahtui? Pitää vähän miettiä ja selvittää päätä, joka on kuin myllätty perunapelto. Mutta katsopa, tuossa se istuu tuolilla ja tuijottaa meitä sinisillä silmillään, pikku kulta! Onhan söpö! Uu,uu!... Tsä, tsä tsää! No nyt se nauraa. Ihanaa! Kohta onkin sen ruoka-aika. Se on puolitoistavuotias, osaa jo kävellä. Mieluiten se istuu sylissä.

Jatkan. Pyynnöstäsi. Tänään on kulunut päivälleen kolme viikkoa siitä, kun eräs tuttu nainen tuli luokseni ja kertoi nähneensä Brunon Pietarsaaressa. Siellä se oli tepastellut kadulla, hoiperrellut humalassa ja laulanut jotain renkutusta. Hän oli kysellyt Brunolta kuulumisia, mutta ei ollut saanut paljon selvää sen puheesta. Kovin oli kiroillut ja noitunut tämän maailma pahuutta. Jotain se oli myös mökeltänyt petollisista naisista, mutta ei ollut maininnut mitään nimiä.

Eräs toinen nainen, jonka anoppi asuu Pietarsaaressa, tiesi että Bruno oli elänyt siellä yhdessä jonkun epämääräisen naisen kanssa, ja että nainen oli synnyttänyt hänelle terveen lapsen, mutta jättänyt sen Brunolle muistoksi ja kadonnut omille teilleen. Epäiltiin, nainen kertoi, että tämä hutsake oli mennyt Ruotsiin, sillä oli miehiä joka puolella. Vauvaa  se ei ollut ottanut mukaansa, kukapa mies sellaista tuliaista haluaisi. Vauva oli jäänyt muistoksi Brunolle. Brunolle se oli isku. Ei hän pystynyt lasta hoitamaan, varsinkaan kun hän oli alkanut etsiä lohdutusta viinasta. Lapsi, joka oli tyttö, oli sijoitettu lastenkotiin jonnekin Pohjanmaalle.

Tämän kuultuani, itkettyäni ainakin kaksi vuorokautta, päätin ryhtyä toimenpiteisiin. Matkustin Vaasaan saadakseni maistraatista käsiini jotain papereita Brunosta ja siitä naisesta. Ei sieltä mitään löytynyt. Menin bussilla Pietarsaareen. Brunoa en löytänyt, mutta sen sain selville, mihin lastenkotiin lapsi oli sijoitettu. Sieltä tämä söpöläinen, rakas kullanmuruni löytyi! Orvokki, on hänen nimensä. Adoptoin Orvokin itselleni. Siinä minua auttoi vihkitodistus, jolla osoitin olevani Brunon virallinen vaimo. Lapsi sai kodin! Kaikki olivat iloisia. Olihan siinä jotain lain kiemuroita, joitten takia jouduin odottelemaan. Olin jo menettää toivoni. Mutta sen kaiken haluan pois mielestäni. Nyt olen onnellinen äiti!

Ajatella! Elämäni on saanut täyttymyksen! Kiitän siitä Brunoa ja sitä naikkosta, vaikka hän oli kohdellut Brunoa huonosti ja hylännyt lapsensa.

Me rakastamme toisiamme, Orvokki ja minä. Syvällä, jossain mielen pohjalla odotan vielä Brunoakin kotiin. Näen hänestä joskus unta. Mehän olemme edelleen naimisissa. En ole hakenut avioeroa. Orvokille olen iltasatuna kertonut hänen isästään. Eihän Orvokki vielä ymmärrä, mutta osaa hän hymyillä!

Eilen oli ihana hetki! Orvokki tapailee jo sanoja, hän osoitti pikku sormellaan minua ja hänen suustaan tuli ihan selvästi ÄT! Sehän tarkoittaa äitiä. Arvaapa, miltä minusta tuntui!

Kiitos, kun jaksoit kuunnella! 

(Videossa näytetään osa (n. 4min) Igor Stravinskin Kevätuhrista, joka on baletti- ja orkesterimusiikkia  Tälle sävellykselle buuattiin sen ensiesityksissä, ja baletti siitä aiheutti mellakoita, mutta nykyisin se on maailmakuulu klassisen musiikin teos, yksi kolmesta suosituimmasta Stravinskin sävellyksistä. Tämän baletin koreografia, josta osaa voit nyt katsella on tehnyt: Maurice Béjart.  Video: Kanál uživatele Chlap77 )

Kannattaa katsoa! Siinäkin on samaa alastonta totuutta niin kuin elämässä yleensä on, vaikkei siitä mielellään puhuta. Aina löytyy joku, joka on sopiva uhri, aina joku tai joitakin, jotka ovat valmiita vainoamaan sopivaksi valittua uhria itselleen iloksi ja hyödyksi.

              (Esitys muuttuu näytön kokoiseksi jos näppäisee kuvaa ja  sen oikeaan nurkkaan ilmestyvää pientä neliötä. )                                                                                          

ENTÄ JOS MIKÄÄN EI AUTA? (elämää osa 2/3 )

Bruno oli tyytyväinen itseensä. Hän vilkaisi usein peilistä kauniisti kaartuvia kasvojaan. Seinäpeilistä hän tarvittaessa näki itsensä kokonaan ja huomasi, että ilman liikoja kiloja hän olisi voinut näyttää antiikin veistokselta tai jopa posliininukelta siroutensa takia. Tosiasiassa hän tiesi olevansa lylleröksi muuttunut naissankari, ilman naisia. Se, että hän uskalsi tämän itselleen tunnustaa, osoitti sekä rehellisyyttä että älykkyyttä. Vaikka hän oli vaimoa vain olkapäähän asti, se ei tarkoittanut että hän olisi ollut tyhmempi. Hänen aivonsa olivat yhtä suuret, ehkä jopa suuremmat kuin vaimolla, niin hän varovasti arveli. Vaimo oli hyvä, sitä ei voinut kieltää, mutta että vaimo oli ikäänkuin vanginnut hänet - ainakin Brunolla oli joskus tunne että istui kuin vankilassa, kun istui vaimon seurassa - siitä varmaan johtui se kiusallinen epäily, että kaikki muut naiset olivat hänelle vaimon takia saavuttamatonta, haihtuvaa pölypilveä. Eikö se ollut väärin toisia naisia kohtaan? Jokaisella on elämä ja jokainen kaipaa rakkautta ja ystävyyttä (sen hän oli lukenut lehdestä). 

Kun he istuivat iltaisin vaimon kanssa sohvalla tv:tä katsellen, Brunon piti tarkkaan harkita välimatka. Jos hän istui liian lähellä, vaimo hiplasi hänen hiuksiaan tai taputteli hänen polviaan, ja rehellisesti sanoen, se ei tuntunut mukavalta. Jos vaimo työntyi väkisin hänen kylkeensä kiinni, ei Bruno halunnut häntä tietoisesti loukata, vaan hypähti pystyyn ja poistui kokonaan paikalta.

Tämä oli harmillista, varsinkin jos tv-ruutu juuri sillä hetkellä oli täynnä naisia. 

Naiset, naiset, ne olivat Brunosta arvokkainta, mitä hän tiesi!

Naiset näyttivät esimerkkiä rohkeudesta. Hän ei voinut kuvitellakaan että itse pystyisi esiintymään julkisesti puolipukeissa, ja jo kuvitelma siitä että vaimo tanssisi tv-ruudussa tissit paljaana sai hänet häkeltymään, sitä ei yksinkertaisesti voisi tapahtua!

Minäkö pelkuri? Bruno mietti. Siksikö olen aina vaivaantunut kun vaimo kutsuu vieraaksi naisystäviään, ja minun pitää olla portsari. Kätellä heitä, riisua heidän takkinsa ja toivottaa tervetulleeksi. Onneksi saan sen jälkeen häipyä omiin puuhiini. En osaisi kalkattaa niin sujuvasti kuin he osaavat. Ja mistä minä puhuisin? Mutta olenko täysin uuno? Eikö minulla  tosiaan ole ystäviä, naisia tai miehiä?

Ei ole. Bruno huokaisi. Miehiä hän näki töissä silloin tällöin, mutta vain vilaukselta, naisia ei juuri ollenkaan. Yksin hän istui suurimman osan päivästä omassa kopperossaan paperipinkkojen keskellä. Ei miehillä ollut aikaa seurustella, heillä oli tärkeitä tehtäviä, kokouksia ja kiire. Kenelläkään ei  ollut aikaa eikä halua hieroa ystävyyttä. Se olisi ollut naurettavaa virkatehtävien ohella. Asiallisuus on valttia.  Mutta naisia, naisia minä voisin hankkia! Tavalla tai toisella, Bruno innostui.

Niin alkoi Brunon naistenmetsästyretki heti seuraavana  vapaapäivänä. Hän pani parhaat päälle, laskeutui kadulle, suu puoliksi avoinna että olisi valmis räväyttämään leveän hymyn heti kun vastaan tulisi nainen. Kuka tahansa kelpaisi. 

Turha toivo. Naisia tuli ja meni, yksittäin ja ryhmissä. Mutta kukaan ei pysähtynyt. Joku sentään vilkaisi ja ehkä ennätti huomata hänen hampaansa. Siinä kaikki. Laiha saalis kahden tunnin kävelyretken jälkeen. Muutama istahtaminen penkille puistossa, naisen viereen tietysti, jalkoja oli hyvä lepuutella, se kuului asiaan. Mutta aina kun hän istahti, nainen nousi ja lähti. Peevelinmoinen tuuri hänellä! Mutta ehkä se oli hyväksi. Hampaitten lisäksi myös kielen olisi pitänyt hoitaa tehtävänsä. Mitä ihmettä hän olisi keksinyt sanoa, jos joku naisista olisi kääntänyt päänsä kysyvästi hänen puoleensa? Sanomista olisi pitänyt harjoitella. Kotona vaimo puhui hänenkin puolestaan. Hän saattoi olla puhumatta vaikka koko päivän. Se ei ollenkaan näyttänyt vaimoa häiritsevän.

Bruno ei lannistunut. Hän päätti mennä naistentansseihin. Paikka löytyi lehdestä. (B-oikeudet, WC, vartioimaton narikka, huoneita ja aittoja vuokrattavana välittömässä läheisyydessä.) Juuri hänelle sopiva! Hän ajoi huolella partansa, pani taas parasta päälleen, suihkautti kainaloon miehistä hajua, harjasi mustat hiuksensa ja harjoitteli varmuudeksi vielä suun asentoa. Paikka oli etäällä, aika kaukana kaupungista, mutta sillä ei väliä. Bruno hampaineen valmistui valloittamaan. Peili, johon hän vilkaisi ennnen lähtöä todisti koko hänen eleganssinsa. (Aina kun hän vilkaisi peiliä hän tunsi vetoa itseensä). 

Naisten haku. Korkojen kopsetta. Kuin kirjava perhoslauma läheni naisten rintama. Miehet rivissä suoristivat itseään. Yksi pöläys, ja viuhe. Tanssi oli jo menossa. Vain kaksi miestä rivissä jäljellä. He vilkaisivat noloina toisiaan. Miksi juuri me? Bruno ihmetteli. Mikä meissä on vikana? Masentuneena Bruno ja se toinen poistuivat eri suuntiin toisiinsa enää vilkuilematta.

Maksulliset naiset? Olisiko se hänen ainoa mahdollisuutensa saada ystäviä ja rakkautta?  Luultavasti he tarjoaisivat vain ruumiinsa. Sitten maksu ja pois. Sitä paitsi hänellähän oli nainen kotona, vieläpä maksuton, ilmainen! Nainen joka rakasti. Voiko se, joka sanoo rakastavansa olla myös  ystävä? Sitä pitää vaimolta kysyä, Bruno ajatteli. Yksi ystävä, mieluusti rakas ystävä, riittäisi, Bruno tiesi (senkin hän oli lukenut lehdestä).

Kotona vaimo oli kattanut pöydän. Ruoka tuoksui hyvältä. 

   - Hienoa että tulit sopivasti, ruoka on vielä lämmintä, vaimo sanoi iloisella äänellä. He istuivat ja söivät parsaa ja härkäpapuja. Bruno muisti syödä huulet yhdessä, ei mässyttänyt, se olisi ärsyttänyt vaimoa (ainoa asia, josta vaimo oli hänelle kerran huomauttanut.) Syötyä hän auttoi vaimoa pöydän siistimisessä. Latoi jopa astiat, veitset ja haarukat astianpesukoneeseen. Sitä hän ei ollut tehnyt koskaan ennen.

Kun he panivat tv:n päälle ja istuivat sohvalle, vaimo meni sohvan toiseen päähän ja Bruno istahti tottumuksesta toiseen päähän.

   - Tulepa vähän lähemmäksi! Bruno taputti tyhjää paikkaa vieressään. Vaimo siirtyi kiltisti Brunon viereen istumaan.

   - Ollaanko me ystäviä? Bruno kysyi.

   - Tietysti, kulta pieni, vaimo vastasi.

Bruno ponnahti pystyyn. Hypähti ja lätkähti suoraan vaimon syliin! Se oli lämmin kuin linnun pesä. Hellä hönkäys tuli Brunon suusta. Vaimon henkäys vastasi. Bruno suipisti huulensa, pani ne törrölleen ja pläiskäytti märän suudelman  vaimonsa kaulaan. Tarkoitus oli ylettää suuhun asti. Mutta uudelleen aloittelijalle se oli hyvä suoritus!

                                             
                                                     Gyorgy Ligeti: Lux Aeterna 


Video julkaistu YouTubessa 24.1.2015
"From Hell into light"
Julkaisija: greatclassicrecords                     

NÄINKIN VOI OLLA (elämää, osa 1/3 )

Bruno halusi eroon vaimostaan. Syy: vaimo liian täydellinen. Vakka kantensa valitsee, sanovat vanhat. Vaimo oli vakka ja Bruno tiesi olevansa kansi. Tähän seikkaan koko hänen ihastuksensa oli aikoinaan perustunut. Kantena oli mukava olla. Ainakin ensimmäiset vuodet. Mutta kun vaimo alkoi osoittaa rapistumisen merkkejä - hän oli Brunoa hiukan vanhempi - Bruno alkoi pelätä: entäpä jos vaimo kokonaan romahtaa, ja hän itse jää killumaan tyhjän päälle. Tämä ajatus huoletti Brunoa kovin. Varsinkin kun vaimo sanoi: ”Kuule, Bruno, sitten kun aika minusta jättää, niin otathan itsellesi uuden Akan!” Akka oli Brunon antama lempinimi vaimolle. He käyttivät sitä vain kun olivat kahden kesken.

Vaimo rakasti Brunoa. Pyyteettömästi. Hän rakasti mielellään. Juuri niin kuin hänen mielestään pitikin rakastaa. Joka paikassa hän ajatteli aina Brunoa enemmän kuin itseään. Hän halusi, että Bruno voisi hyvin, olivat olosuhteet mitkä tahansa.

Bruno oli kaunis mies. Keskivertoa lyhyempi, pulleahko,  mutta harvinaisen siroluinen. Hänellä oli tuuhea, hieman karhea taaksepäin kaartuva musta  tukka, hyvin hoidettu. Hän oli tukastaan ylpeä. Mutta vielä ylpeämpi hän oli hampaistaan. Ne olivat vahvat ja tasaiset, hiukan kellertävät, mutta hyvä hammasluu on aina hiukan kellertävää. Brunosta ei ollut yhtään vastenmielistä aukaista suutaan ja näytellä  hampaitaan, kuka tahansa sai niitä ihailla.

Brunon vaimo oli lämminsydäminen ihminen. Pitkä ja suoraryhtinen. Kolea, kalsea nainen, sanoivat ne, jotka tunsivat hänet vain ulkonäöltä. Ne, jotka tunsivat vaimon  paremmin, olivat otettuja siitä ystävällisyydestä ja lämmöstä, joka alkoi huokua kuin föntuuli aina kun hän kohtasi ihmisen, joka ei tärkeillyt vaan katsoi häneen hyväksyen. Suurimmalta osalta ja useimmiten tämä  sisäinen lämpö ohjautui tietenkin Brunoon, olihan Bruno lähin ja hän rakasti Brunoa. Rakkaus on käsittämätön asia. Se on ihme. Mysteeri. Brunon vaimon rakkaus oli vielä siitä merkillistä, että se edusti kaikkein jumalaisinta lajia. Agape rakkautta. Agape rakkaus on epäitsekästä ja siitä kummallista, ettei se kaipaa edes vastarakkautta. Sitä Bruno ei tiennyt. Brunolle se tiesi vain tuskaista oloa. Huolimatta huolestaan, joka koski vaimon mahdollista kuolemaa,  Bruno oli enimmäkseen kuitenkin kyllästynyt. Ei niinkään ystävällisyyteen kuin vaimoonsa. Mutta siinä se ristiriita olikin, se, joka vaikeutti Brunon elämää! Kuinka osoittaa kyllästymistä ihmiselle, joka aina ja joka paikassa pani oman mukavuutensa sivuun, huolsi ja hoiti rakkautensa kohdetta, ei pelkillä sanoilla vaan myös teoilla.   

Vaimo teki kaikkensa Brunon hyväksi. Voi sanoa, että hän melkein muutti asumaan Brunoon, niin täysin hän unohti itsensä ja omat tarpeensa. "Bruno kulta, olisiko sinun aika jo levähtää, tulepa syliin istumaan!" Tai: "Arvaas Bruno, mitä me tänään syödään? Minäpä tein lempiruokaasi, sitä jota söit aina lapsena. Siankylkipaistia, hedelmäisen kastikkeen kera! Tein sitä varmuudeksi niin paljon, että sitä riittää lautasellesi ainakin viikoksi!"

Brunoa puistatti. Hän oli kyllästynyt syömään sikaa. Hän ei halunnut sitä missään muodossa. Se toi mieleen röhkivän emakon eturaajat kaukalossa, häntä velttona roikkumassa. Eikä hän mielellään istunut vaimonsa sylissä. Se oli hänestä epämiehekästä. Mutta niin asia vain oli. Jossain vaiheessa, taisi olla jo alkuaikoina, syli oli vaihtunut. Ensin Brunon syli. Sitten vaimon syli. Mutta kun ottaa huomioon vaimon ja Brunon paino- ja pituussuhteen, se oli siinä määrin vaimon hyväksi, että tuntui luonnolliselta, että vaimo vetäisi Brunon  silloin tällöin herkkänä hetkenä syliinsä eikä päinvastoin.

Se, mikä Brunoa oli alkanut vaimossa tympiä ensimmäisten huumavuosien jälkeen oli vaimon epäinhimillisen pitkä pinna. Vaimoa ei saanut suuttumaan. Brunon tulevaisuus oli uhattuna. Jo jonkin aikaa oli sisäinen ääni kuiskutellut: mikä mies sinä olet, yhden kanssa koko ajan, maailma on täynnä naisia. Repäise itsesi irti ja ala ELÄÄ! Näin tapahtui varsinkin kun Bruno loikoili sohvalla ja katseli tv:tä. Hän piti viihdeohjelmista. Sen ymmärtää. Todellisuus on koko ajan läsnä. Onhan ihan eri tunnelma katsella uhkeita tanssijoita telkasta kuin tuijottaa vieressä tuolilla isuvan vaimon tylsän kalseaa olemusta.

(tämä saattaa jatkua...)



                             

..

                                  

                                           Luigi NONO

                                           (1924- 1990)

                                           LIEBESLIED
                                                        (Rakkauslaulu)


Videon kansikuvana sen tekijä, Fonergia Nuova on 
käyttänyt meksikolaisen taidemaalarin Frida Kahlon
maalausta. Frida Kahlo oli naimisissa taidemaalari 
Diego Riveran kanssa. Kahlo sairasteli paljon, mutta
oli hengeltään hyvin vahva ja energinen.

                             

      

                     

KARHUNKIVI - ajatuksia kirjasta

         






































Vesa Haapala: Karhunkivi

Otava, 2016

Romaani, 234 s.

Kansikuva: graafikko Markus Pyörälä

"Vesi on alkanut poreilla keittimessä. Kytkin naksahtaa äänekkäästi. Pyydän sinut pöytään. Vesi lähettää yhä kuplia, kun kaadan sitä riisinauhoille. Istumme odottamaan. Hämmennnän haarukalla ja sinäkin, ja äkkiä elämä on päällä kaikessa keskeneräisyydessään. Se ei ala mistään eikä se lopu mihinkään. Vasta nyt tajuan, miten vähän iloa on jäljellä”.

Pysähdyn kirjassa noihin sanoihin, vaikka jokainen sana ja niistä kutoutuneet lauseet, jotka ovat tulleet vastaan aiemmin samassa teoksessa, ovat olleet merkityksellisiä, usein monikerroksellisia, pohtimisen arvoisia, ja ovat innostaneet jatkamaan lukemista, odottamaan tulevia tapahtumia, milloin täynnä toivoa, milloin toivon menettäneenä. Onhan kysymyksessä kuvaus taistelusta elämän puolesta ja sitä vastaan, eivätkä tapahtumat ole hallinnassa. Ne aiheuttavat jatkuvaa jännitystä ja pelkoa siitä, mitä tapahtuu seuraavaksi, muuttuvatko tilanteet, parantuvatko olosuhteet, vai jatkuuko sama tilanne kirjan loppuun asti.

Miksi juuri nuo sanat ja lauseet pysäyttivät? Tuohan on aivan arkinen tilanne kirjan loppupuolella. Isä on laittanut ruokaa, kutsuu poikansa syömään. Kaikki vaikuttaa rauhalliselta ja kotoiselta. Isä on kiehauttanut vettä nuudeleita varten ja kaatanut sitä lautasilla odottavien riisinauhojen päälle, hämmentää tätä helposti valmistettavaa ruokaa haarukalla, ja poika tekee samoin. Mitä merkillistä siinä?

Se, joka on lukenut tätä kirjaa alusta alkaen ja eläytynyt sen tapahtumiin, huomaa, että tuo teoksesta lainattu kappale on kuin vedenjakaja kirjan tapahtumille. Isä tekee siinä istuessaan yhtäkkiä tärkeän oivalluksen. Hän tajuaa tilanteen. Hän on osaltaan yrittänyt tehdä itselleen ja pojalleen jotain oleellista, elämää ylläpitävää. Saanut aikaan yhteisen hetken. Se on  pyhitetty ruualle. Ei vaatinut ponnistuksia. Se on molemmille samansuuntainen ja yhdistävä. Olla olemassa. Pysyä hengissä. Siitähän tässä on kysymys. Elämästä. Elämästä joka on. On ollut koko ajan.

Lukija miettii: Totta. Elämä muodostuu hetkistä. Ei niitä tarvitse kutsua. Ne tulevat ja menevät kuin itsestään. Ne ovat. Ne vaihtelevat. Vaihtelevat koko ajan. Mutta miten paljon näistä hetkistä jää huomaamatta, ajatteluttaa. Hetki tuottaa iloa, jos sen huomaa. Jälkeenpäin ajatellessa myös surulliset hetket voivat tuottaa paitsi ihmetystä, myös iloa: Miten minä senkin hetken muistan? Miten minä siitäkin tilanteesta selvisin? Minähän olen tässä. Olen olemassa. Elän. Se riittää.

Sanotaan, että kirjassa on tärkeintä alku ja loppu. Pitääkö se paikkansa? Kyllä kai. Voi olla. Mutta mitä on alun ja lopun välissä? Kyllä sekin on tärkeää. Varsinkin tässä kirjassa, jonka olen nyt lukenut alusta loppuun, ja joka lepää tuossa vieressäni pöydällä. Katson sitä. Siinä, jos missä, alun ja lopun välinen aines on painava. Se määrää koko kirjan suunnan ja siinä esiintyvien ihmisten elämää.

Kirja on Vesa Haapalan Karhunkivi. Kosketan sitä. Kosketan samalla sen sisällä eläviä ihmisiä. He ovat tulleet kirjan myötä tutuiksi. Niin läheisiksi ja eläviksi, että heitä tekisi mieli lohduttaa. Tuntee epämääräistä kiitollisuutta, kun on voinut seurata heidän elämäänsä ikään kuin omaksi opikseen. Heitä on äiti ja isä sekä kolme lasta, joista vanhin on poika. Kaksi nuorempaa ovat tyttöjä, pieniä vielä. Joitakin sivuhenkilöitä siinä myös on, ja lisäksi hyvin merkittävä tekijä. Luonto.

Päähenkilöiksi tässä nimeäisin Tiia-äidin ja kahden suloisen tyttären, Ainon ja Lumin keskeltä, kolme henkilöä, joista jokaisesta voisi kertoa erikseen. Mutta he tulevat kyllä vahvasti esille kirjassa. He ovat: Isä, Lasse, joka on kirjan kertoja. Poika, Lauri, joka on kertomuksen ”sinä” ja Luonto, jonka haluan henkilöidä, koska se on suurin vaikuttaja tässä kirjassa ja yleensäkin, jokaisen ihmisen elämässä. Luonto synnyttää uutta, repii ja rikkoo vanhaa. Aiheuttaa surua ja pelkoa, mutta myös iloa, työtä ja lepoa.

Alku tässä kirjassa on rauhallinen. Välillä suorasanaista proosaa, välillä runollista kerrontaa ja kuvausta. Autolla ajoa lähes koskemattomassa luonnossa metsätiellä, sopuisaa keskustelua pojan kanssa, yhdessäoloa, kalastamista, yhteishenkeä. 
Isä ja poika yhdessä. Miten hyvältä tuo asetelma aina tuntuu. Tärkeältä. Varsinkin pojan kannalta.

Ensimmäisessä luvussa kaikki on hyvin. Vasta sen lopussa, kun isän mieleen tulee paluumatkasta puhuessa muisto edellisestä kesästä, sen mukana astuu kuvaan mutta. Ensimmäinen särö. Pitää haihduttaa se muisto. Kaikki on taas hyvin. Vähän aikaa.

Toisessa luvussa vaihtuu ympäristö. Elämä kiihtyy, kadut kiiltävät, työasiat tulevat mukaan ja myös se salattu kipu, jonka annetaan pilkistää, vaikka se on vielä näkymättömissä.

Kolmas luku tuo esiin Karhunkiven, paljastaa sen nimen historian, ja taistelee Luontoa vastaan, yrittää valloittaa siltä kappaleen maata ihmisen käyttöön. Se tietää kovaa työntekoa. Ponnistelua.

Neljäs luku vasta räväyttää näkyviin kaistan itse ongelmasta ystäväperheen läsnäollessa. Ja siitä se jatkuu seuraavien lukujen aikana välillä suoraan näyttäytyen, välillä kätkettynä pelkona, aina vain voimistuen, kunnes vanhemmat, jotka rakastavat lastaan, ovat hermoromahduksen partaalla. He yrittävät kaikkensa saadakseen apua yhteiskunnalta omien voimien ja keinojen pettäessä. Pienet tyttäret alkavat pelätä kodin hajoamista, he yrittävät hellyttävin keinon tuoda omaa kiltteyttään ja valoisuuttaan avuksi. Mutta tuntuu, että mikään ei auta.

Luvut seuraavat toisiaan. Ne ovat välillä lyhyitä, tuovat asiansa esille, ja poistuvat näköpiiristä. Uusi luku tulee tilalle. Sen hetket ovat sidoksissa edelliseen, mutta jokaisella luvulla on omat hetkensä. Lukuja on kolmisenkymmentä ja niiden tapahtumapaikka ja -aika on selkeästi rajattu. Neljännessä luvussa alkaa pikkuhiljaa käydä ilmi mikä osuus Luonnolla on henkilöiden elämässä. Se on aiheuttanut ikävän yllätyksen, joka kulminoituu ystäväperheen ollessa paikalla kuin todistamassa asiaa, jonka voisi toivoa pysyvän edes kodin seinien sisällä, vierailta piilossa. Vieraille ja lukijalle käy ilmi, että yksi perheenjäsenistä, poika, ei täytä odotuksia. Hänessä on jotain hyvin omituista, jota vanhemmatkaan eivät ymmärrä. Luku luvulta tuo ongelma on aina jollain tavoin esillä, tai se kurkistelee taustalta. Se on hankala. Siihen yritetään parannusta. Apua ei löydy.

Nyt nousee tärkeäksi tuo alussa oleva ote tästä kirjasta. Luulen, että siinä kuvatusta hetkestä alkaen isä alkoi nähdä ongelman uusin silmin, erilaisena.

Entä loppu? Miten kirja päättyy? Lukija odottaa siltä paljon. Tapahtuuko onnettomuus? Kuoleeko joku? Miten tästä tilanteesta yleensä voi selvitä? Onko mitään mitä voi tehdä?

Oli luettava viimeiset luvut uudestaan, toisen kerran, ennen kuin saattoi olla varma tapahtumista. 

Mutta tulihan se selväksi. Sitä en nyt kuitenkaan halua tässä suoraan kertoa. Sanon vain, että mielestäni se on ainoa mahdollinen ja hyvä loppu tälle kirjalle. Miten se voisikaan muuten päättyä? Se olisi mahdotonta.

Koko kirjassa on yksi usein esiin pilkistävä asia ”pysyä hengissä”. On kysymys elämästä, joka sinänsä tuottaa kaikille ihmisille sekä iloa että tuskaa. Joskus se on toisten ihmisten tuottamaa, joskus olosuhteet määräävät sen laadun.

Ylin käskynhaltija ja määrääjä on kuitenkin henkilöitynä Luonto. Se voi hyökätä ihmisen kimppuun viholliseksi pukeutuneena erilaisten sairauksien tai sille ominaisten yllättävien oikkujen avulla.

Voiko Luonto tehdä virheitä? Jos, niin tekeekö se niitä tahallaan, vai ovatko ne vain onnettomia sattumia? Vahinkoja?

Kun katsot pientä vastasyntynyttä lasta, se on hellyttävä. Tuleeko koskaan mieleesi, millainen ihminen siitä tulee myöhemmin? Ja millainen se on aikuisena? Maailmanparantaja, alkoholisti, ilon tuoja vai sen tuhoaja.

Jos voisit itse määrätä, millaiseksi haluaisit tuon suloisen mytyn kehittyvän, mitä vaatisit? Millaiseksi itse olet kehittynyt? Oletko tyytyväinen itseesi?

Onko sinusta tullut se, jollaiseksi olet halunnut tulla?

Et sinä voi sitä itse määrätä. Voit ponnistella, nähdä vaivaa. Luonto on kuitenkin ihmistä voimakkaampi. Se voi tuhota hetkessä aikaansaannoksesi. Vielä 2000-luvulla sitä ei ole saatu taltutetuksi vastaamaan ihmisen tarpeita. Edelleen se rakentaa ja rikkoo. Synnyttää surua tai iloa. Aiheuttaa mullistuksia, rajuilmoja, tulvia, tuottaa ihmisille vahinkoa, mutta se voi tuottaa myös auringonpaistetta, hyvää oloa ja sisäistä rauhaa.

Niin tekevät ihmisetkin. He rakentavat ja rikkovat sekä itseään, että toisiaan. Ei tarvita kuin yksi yksilö, ihminen, joka on erilainen, ajattelee erilailla ja käyttäytyy toisin kuin yleisten sopimusten ja normien mukaan odotetaan ja vaaditaan. Syntyy ihmetystä ja epätoivoa. Pelkoa. Joskus tällainen poikkeava ihminen voi aiheuttaa koko ihmiskuntaa koskevia muutoksia hyvään tai pahaan suuntaan. Tässä kirjassa se rikkoo perheen sisäistä rauhaa, aiheuttaa tilanteita, jotka saavat perustan vavahtelemaan ja se synnyttää epätoivoa, pelkoa ja uupumista.

Kun lukee tuon kirjan ensimmäistä kertaa, eikä pysähdy ihmettelemään jokaista lausetta ja sanaa (jotka sinänsä olisivat sen arvoisia,  ja tuottavat lukunautintoa), saa kokonaisnäkemyksen, joka vaihtelee ja poikkeaa varmaan jokaisella jonkun toisen näkemyksestä. 
Kirjan sisältöä voisi kuvitella näytelmäksi, joka on kaapattu tositarinasta.

Elämähän on yleensä kuin näytelmä, jossa jokaisella on oma roolinsa ja tapahtumat juoksevat omia teitään. Niitä ei voi pysäyttää. Näyttämö ja esiintyjät vaihtuvat. Tässä kirjassa on kyllä selkeät tapahtuma-areenat ja -ajat. Ja mikä parasta: Tämä on kirjoitettu hyvin todentuntuiseksi.

Myötätuntoni tässä kirjassa kohdistuu perheen poikaan, joka käyttäytymisellään järkyttää, aiheuttaa epäsopua ja riitaa perheessä, joka muuten voisi olla ehkä rauhantyyssija. Ainakin kaikki perheenjäsenet voisivat paremmin. Kenenkään ei tarvitsisi pelätä, mitä seuraavaksi tapahtuu. Voisi elää luottavaisella mielellä.

Miten poika itse kaiken tämän kokee? Sitä ei kerrota. Se on ehkä mahdotonta todeta. Melkein varma olen, että poika ei tee tätä tahallaan. Ehkä hän kuuluu siihen ryhmään lapsia, jotka ovat älykkäitä ja tekevät mielellään asioita, jotka kokee itselle tärkeiksi, mutta joilta puuttuu kyky tavoittaa ja ymmärtää toisen ihmisen tunteita. On tietoa ja uskomuksia,  teorioita, mitä kaikkea ihmiselle voi tapahtua jo ennen syntymää tai sen jälkeen. Kaikki olemme erilaisia. Ketään meistä ei voi syyllistää.  

(Muistan surullisen tapauksen, joka jäi kalvamaan mieltä. Olin avustamassa kerran pientä ryhmää lapsia, kun niiden vakinainen hoitaja oli sairaana. Leikittiin ja laulettiin, ja meillä oli hauskaa. Kun aika loppui, sanoin lapsille: Teidän kanssa oli mukava olla. Te olette kaikki niin kilttejä ja kivoja!
- Paitsi minä, kuului joukosta. Pieni poika vähän sivussa toisista sanoi nuo sanat sydämeen käyvällä, nöyrällä äänellä. Minulta oli päästä itku.)

Tässä kirjassa minua ilahduttaa kirjailijan varma ja selkeä, helposti lyyriseksi kääntyvä teksti. Välillä tuntuu, että kertoja-isä elää samanaikaisesti kolmessa eri maailmassa. Nämä maailmat: realistinen, lyyrinen ja unimaailma, saattavat liukua toisiaan kohti ja muodostaa kerroksia. Välillä ne erkanevat toisistaan ja kerronta hämärtyy kuin esirippu laskeutuisi. Näin  tapahtuu esimerkiksi kirjan lopussa.

Kun oli lukenut tämän kirjan, tuli tunne, että tähän on palattava uudelleen. Löytyy  uusia kohtia, joita ei ole ehkä huomannut ja niitä,  jotka entisestään tarkentuvat. Kirja on monikerroksinen.

Musiikki tuossa loppuvideossa, kertoo oman tulkintansa elämästä, ja tuntuu, että se puhuu samaa kieltä kirjan kanssa. Kukaties se on soinut enemmänkin jossain vaiheessa taustalla, tai ollut ajatuksissa kirjailijan tätä teosta kirjoittaessa. Ja jos on tarkkana, huomaa kirjan toiseksi viimeisen  sivun lopussa sanat: But the ghosts that we knew made us black and all blue...

Minusta tuo musiikkiesitys on vaikuttava, samoin kuin kirja. Yhdessä ne myös omituisesti antavat voimaa, vaikka taustalla on surua. Kannattaa lukea ja kuunnella.