TAVALLISIA IHMISIÄ (Vierailu)

Arvasin että jotain katastrofaalista sattuu kun velipoika soitti ja sanoi että oli tulossa perheineen meille ja että mummo oli mukana.

     

En tiedä mitä vaimollani on sukulaisiani vastaan. Hehän ovat tavallisia ihmisiä, eivät parempia eivätkä huonompia kuin muutkaan. Ei hänellä pitäisi olla mitään syytä tuntea antipatiaa. Ehkä se on vain jonkinlaista mustasukkaisuutta.

     Mummo, minun äiti, on hyvin yksinkertainen ja vaatimaton ihminen, joka ei ole eläessään tehnyt pahaa kenellekään. Veli oli pitänyt häntä luonaan parisen kuukautta ja hänen mielestään mummo oli vaihtelun tarpeessa.

     

Kerroin vaimolle vieraiden tulosta, ja niin kuin oli odotettavissa, hän ei ilahtunut. Päinvastoin.

     - Koska ne tulevat? Onko niillä mummo mukana? Ei kai ne aio sitä tänne jättää?

     Hänen äänessään oli vastenmielisyyttä jota hän ei edes yrittänyt peittää.

     Kerroin, että mummo oli mukana ja että he jättäisivät ehkä hänet vähäksi aikaa meille.

     - Mitä niille pitää tarjota?

     Mitä tarjota. Outoa. Kylmyys äänessä oli hyytävä. Mutta minulla ei ollut varaa suuttua.

     - Älä sinä siitä huolehdi, minä hoidan koko jutun!

Lepyttääkseni vaimon ja osoittaakseni, että olin tosissani, tartuin heti matonreunaan ja aloin kääriä sitä rullalle. 
     Laskin, että jos oikein rivakasti toimisin ennättäisin saada paikat kuntoon. Tiesin, että veljen vaimo on hyvä talousihminen ja erittäin tarkka kaikessa mikä liittyy puhtauteen.

     Kiikutin matot ulos, pyyhin pöydän, keräsin sanomalehdet ja vaatteet lattialta, järjestin kengät ja naulakon, otin ändiä ämpäriin ja pyyhin lattiat - ändistä tulee tosi raikas haju huoneeseen! - hain matot takaisin sisälle, levitin ne paikoilleen, keräsin käytetyt astiat tiskialtaaseen, pyyhin kaapinkylkeen roiskuneen maidon, ajattelin, että ennätän puhdistaa vessanpöntönkin jos pidän oikein kiirettä. 
     Ensin menin kuitenkin ja suljin perähuoneen oven. Sinne ei olisi kenelläkään asiaa.

     Touhusin minkä ennätin. Hiki tippui hiuksista. Vaimo seisoi vieressä ja katseli. Hän ei yrittänytkään auttaa, mutta en minä siitä välittänyt. Pääasia, että hän olisi tullut paremmalle tuulelle, ainakin siedettävälle, ainakin siksi aikaa kunnes vierailu olisi ohi.

Tuskin olin saanut taloutemme jonkinlaiseen kuntoon, kun auto surahti pihaan.

     - No, nyt ne tulivat! huudahdin iloisesti innostaakseni vaimoani.

     Mutta mitä tapahtui? En ymmärrä. Täysin käsittämätöntä. Vaimo alkoi kävellä kohti perähuonetta, pysähtyi ovella, kääntyi katsomaan minua ja sanoi:

     - Minä menen nukkumaan!

     Herranjumala! Nukkumaan! Juuri kun meidän piti ryhdistäytyä ja valmistautua ovelle vastaanottamaan vieraita.

     

Raivostutti. Taas saisin hävetä hänen puolestaan. Koetin katsoa häntä niin vetoavasti kuin pystyin, mutta hän oli ottanut umpimielisen ilmeensä, eikä katseeni tehonnut. Peräänantamattoman näköisenä hän avasi huoneen oven ja vetäisi sen perässään kiinni. Kuulin kuinka hän kopsutti korkeissa koroissaan sängyn luo, heitti kengät jalastaan, kaihisutti peittoja ja mätkähti makaamaan.

Ovikello soi. Syöksähtelin sinne tänne ja kun en muuta keksinyt järjestin ilmeeni ja avasin ulko-oven.

     He seisoivat portailla vähän taaksepäin vetäytyneenä, tiiviinä joukkona. Kylmä viima haroi tukkaani kun työnsin pääni ovesta ulos toivottaakseni heidät tervetulleiksi. 

     Käden ojensin kuitenkin vasta kun olin kokonaan sisällä. En halunnut tervehtiä kynnyksen yli. Onnettomuutta oli jo muutenkin kylliksi.

     Riisuttuaan takkinsa he halusivat välttämättä ottaa kengätkin jalastaan. Katseeni viipyili heidän yläpuolellaan, kun he kyykistelivät ahtaassa eteisessä. Minun omat sukulaiseni! Ensi visiitillä! Se tuntui hyvältä.

     - Tulkaa toki peremmälle!

     Yhtenä joukkona he siirtyivät olohuoneeseen, seisoivat sukkasillaan vaimoni hankkimalla pehmeällä matolla.

     Veljenvaimon katse liiteli kuin lintu ympäri huonetta ja pysähtyi lopulta omaan mieheensä. Hän suipisti silmiään ja näytti tyytyväiseltä.     

     Minustakin velipoika oli edukseen. Hänellä oli oikein siisti liivipuku, hyväntahtoiset kasvot ja solmio. Pikkusormessaan hän roikotti kukkapukettia. Ja kun vaimo antoi merkin, hän ojensi sen minulle.

     - Kiitos, kiitos, ei teidän olisi tarvinnut!

Vein puketin keittiön tiskipöydälle. Palatessani he seisoivat yhä samalla paikalla epätietoisen näköisinä vilkuillen ympäristöä ja toisiaan.

     - Käykää istumaan!

     Arvasin, että heitä vaivasi se kun vaimoni ei ollut paikalla.

- Mirkulla on paha migreeni, se yrittää parantaa sen nukkumalla!

     Sen keksin hätäpäissäni, vaikka tiesin kokemuksesta, että suoranainen valehteleminen tekee oloni aina epämukavaksi.

     

Veli istahti nojatuoliin. Hänellä oli hämärä kärsivä ilme. Mietin mistä se mahtoi johtua. Velipojalla piti tietääkseni olla asiat kunnossa!

     Veljen vaimo istui toiseen tuoliin. Hän asetti käsilaukkunsa huolellisesti jalkojensa viereen lattialle. Jalat hän kallisti vinoasentoon polvet siististi yhdessä. Hänen mekkonsa oli beesvärinen, ja kaulassa hänellä oli ohut huivi ja valkoiset helmet.

     Lapset, tyttö ja poika, asettuivat keikkumaan tuolin käsinojille, rimpuilivat äitinsä kyljessä kiinni.

     Mummon talutin sohvannurkkaan. Mummosta oli tullut niin kevyt ja aineeton, että tuntui kuin olisi liikutellut käsien välissä vanhaa kellastunutta rullalle kierrettyä sanomalehteä. 

     Teki mieli kuiskata mummon korvaan jotain kaunista. Mutta enhän minä osaa hempeillä.

     

Oli noloa jättää vieraat yksikseen, mutta pakkohan minun oli mennä keittiöön keittämään tulokahvit. Juuri tällaisissa tapauksissa olisi tärkeää, että aviopuolisoita olisi kaksi; toinen pitäisi seuraa, toinen huolehtisi tarjoilusta.

Kun kahvi oli valmista kävin kurkistamassa perähuoneen oven raosta suostuisiko vaimo tulemaan toisten joukkoon. Mutta ei. Hän makasi peiton alla takapuoli oveen päin nostamatta päätään. Saakeli. En uskaltanut komentaa häntä. Suljin oven varovasti.

Asettelin kuppeja olohuoneen pöydälle.

     - Käytättekö kermaa? kysyin siinä samalla.

     - Jos sinulta löytyy vähän maitoa lapsille, se käy yhtä hyvin, veljenvaimo vastasi. Hän oli siirtänyt jalkansa toiseen suuntaan kallelleen, polvet yhä yhdessä. Hänen meikkinsä laadusta en osaa sanoa, mutta ainakin hiukset oli kauniisti käännetty monelle mutkalle. Se oli hänessä omituista, että vaikka hän ei tehnyt mitään, hän näytti erittäin puuhakkaalta. 

Lapset veljen vaimo oli hätistänyt kauemmaksi. He istuivat nyt isänsä tuolin käsinojilla, pälyilivät ympärilleen levottoman näköisinä ja vilkaisivat välillä minua epäluuloinen ilme kasvoilla.

     

- Onko mummo ollut terveenä?

     Kysyin vain jotain kysyäkseni. Mummo ei liikahtanut. Veli ja hänen vaimonsa vilkaisivat toisiaan, sitten mummoon, mutta eivät sanoneet mitään.

     - No, mummo, mitä sinulle kuuluu?

     Kohdistin sanat suoraan mummolle saadakseni häneen edes jotain eloa. Hän nosti päätään. Näytti hämilliseltä. Vaikutti kuin hän olisi ponnistellut muistaakseen jotain, mikä oli jo kauan sitten mennyt pois mielestä. Lopulta hän sai sanotuksi:

     - Terveenä on oltu.

     Sanojen mukana hän vaipui takaisin omaan oloonsa ja tuijotti luisia peukaloitaan, jotka olivat kuin tikut pystyssä sylissä.

     - Mummolta on mennyt muisti, veljenvaimo sanoi. - Se ei muista ottaa lääkkeitäkään, jos niistä joku ei huolehdi.

     - Ja se karkailee, veli sanoi. - Pari kertaa on haettu se kilometrin päästä missä se oli menossa matkalaukun kanssa. Sanoi että oli menossa kotiin.

Pyysin vieraita käymään pöytään.

     - Cafe´e pre, sanoo ranskalainen. Yritin saada leikillisyyttä ääneen keventääkseni tunnelmaa. Pullasiivut joita olin leikannut pitkosta olivat epätasaisia ja niiden reunat repeilivät. Keksiä en löytänyt. Vaimo piilotti ne aina taitavasti vastaisen varalle.

     Lapset ryntäsivät heti tutkimaan mitä oli tarjolla, vanhemmat vasta sopivan ajan kuluttua pitämättä kiirettä. 

     Vain mummo jäi kyhnöttämään paikalleen. 

     

Autoin mummon varovasti pystyyn, talutin lattian poikki ja istutin toisten joukkoon. Kaadoin kahvia. Lapsille vain tilkkanen, äitinsä täytti maidolla loput.

     En keksinyt luontevaa puheenaihetta, enkä ole - ikävä sanoa - mikään small talkin mestari. Niinpä istuimme ja joimme kahvia vaiteliaina. Pullapalat kelpasivat. Olivatkohan he nälkäisiä?

     Mummo joi pelkkää kahvia, sitäkin hankalasti. Vasta kun nostin pullavadin hänen eteensä, hän tarttui epäröiden yhteen siivuista ja alkoi sipultaa siitä palasia, joista vain harva osui hänen suuhunsa, osa tipahteli syliin tai lattialle.

     

- Hyvinkös mummo on tällä puolella Suomea viihtynyt?

keksin kysyä.

     Veli ja hänen vaimonsa vilkaisivat toisiinsa ja katsoivat sitten mummoon, joka oli sykertynyt tuoliin kuin se olisi hänen turvapaikkansa. Kumpikaan ei sanonut mitään.

     - Ei mummo tykkää olla meillä, toinen lapsista, pienempi, sanoi. 

Isompi katsoi häneen varoittavasti.

     - Kyllä sille annettiin mun huone, muttei se halunnut olla siellä. Se tuli aina aamulla istumaan olohuoneen sohvalle ja illalla se nukahti siihen. Iskä ohjasi sen sitten sänkyyn, vanhempi selitti.

      - Mummo on vähän pimpo kun se ei uskaltanut lähteä mun kanssa edes leikkipuistoon. Se pelkää autoja! pienempi sanoi ja torui mummoa katseellaan.

     - Ei mummosta saa puhua tuolla tavalla, veljenvaimo sanoi. - Onhan sinulla kavereita joiden kanssa voit käydä leikkipuistossa.

Mummolla oli vaikeuksia kahvikupin kanssa. Kahvia oli läikkynyt vadille ja pöydälle. Hain rätin ja pyyhin sotkun.

     

- Mites teillä koulu menee? kysyin lapsilta vaihtaakseni puheenaihetta.

     Lapset katsoivat äitiinsä.

     - Kiitos, oikein hienosti, veljenvaimo vastasi. - He tekevät aina kaiken käskemättä, eikä tarvitse vahtia läksyjä. He pärjäävät todella hyvin.

     - Ja onhan heillä harrastuksiakin, veli sanoi. - Poika pelaa jääkiekkoa ja skeittailee ja kuuluu uimaseuraan ja...

     - Ja Maija soittaa pianoa ja ratsastaa.

     - Äiti, leikinhän minä parpeillakin!

     - Niin kultaseni. Sinulla onkin niitä jo iso kokoelma. 

- Mutta miten teillä menee?

     Veljenvaimo katsoi minua, ja huomasin, että hän odotti vastausta. 

     - Mikäs tässä! Tavallista elämää, sanoin. - Käydään töissä ja oleillaan kotona. Mihinkään ei tule juuri lähdettyä.

Vilkaisin perähuoneeseen päin. Jospa ovi aukeaisi ja vaimo ilmestyisi näkyviin. En ollut vielä menettänyt toivoa. Mutta ei. Ovi pysyi kiinni, eikä huoneesta kuulunut mitään.

     Lapset olivat tyhjentäneet kuppinsa ja alkoivat tehdä lähtöä pöydästä pulla suussa.

     - Te ette mene minnekään, heidän äitinsä komensi. - Ensin suu tyhjäksi. Sitten saatte nousta.

     Lapset olivat jo puolittain pystyssä kun he pöydänreunasta kiinni pitäen ja ankarasti viimeistä palaa nieleskellen saivat viimein lähtöluvan ja säntäsivät pois pöydästä. 

     Kas, kun eivät ole opettaneet heitä kiittämään, ajattelin.

Kun toisetkin olivat juoneet kahvinsa, eivätkä onneksi olleet halunneet lisää, vaikka olin tarjoutunut keittämään, pyysin, että menisimme istumaan mukavammin. 

     Minusta kahvipöydässä istuminen on aina hiukan epämiellyttävää. Siinä joutuu istumaan turhan lähekkäin, ja katseelle on vaikea löytää paikkaa. 

     Epämukavinta on jos huomaa tuijottavansa toista suoraan silmiin. Minusta se on aina tuntunut jotenkin vastuuttomalta, jopa epämoraaliselta. Asettaa nyt toinen tahtomattaan tilanteeseen, jossa ei voi muuta kuin tuijottaa takaisin, tuntea olevansa toisen armoilla, täysin suojattomana. 

     Tietysti voi ottaa umpimielisen ilmeen, josta asiaankuulumaton katse kimmahtaa takaisin. Tai voi muuttaa ilmeensä röyhkeäksi tai välinpitämättömäksi tai yksinkertaisesti kääntää vain katseensa. Mutta sekin on noloa. Ikään kuin ei kestäisi painetta, jonka toinen katseellaan aiheuttaa. Ehkä nopeat vilkaisut ovat parhaita. Ne ovat jopa tarpeellisia kontaktin ylläpitämiseksi, mietiskelin.

Tartuin mummoon jonkinlaisella flaminco-otteella ja työnsin hänet varovasti takaisin sohvannurkkaan. Toiset etsiytyivät omiin lähtöasemiinsa. Vain velipoika jäi harppomaan lattiaa edestakaisin pitkin askelin kuin olisi mittaillut huoneen pituutta ja leveyttä.

     - Mitä sinä siinä loikit, istu ja rauhoitu! veljenvaimo sanoi äänellä, josta oli näkyvissä kuin kannon vuosirenkaista heidän yhdessäolonsa määrä.

       Tottelevaisesti velipoika rojahti tuoliin niin että jouset vingahtivat. 

     Jos olisimme olleet kahden, en olisi malttanut olla sanomatta, että ajattelisit vähän! Tuolit olivat kalliita ostaessa. Enkä ollut varma olisiko niihin ollut enää saatavissa uusia jousituksia.

Tunnelma oli vaimea. Olimme palanneet lähtöruutuun. Veljenvaimo istui täsmälleen samannäköisenä, samassa asennossa, samassa paikassa. Ainoastaan ryhtinsä hän oli päästänyt hiukan löyhemmäksi. Veli röhnötti taas tuolissa jalat levällään. Mummo sohvannurkassa kokoon vetäytyneenä, vähän vinossa, kuin arka eläin omassa olossaan.

     Mutta lapset. Ilmeisesti heitä oli vaivannut vain alku-ujous. Nyt he kasasivat mattoja läjäksi. Onneksi ne tuli puisteltua, ajattelin.

     Veljenvaimo tuijotti ikkunaa. Huomasin että lasin pinnassa, ulkopuolella, oli linnunkakkaa. Tarkemmin katsottuna sisäpintakin olisi ollut pesun tarpeessa. Se oli samea, ja sen pölyttyneessä pinnassa erottui pitkäksi venyneitä sormenjälkiä.

     Lasten huudahtelut ja liikehdintä alkoivat hermostuttaa.  He olivat aloittaneet jonkinlaisen hyppykilpailun, ottivat vauhtia eteisestä vaatetangon luota ja vuoronperään ponkaisivat kasaamaansa mattoläjään.

     Ihmettelin kun äitinsä ei kieltänyt heitä. Minua heidän kiljahtelunsa alkoi hermostuttaa jo siinä määrin, että huomasin toivovani että he iskisivät päänsä lämpöpatteriin, tai että tapahtuisi jotain muuta, mikä saisi heidät vaimentamaan mekastustaan.

     Onneksi he kuitenkin melko pian kyllästyivät pomppimiseen. Mutta turha toivo. Nyt ne alkoivat kahta kauheammin kiljahdellen ja mielipuolisesti toisiaan tyrkkien juoksennella ympäri huonetta. 

     Olin lopullisesti menettämässä hermoni. Heidän isänsä tyytyi kasaamaan jalkansa, etteivät lapset kompastuisi niihin, ja heidän äitinsä oli kyllä kohentanut ryhtinsä ja näytti seuraavan valppaan näköisenä mekastusta, mutta ei puuttunut siihen sanallakaan.    

     Mummo puolestaan oli koko touhun ulkopuolella.

     

Sisäinen raivo nousi minussa. Teki mieli karjaista. Mutta tiesin, että sitä ei voinut tehdä loukkaamatta vanhempia. Suunnittelin jo miten saisin nuo villipedot houkuteltua työhuoneeseeni toiselle puolen taloa. Nipistäisin heitä siellä salaa. Tukanjuuresta vain, mutta niin lujaa, että se tuntuisi.

Äkkiä tuli kuitenkin hiljaista. Aivan hiljaista. En ensin käsittänyt, mitä tapahtui. Nuo riiviöt, melskaajat, korvansärkijät, olivat juuri törmältäneet mielettömällä vauhdilla huoneen poikki. Nyt niitä ei näkynyt. 

     Kesti vähän aikaa ennen kuin tajusin, että perähuoneen ovi oli vähän raollaan. Ilmeisesti he olivat livahtaneet sinne.

     Jumalauta! Koetin kuunnella. Ei kuulunut mitään. Oli suorastaan luonnottoman hiljaista. Aloin aavistaa pahaa. Veljenvaimokin kohotti huolestuneen näköisenä päätään. Melkein yhtä aikaa nousimme ja suuntasimme askeleemme kohti tuota melun vaimentavaa ovea.

     

Lapset seisoivat vuoteen vieressä jähmettyneinä ja peloissaan kuin olisivat tipahtaneet outoon maailmaan. Herkeämättä, uteliaan näköisinä he tuijottivat vaimoani, joka makasi sotkuisessa sängyssä puolittain istuma-asentoon vääntäytyneenä. Toinen käsivarsi oli tanassa taaksepäin, toinen sojotti jäykkänä, lihakset pullistuneina pystyssä kuin iskuun valmiina. Tukka oli sekaisin. Hikinen. Rinta roikkui paljaana paidan päällä. Kaulajänteet kireällä. Kammottava ilme kasvoilla.

     - Saatanan kakarat, antakaa toisen nukkua! hän sihisi.

     Jukolauta, että minua nolotti!

Irvistys vaimoni kasvoilta katosi vasta kun hän huomasi meidät ovella. Kuin sumun läpi näin, miten hän ponnistautui pystyyn ja alkoi lähestyä veljenvaimoa ja minua käsi ojossa kuin siunatakseen meidät.

     Lujahdin olohuoneeseen. Kauempaa tuolista seurasin kuinka he jonkun ajan kuluttua ilmestyivät peräkkäin näkyviin. 

Veljenvaimo näytti entistä pidättyväisemmältä. Läikät kasvoilla ja kaulalla paljastivat hänen hämmennyksensä.  

Vaimoni oli kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sujuvasti hän käveli lattian poikki tervehtimään veljeäni. Tämä, herrasmies kun oli, nousi seisomaan. He kättelivät. Sitten vaimo kääntyi katsomaan mummoa.

     - Mitäs mummo! Onko tullut paljon hiihdeltyä tänä talvena?

     Tämäkin vielä! Vaikka minua hävetti edelleen niin pirusti, en malttanut olla hiljaa.

     - Pölhö! Kai sinä tiedät ettei kaupungissa ole lunta! Ei sitä ole vielä missään tähän aikaan vuodesta! Ja ei kai mummo suksia ole ruvennut rahjaamaan. Ajattelisit vähän!

     Melkein karjuin, tahtomattani.

Nolotti katsoa toisia. Mitähän he ajattelivat. Mummo ainakin oli omassa olossaan, ei näyttänyt reagoivan mihinkään. Vilkaisi vain ympärilleen ja liikutti sylissä käsiään kuin olisi pidellyt niissä jotain arvokasta.

     - Me on kyllä hankittu lasketteluvälineet, mutta eipä niillä ole ollut vielä käyttöä. 

     Velipoika pelasti tilanteen. Katsoin häntä kiitollisena. Se oli alku. Olin sanaton. 

     

Ei olisi millään uskonut, että vaimon tyhmästä kysymyksestä sikiäisi vilkas keskustelu. Kaikki olivat äänessä. Kaikilla näytti olevan sanottavaa. Vaimo ylimmäisenä. Hän se varsinaisesti ryöpsäytti keskustelun käyntiin. Joko tietoisesti tai tietämättään hän oli avannut polun, joka rönsyillen ja mutkitellen näytti johtavan yhä syvemmälle tavarapaljouteen, hankintoihin, hintoihin ja asioihin, jotka eivät olleet välttämättä tarpeellisia, mutta ihan mukavia olemassa.

En ole erityisen materialisti, en itse asiassa kestä kaupassa käyntiä, puhumattakaan suuremmista hankinnoista, mutta nyt siunasin jokaisen tavaran, joka keskustelun tiimellyksessä vastaan sattui. Kanssakäyminen oli pelastettu! Tunnelma oli selvästi lämmennyt. Tunsin oloni melko rennoksi ja minusta näytti että toisetkin tunsivat!

Mummo oli ainoa, joka ei sanallakaan osallistunut keskusteluun.   

     Annoimme hänen olla rauhassa.

Lapset olivat jääneet perähuoneeseen ja olivat ilmeisesti keksineet jonkun hauskan leikin. Sieltä kuului iloisia mätkähdyksiä ja hihitystä.

     Meillä sen kun jutut parani. Panin merkille, että vaimoni oli halutessaan todellinen mestari johdattamaan keskustelua asioihin, jotka olivat kaikille tuttuja ja joista kaikilla oli jotain sanottavaa.

     

Olin melkein pettynyt kun veljenvaimo jossain vaiheessa alkoi viestittää veljelle, että olisiko aika lopettaa vierailu ja lähteä kotiin.   

     Velipoikaa näytti harmittavan, mutta kuuliaisena hän nousi ja kutsui lapsia perähuoneesta.

     - Ollaan vielä vähän aikaa, iskä! tyttö sanoi. - Meillä on vielä leikit kesken.

Silloin tapahtui jotain odottamatonta. Sellaista mihin en ollut tottunut, enkä ollenkaan varautunut. Ihan säikähdin.

     

- Ettekö te voisi jäädä yöksi? vaimoni kysyi.

     Vilkaisin häneen suu auki. Vain minä tiesin, minkä uskomattoman sisäisen ponnistuksen tuo yksinkertaiselta vaikuttava kysymys vaimoltani vaati!

     

- Eihän toki! veljenvaimo sanoi nopeasti. - Meillä on pitkä matka edessä, pitää ennättää kotiin ennen yön tuloa!

     Huokaisin helpotuksesta.

Kun he sitten kyykistelivät eteisessä, panivat kenkiä jalkaan, mummo alkoi liikehtiä levottomasti, lähetti hätäisiä katseita eteiseen ja yritti nousta sohvasta. Mutta kun toiset eivät kiinnittäneet häneen huomiota, lysähti hän takaisin omaan oloonsa.

     - Kyllä sinulla mummo täällä aika kuluu, yritin lohduttaa kun huomasin tilanteen.

     

Riipaisi, kun katsoin mummoa. Miten avuttomalta hän näytti ja miten toimelias hän oli ennen ollut. Ja ahkera. Mielessäni käväisi kuva, kun hän huivi päässä, kumisaappaat jalassa ajoi aina kesäisin lehmiä navetasta; ja se, kun hän aina aamulla varhain navettatakki vielä päällä kumartui tekemään tulta hellanpesään ja pani puuroveden liedelle. Sellainen määrä nälkäisiä kun meitä oli ollut! Ei taitaisi mummosta enää olla puuronkeittäjäksi. Hyvä kun sai syödyksi mitä muut keittivät.

Seisoimme vaimon kanssa portaalla ja huiskutimme vielä kun auto oli jo kadonnut pensasaidan taa.

     - Missäs mummon tavarat on? vaimo kysyi, kun palasimme sisään.

     - Mitkä tavarat? Ei täällä näy mitään tavaroita!

     Katsoin vielä varmuudeksi naulakon alta.

     - Täytyyhän hänellä jotain olla mukana. Jos ne unohtivat ne autoon! vaimo sanoi ja meni keittiöön.

Mummo oli alkanut hyräillä. Kuuntelin. Ohut ääni. Virttäkö hän veisasi? Erotin sanoja. Huomasin, että ne olivat minulle tuttuja lapsuudesta. Ihmettelin kuinka hän vielä muisti. Ennen vanhaan hän oli ollut kova laulamaan.

     Seisoin ja kuuntelin. Tuli hyvä mieli. Kas vaan, hän alkaa kotiutua, ajattelin tyytyväisenä.

     Mutta sitten ajattelin, että toivottavasti hän ei kuitenkaan kotiudu liian hyvin. Vaimoni tuntien se voisi käydä pian raskaaksi kaikille osapuolille. 

     Eihän tässä maailmassa saanut ajatella aina vain itseään, kyllä minä sen olin oppinut. Oli otettava toisetkin huomioon.        

     Mutta ei se aina helppoa ole ollut.


                 

                                   
                                                                  Sauli Zinovjev: Epilogi

UUPUNUT

Jo kaukaa näin tumman, epämääräisen ihmisjoukon seisovan siinä kuin haudan partaalla. 

Sadekuuro oli loppunut. Katu oli märkä. Autot roiskauttelivat vettä ajotieltä ja hujauttelivat ohi mistään piittaamatta. Mutta ne vain seisoivat ja tölläsivät, uteliaat. Kumma, miten ihmisillä on tapana kerääntyä paikalle heti kun jotain tapahtuu. Lisäsin vauhtia.

Paikan päällä tungin itseni sisäpiiriin, totta kai; sen verran lyhyt olen, etten olisi muuten nähnyt yhtään mitään.

Siinä se makasi jalat ja käsivarret levällään keskellä katua kuin ihmistalja, taivaan alle auki levitetty. Nuori mies!

Onkohan se saanut sairauskohtauksen, ajattelin. Kuolemakin vilahti mielessä karmeana, mutta kihelmöivänä mahdollisuutena, mutta ei kai nyt sentään, nuori mies. Se ei kyllä liikahtanut, makasi vain, ihan kuin kuollut. Teki mieli kysäistä vieressä seisovalta, mitä hän arveli, mutta kun kukaan ei puhunut mitään, en minäkään viitsinyt avata suutani. Jotkut pudistelivat päätään, jotkut tuijottivat kohdetta silmät kiiluvina kuin kuin hypnoosissa. Useimmat vain kurkistelivat suu auki hölmön näköisinä. Nuorukainen kadulla, vaatteet likomärkinä, kasvot sateesta kiiltävinä. Pitkä oljenvaalea tukka oli levinnyt sädekehäksi pään ympärille. Näytti että se oli liimautunut kiinni asfalttiin.

Sitäkin olisi voinut ajatella, että se vain nukkui. Mutta kuka nyt kadulle olisi asettunut pitkäkseen, varsinkaan sateella.

      ”Se on varmaan kännissä!” joku takarivissä mursi hiljaisuuden. Heti kaikki nyökyttelemään, niin niin, kännissä sen täytyy olla.

     ”Onkohan sillä sairauskohtaus?” 
Yksi utelias lisää, ajattelin ja huomasin miehen pään, joka kurottautui olkani yli ja roikkui siinä hetken. Hänen turpeat huulensa, jotka hönkivät sanoja ja pahalta haiseva hengitys saivat minut yrittämään väistymistä sivummalle, mutta se ei onnistunut. Vilkaisin huonosti ajeltuja leukaperiä ja mustaa parrrantynkää ärsyyntyneenä. Äkkiä hän alkoi työntyä väkisin ohitseni ja hyvin epäkohteliaasti, suorastaan töykeästi työnsi minut kädellä sivuun, litistyksiin vieressäni seisovan naishenkilön kanssa, joka ilmeistä päätellen koki tilanteen vähintäin yhtä nöyryyttäväksi kuin minä. Ja niin tämä röyhkeä tyyppi kiilasi itsensä suoraan maassa makaavan viereen ja asettui polviasentoon, niin että pystyssä oleva polvi melkein kosketti nuorukaisen kasvoja. Siitä hän kumartui lisää ja työnsi päänsä kiinni nuorukaisen rintaan. Hetken kuluttua, hän nosti päätään ja alkoi painella kahdella sormella maassa makaavan kaulan sivustaa kuin mikäkin lääkäri. Katseensa hän oli kohottanut suoraan harmaata taivasta kohti kuin olisi odottanut että sieltä välähtäisi avuksi joku merkki,  joka vahvistaisi hänen huomionsa nuorukaisen olotilasta, sitä hän kai yritti selvittää. Pian hän nousi kömpelösti seisomaan ja puisteli housunlahkeitaan ja taputteli puseronsa taskuja.

     ”Elossa on! Aika voimakkaasti tuoksahtaa. Onkos kukaan soittanut ambulanssia?”

Kaikki katselivat toisiaan, mutta kukaan ei ilmoittautunut.

     ”Onkos kellään kännykkää?”

Jotkut painelivat myös taskujaan, ja viisi kännykkää ojentui kohti. Mies valitsi lähimmän ja alkoi naputella sitä ja puhui siihen niin epäselvästi, että en kuullut, mitä hän sanoi. Sitten hän ojensi kännykän takaisin ja sanoi tärkeän näköisenä:

     ”Joo, ne lähettää poliisin. Ei tässä kai mitään hätää ole!”

Ajattelin jäädä seuraamaan tilanteen kehittymistä, mutta huomasin kellosta, että minun oli pakko lähteä. Meillä on kotona hyvin tarkat ruoka-ajat. Kello oli jo kymmentä vaille. Oli pidettävä jo suorastaan kiirettä. Vaimo olisi lopun iltaa huonolla tuulella, jos myöhästyisin. 

     Vähän harmistuneena työnnyin ihmismuurin läpi ja jätin kateellisena muut tölläämään. Kuljin melko ripeää vauhtia. En kuitenkaan pannut juoksuksi, kuka nyt ulsteri päällä juoksisi, varsinkaan aikamies, ja ainakin lenkkarit olisi pitänyt olla jalassa. Koko ajan sadattelin mielessäni, minua harmitti. Tässä kaupungissa tapahtuu sentään harvoin mitään. Olisi ollut mukava nähdä, kun poliisiauto tuli. Mitä ne olisi sanonut ja tehnyt? Olisiko ne itse nostaneet miehen autoonsa, vai olisiko ne määränneet toiset sen tekemään? Vilkaisin taakseni. Siellä niitä vielä seisoi, ihmisiä, joilla ei ollut kiire mihinkään. Poliisiautoa ei kuulunut, vaikka kuinka korviani höristelin.

     Kaiken maailman kännikalat, ajattelin kun muistin nuorukaisen. Nuorenapa ne nykyisin aloittavat! Minä sentään olin jo melkein kolmikymmpinen, kun ensimmäistä kertaa astuin juomapaikan ovesta sisään kun toiset houkuttelivat. Vaimo on alusta asti ollut sitä mieltä, ettei kännääminen kannata. Oli minulla tuuria, kun sain raittiin vaimon. Oksettaa kun näkee akkoja humalassa. Ei edes mitenkään harvinaista nykyisin.

Olin jo puistikon kohdalla, kun poliisiauton ääni kuului vaimeana takaapäin, vaikka ne painoivat varmaan täysillä. Ne on sellaisia jeppanoita, nuoret poliisit varsinkin, että ne mielellään huvittelee panemalla pillit soimaan, vaikkei mitään tarvista olisikaan. Ne varmaan kuvittelee, että toiset kunnioittavat heidän ajotaitoaan kovassa vauhdissa ja menevät suosiollisesti sivuun.          

Pysähdyin kuuntelemaan. Kesti aika kauan ennen kuin ujellus taas alkoi. Nuorukainen oli ilmeisesti autossa ja huristeli jo tietämättään kohti jotain, mitä minäkään en tiennyt. Ihmiset olivat jo varmasti alkaneet hajaantua. Taivaasta tipahteli harvakseltaan pieniä hiutaleita. Mahtoikohan se paikka, missä nuorukainen oli maannut, ollenkaan enää erottua.

Yritin karkottaa nuorukaisen pois mielestäni, mutta tuntui jotenkin omituisestih että hän seurasi minua. Ihan kuin hän olisi tarttunut minuun kiinni. Koko matkan hän roikkui mieleeni tarrautuneena kuin takiainen. Kiusaantunena ravistelin itseäni. Takista ja harteilta irtosi heikosti jotain märkää, mutta nuorukainen ei tuntunut laskevan irti.

Vasta kotona, kun omat poikani hyökkäsivät kimppuuni, pikku nassikat, löysäsi nuorukainen otettaan. Helpottuneena komensin penskat pesemään käsiään. Vaimo oli kattanut pöydän valmiiksi. Ruoka näytti jo odottavan. Kello oli jo aika paljon yli, mutta vaimon ilmeestä näin, että ei ollut vielä mitään hätää. Suopeasti hän otti hatun päästäni, katsoi sitä huolestuneena, kun se oli kostea, ja nosti sen hattutelineelle. Sitten hän moiskautti poskelleni suudelman. Sellainen tapa minun vaimollani on, hupsukalla, silloin kun se on hyvällä tuulella.

Nuorukaista en enää viitsinyt ajatella. Siinä me istuimme ruokapöydässä, onnellinen, ehjä perhe. Kiitollisena katselin omia pellavapäitäni, pikku höpönassuja. Heistä ei tarvinut olla huolissaan. Vaimoni oli heidät hyvin kasvattanut. Kumpikaan ei pitänyt kyynärpäitään pöydällä, he istuivat kuin kaksi vanhaa arvokasta herraa, vaikka olivat niin pieniä vielä. ”Saisisko leipää”, pyysi nuorempi. Vanhempi, jonka kohdalle leipävati oli asetettu, ojensi sitä hänelle huolehtivasti kuin herrasmies. Kyllä minun kelpasi. Tyytyväisenä olisin ollut valmis vaihtamaan suopean katseen vaimon kanssa, mutta tämä oli kurottamassa kaadinta toiselta puolen pöytää eikä huomannut minua.

Mutta yöllä, unessa, nuorukainen ilmestyi jälleen.Tyhjästäkö se tuli? Yhtäkkiä tunsin vain, että joku tarrautui minuun lujalla otteella. Ja pian huomasin kauhukseni, että nuorukainen oli kömpinyt syliini, iso mies! Yritin irroittaa hänen käsiään kaulan ympäriltä, mutta turhaan. Ponnistelin ja ponnistelin. Mutta vaikka kuinka yritin kiskoa irti hänen nihkeitä, kylmiä sormiaan, ei hän irrottanut otettaan. Ja aina kun minä hellitin, lakkasin reuhtomasta, hän laski päänsä luottavaisesti olkapäälleni. Kuin pieni lapsi.

Jouduin kantamaan häntä käsivarsillani läpi koko loppuyön, aamuun asti, vaikka olin luullut jo illalla päässeeni hänestä eroon. Kun uupuneena aamulla heräsin ja ojentelin puutuneita käsivarsiani ajattelin kyllästyneenä: mokomakin kännikala! Antaisi ihmisten nukkua edes yönsä rauhassa.

Narcissus, an dramatic piece for solo piano by the Finnish composer Einojuhani Rautavaara in 2001 for the first Helsinki Piano Competition.
cover art work:'Metamorphosis of Narcissus', Salvador Dalí (1937)

- Yllä oleva lainaus videon toimittajalta, Yingying Su. Video YouTubesta.

SÄNKYPUHEITA

- Puhutaas vielä siitä puhumisesta, josta juteltiin äsken ennen sitä viimeistä uutislähetystä. Jotain jäi epäselväksi. Sanopa vielä mitä sinä sanoit!

- Ei. En sano! Sano itse mitä olet kuullut minun puhuvan.

- No sinä sanoit jotain sellaista että elämä on suurta teatteria. Ja että siinä on jokaisella oma roolinsa. Ja että pitää osata valita oikea kohdeyleisö!

- Ei, nyt sinä sanoit väärin! Ei yleisöään voi valita! Vai voitko sinä valita jos joku äijä tulee vastaan aseman kohdalla ja sanoo: "Hyvää päivää, voisitko neuvoa missä on wc?"

- Sanoit että pitää tietää se kohdeyleisö jonka kanssa on tekemisissä ja puhua siitä mikä sille sopii. Ja että vieraille ei voi puhua samalla tavalla kuin tutuille.

- Sehän on totta! Kun tapaa jonkun vieraan, aivoissa syntyy kuvitelma siitä ihmisestä, ja se kuvitelma määrää mistä sille ihmiselle voi puhua ja millä tavalla. Jopa ääni määräytyy sen kuvitelman mukaan. Jos esimerkiksi joku pikkupoika tulee puheillesi, äänesi muuttuu ja puhut hänelle eri tavalla kuin jos se olisi vaikka jonkun firman pomo, tai joku muu aikuinen ihminen.

- Tuon äänen muuttumisen olen kyllä huomannut. Kun sinä puhut minulle, olet paljon jyrkempi. Puhut kovalla äänellä ja saatat puhua puheeni päälle, tai et ollenkaan kuuntele minua. Mutta jos on joku vieras, kuuntelet kohteliaasti, sovitat sanasi ystävällisesti ja annat vaikutelman että olet kiinnostunut ja arvostat hänen puheitaan.

- No se on sitä roolipeliä! Jokaisen tutun ihmisen kohdalla on eri rooli kuin vieraan kohdalla. Jokaiselle vieraalle on valittava rooli, jonka kuvittelee hänelle sopivan. Pitää ensin tunnustella ja olla ystävällinen ja varovainen.

- Senkö takia sinä ikään kuin myötäilet vieraan puhetta ja olet kohtelias? Mikset tee niin esimerkiksi minun kohdalla? Se tuntuisi paljon mukavammalta.

- No se johtuu tietysti siitä, että vierasta ei tunne. Jos puhuu jollekin tutulle, mitä paremmin hänet tuntee, sitä rehellisemmin voi hänelle puhua.

- Puhutko sinä minulle rehellisesti?

- Ainakin rehellisemmin kuin täysin vieraalle.

- No onko ne erilaiset roolit pakko jokaisen omaksua? Eikö voisi esiintyä omana itsenään? Se olisi paljon helpompaa.

- No jos sinä luulet, että joku tulee elämässään toimeen ilman rooleja, suotakoon se hänelle! - Mutta minä ainakin haluan nyt nukkua. Tee sinä mitä haluat. Hyvää yötä!

- Hyvää yötä! Näe kauniita unia!

- Minun unet on aina kauniita, vähän sekavia kyllä.

                                                       

      Lana Trotovsek / Arvo Pärt: Fratres

(video Boris Bizjak)

AJASSA SOI...

”Musiikki alkaa siitä, mihin

kielen mahdollisuudet loppuvat.”

Jean Sibelius

14.8. -16. Istumme Sibeliustalon konserttisalissa, permannolla, kuudennessa tuolirivissä, keskellä sitä. Odotamme jännittyneinä konsertin alkua. Tiedossa on hyvää musiikkia, Aleksandr Glazunovin viulukonsertto, solistina Maaria Leino ja Sergei Prokofjevin 7. sinfonia.

Eniten meitä kuitenkin kiinnostaa konsertissa ensimmäisenä soitettava Sauli Zinovjevin sävellys Gryf, sillä se on uutta musiikkia, vieläpä uusinta uutta, aikamme musiikkia, joka tarkoittaa, että se on sävelletty meille, nyt eläville ihmisille, joista jotkut sanovat, etteivät sitä ymmärrä. Kuinka voisivatkaan ymmärtää, jos eivät sitä kuuntele.

Istumme hiljaa. Käsi kädessä. Se on tapamme välittää tunteita, silloin kun ei voi puhua. Kädet toimivat viestikapuloina tarvittaessa. Pieni puristus: alkaisi jo! Koko sali on hiljaa, ei kuulu edes kuiskauksia. Orkesterikin on valmiina, viritykset viritetty konserttimestarin johdolla. Odotusta. Pelkkää odotusta. Sormet tapailevat toisiaan.

Mutta nyt ovi avautuu. Sieltä hän saapuu, kapellimestari Okko Kamu. Kävelee esityslavan reunaa kapellimestarin paikalle. Yleisö kohahtaa ja alkaa innokkaasti taputtaa. Ikäisekseen Kamu liikkuu harvinaisen ketterästi. Tämä konsertti kuuluu viimeisiin, jotka hän johtaa ennen eläkkeelle siirtymistä. Hän myhäilee ystävällisen näköisenä, katsahtaa silmät vilkahtaen yleisöä, tervehtii pienellä pään liikkeellä. Kylläpä hän näyttää virkeältä, kääntää leveähkön selkänsä, nostaa tahtipuikon viistoon päänsä yläpuolelle. Se pysyy siinä liikkumatta, hetken.

Puristamme toisiamme kädestä: NYT! Nyt tahtipuikko liikahtaa, alkaa tapahtua. Sävelet soivat aluksi uhkaavina, kuuluu pientä ryminää, kuin maa alkaisi järistä, mutta sitten sävelet rauhoittuvat, soivat hitaina, tasaisina sävelkimppuina  Surullisina? Valittavatko ne. Itkevät. Ei. Eivät ne valita. Ne kuulostavat kauniilta. Miten pehmeästi ne soivat. Keinuvat. Kahisevat. Nousevat korkealle. Hivelevät korvia. Välillä ääni soi pitkään kirkkaana. Se on kuin hopeinen lanka joka on viritetty lähelle taivasta. Se ohenee, vahvistuu, ohenee, värähtelee. Värähdys tuntuu myös meissä, jomman kumman kädessä, siirtyy siitä käsivarren kautta eteenpäin, täyttää mielen. Miten kaunista. Äänet himmenevät, hiljenevät. Välillä on kuin jostain kaukaa kuuluisi avaruuden kellojen herkkiä kumahduksia. Muuten on vaimeaa ja hiljaista. Äkkiä äänet alkavat voimistua. Mitä tapahtuu. Äänet kerääntyvät yhteen. Rymähtävät. Nyt hiljenee. Taas ne uhkaavasti nousevat. On kuin ukkosmyrsky raivoaisi. Kuuluu valtava JYMÄHDYS. Mitä tapahtui? Sortuivatko sävelet? Pelottaako? Ei. Kuullosti juhlavalta! Kädet tuntuvat kosteilta. On kuin koko maapallo humahtaisi tärinän vaikutuksesta. Kapellimestari innostuu. Sen näkee liikkeistä. Hän ohjaa tapahtumaa koko olemuksellaan. Taipuu. Ojentuu. Näyttää, että hän on pannut itsensä likoon,  tekee koko vartalollaan  voimakkaita liikkeitä. Kauhoo, runnoo musiikkia. Kestääkö se. Kuoleeko se. Ei hätää. Sävelet nostavat päänsä. Rauhoittuvat. Ne seuraavat toisiaan toipuneina ja valppaina ja soivat pehmoisina ja kauniina.

Puristamme toistemme kättä kuin merkiksi, ja irroitamme ne toisistaan. Kumpikin haluaa jatkaa matkaa yksin, upoksissa musiikin maailmaan, sen sisällä matkustaen. Ja kun mielenkiintoinen matka uhkaa loppua, se tapahtuu huomaamatta. Tuntuu kuin soittimet haluaisivat vielä jatkaa. Mutta niiden on seurattava kapellimestaria, joka tulkitsee säveltäjän merkintöjä. Nöyrinä sävelet vaimenevat. Tulee täysin hiljaista.

Kapellimestarin käsi on liikkumatta ilmassa. Tovin se pysyttelee paikallaan. Mutta nyt se liikahtaa ja laskeutuu. Kapellimestari kääntyy, näyttää hetken voittajalta. Mutta sitten hän rentoutuu. Painaa päänsäl Samassa alkaa valtava kohina. Ihmiset taputtavat, hakkaavat käsiään yhteen kuin olisivat vaatineet jatkoa. Aplodit humisevat ilmassa. Kapellimestari kumartaa. Luo katseen kohti yleisöä. Pian nuori säveltäjä puikkelehtii esiin yleisön joukosta. Hän kiittää kapellimestaria, he kättelevät. Nyt säveltäjä kumartaa soittajille, kääntyy ja tekee syvän kumarruksen yleisölle. Aplodit voimistuvat. Säveltäjä poistuu. Kapellimestari nostattaa käden liikkeellä soittajat pystyyn. Kaikki näyttävät olevan hyvällä mielellä. Yleisökin. Mekin siinä joukossa. Vilkaisemme toisiamme, hymyilemme. Konsertti jatkuu nyt viulukonsertolla. Se soi lämpimästi, tuttuna ja kauniina. Väliajan jälkeen kuuntelemme meille tarjotun sinfonian eläytyen myös sen runsautta  sisältämään maailmaan.

Molemmat, viulukonsertto ja sinfonia, tuntuvat nyt jälkeenpäin ajatellen, edelleen tuoreilta ja kuuntelemisen arvoisilta tämän kapellimestarin ja hänen soittajiensa tulkitsemana, vaikka ne olivat meille jo ennestään tuttuja vuosien ajalta. On kuin olisimme tavanneet vanhoja kavereita, joiden kanssa on mukava viettää aikaa, kuunnella ja nauttia, viihtyä siinä seurassa ja samalla todeta, että niiden ajatusmaailma on pysynyt jokseenkin ennallaan, sellaisina, joihin jo kauan siten kun niitä ensi kertaa kuuntelimme olimme tutustuneet ja todenneet, että ne ovat hyviä ja kuuntelemisen arvoisia.

* 12.10.-16 radiossa Ylen Ykkösellä oli ohjelma, joka kuului sarjaan Ajassa soi. Siinä haastateltiin tällä kertaa säveltäjä Sauli Zinovjevia ja esitettiin 3 hänen sävellystään. Kyseltiin säveltäjän elämästä ja soitettujen sävellysten nimistä ja syntymävaiheista. Se olikin mielenkiintoista kuulla, mistä ja miten sävellykset säveltäjän pään sisällä syntyvät. Sitä varmaan yksi ja toinen on mielessään miettinyt.

Sarjan ohjelma on kuultavana Ylen Areenalla aina n. kuukauden, joten sitä on vielä mahdollisuus käydä kuuntelemassa. Tänään 26.10. se on kuultavissa vielä 16 päivää Ajassa soi - sarjan sivustolla.  

** Kyseinen ohjelma löytyy ehkä parhaiten kun kirjoitat Googleen sanat:    säveltäjävieraana sauli zinovjev. 

Nyt ohjelma on jo poistunut Ylen Areenalta. Mutta Ajassa soi edelleen. Kannattaa käydä kuuntelemassa, siellä on joku toinen musiikin kanssa tekemisissä oleva haastateltavana.

JOSTAKIN JONNEKIN

Ratsut karahtavat pintaan,

laskevat leukansa reisiluuta vasten.

Silmät välähtäen ne odottavat

tyyntyvää hetkeä

kiireen ja hälinän keskellä.

Kärsimättömästi päätään heilauttaen,

ilman ruokaa, nälkäisinä

ne singahtavat uuteen matkaan.

Kaukaa kuuluvat

niiden ontot hirnahdukset.

Harri Kuusijärvi, accordion
Sauli Zinovjev: Chained (2015)

JUOKSU

Olla lähellä, olla kaukana.

Koko ajan olla ajatuksissa.

Yksin. Toisten joukossa.

- Odota! Puhutaan!

Äiti juoksee tyttären perässä katua. Lievää ylämäkeä. Nyt he ylittävät sillan. Nyt lievää alamäkeä. Äiti lisää vauhtia. Liikennevalot. Tytär juoksee päin punaista. Äiti pysähtyy, huohottaa.

– Älä mene! Odota! Puhutaan! Tytär ei katso taakseen. Pitkä autorivi tulossa. Äiti ryntää, pääsee elävänä autojen välistä. Yrittää lisätä vauhtia, mutta tytär on jo kaukana. Tytär on muuttunut villieläimeksi, kauriiksi, joka pakenee vihollista. Äiti näkee miten hän kääntelee päätään levottomasti, nyt hän vilkaisee taakseen, lisää vauhtia. Äiti tietää, ettei tyttären katseessa ole pelkoa. Se on täynnä vihaa. Mutta äiti ei hellittä. Hänen sydämensä hakkaa. Tuntuu kuin se tukehtuisi. Se painautuu kylkiluita vasten. Tekee kipeää. ”Pitäkää hännästä kiinni!” koulukuraattori sanoi. ”Pitäkää kiinni! Pitäkää kiinni!” kaikuu äidin korvissa. Mutta hänen on hellitettävä. Ei hän jaksa. Hän pysähtyy. Tytär juoksee jo kaukana. Kääntyy kadunkulmasta. Enää ei häntä näy. Haihtui kuin tuuli. Tyhjä tuuli.

Äiti kokoaa itsensä. Hän karistaa kurkkuaan, joka on täynnä hölmistynyttä itkua. Hän jää seisomaan. Hän seisoo. Nyt hän kääntyy. Mitään ajattelematta, mieli tyhjänä, hän liikuttaa jalkojaan. Jalat kuljettavat häntä. Ne vievät sinne, mistä ovat lähteneet liikkeelle.

Voimattomuus, epätoivo ja häpeä riippuvat sitkeinä äidin käsivarsissa koko sen matkan, jonka jalat häntä kuljettavat. Vasta kun on kotona hän pystyy ajattelemaan: Nyt tiedän, että ainakin hän elää!

Äiti ja tytär.
Mies ja nainen.

Vaimo ja mies.

Yksin joukossa.

Yksin erillään.

Yksin yhdessä.

Syrjä (New Music Theatre Showcase Festival, Jakobstad)

Dance: Laura Sorvari & Jussi Suomalainen

Musicians: Ulriikka Heikinheimo (vl), Vuokko Lahtinen (vla), Marina Vidal (vlc), Sauli Zinovjev (pf)

Director: Vilma Tihilä

Video artist: Tommi Mustaniemi

Composer: Sauli Zinovjev

                                                    Costume design: Tuuli Kokkonen

Video documentation: Bo Forsander

"Distant or close? Alone and apart/separate from the other or on the other hand, next to each other, close to physical touch? Together, yet alone. Alone, yet connected.

Composer Sauli Zinojev, choreographer Vilma Tihilä and video artist Tommi Mustaniemi have together created the stage perormance Syrjä, which approaches music theatre through moving visuality and strong emotion. At its core lies improvisation, which allows the work to breathe, giving it the ability to conform. The show moves at the interface of experience, distantly cool and yet so burningly personal."

ALASTON TOTUUS (elämää osa 3/3 )

Jos olet sattumalta nähnyt kadulla naisen, joka onnellinen hymy huulilla työntää lastenrattaita, voi olla, että se olen minä. Ehkä olet pannut merkille hänessä jotain tuttua, jonka perusteella yhdistät hänet Brunoon, mieheen, josta oli joku aika sitten puhetta? Jos, niin voin sanoa: Olet oikeassa. Olen nimittäin hänen vaimonsa, Emma Kalvman, os. Kuttu. Voisimme sanoa: Hauska tavata!

Oikeastaan - pitää heti korjata - en tunne itseäni enää vaimoksi. Siitä on jo aikaa, kun Bruno lähti toisen naisen mukaan, eikä häntä ole sen jälkeen näkynyt. Nykyisin olen yksinäinen nainen, jolla on kuin kohtalon oikusta lapsi. Vieläpä oma lapsi, sillä se on lain ja asetusten mukaan minun huostaani uskottu. Minun tehtäväni on kasvattaa hänet, tämä kultajyvänen josta olen ylpeä, aikuiseksi. Luoja tietää, miten tärkeäksi koen tehtäväni. Sillä lapsesta, jota rakastetaan, tulee harvoin murhamies tai muuten epäonnistunut yksilö, rakkaus on se elementti, jota pienokaiset tarvitsevat. Siitä he elävät ja imevät itseensä uutta rakkautta yhtä tehokkaasti kuin mehiläiset keräävät hunajaa, josta tosin harvoin saavat itse nauttia, sillä suurin osa heidän työnsä tuloksesta, samoin kuin rakkaudesta, leviää toisten iloksi ja hyödyksi.

On yksi asia, joka minua heikkoina hetkinä häiritsee, joskus jopa viiltää sisuksia. Se liittyy elämään Brunon lähdön jälkeen, sen seurauksiin. Sitä kautta myös tähän lapseen. Jos kerron siitä, se saattaisi helpottaa oloa. Tiedän, minusta puhutaan sekä hyvää että pahaa, niin kuin yleensä hmisistä puhutaan. Niistä puheista ei kannata välittää. Ne ovat vain tuulikanteleen soittoa. Ihmiset puhuvat omia näkemyksiään asioista pukemalla ne itsensä kaltaisiin vaatteisiin, kaikenlaiset rievutkin kelpaavat puheiden peitoksi.

Alaston totuus minun ja tämän lapsen kohdalla on, että minulla oli sormet pelissä, joka tähän hetkeen johti. Luoja antakoon sen minulle anteeksi, jos katsoo sen pahaksi.

Tuossa maalauksessa, joka on seinälle ripustettu, näen itseni. Soikea pää vinossa, ruumiinosat perusmuotoja, kaikin tavoin abstrakti olio, vähän omituinen. Kaikki oleellinen minusta on siinä kuvattu. Mutta vaikka vaikutankin yksioikoiselta, jollainen olin varsinkin sen jälkeen kun Bruno oli elämästäni poistunut, ei minusta rakkaus ole minnekään kadonnut. Se seurasi ensin Brunoa ajatuksina ja kaipauksena, ja siirtyi hänestä lapseen, jota työntelen päivittäin ulkosalla, valon hitaan tulvan alla.

Ulkosalla, valon hitaan tulvan alla! Siinä sanoja, joista saan voimaa. Se on kauniisti sanottu. Luin sen eräästä kirjasta, ja se painui heti mieleeni.

Kaipaat ehkä selitystä nykyiseen olotilaani. Mietin, kuinka sen voisi muutamalla sanalla kertoa kun siihen sisältyy monta eri maailmaa!

Voin yrittää. Mutta jos jotain jää uupumaan, saat sen itse lisätä.

Ensimmäinen maailma: Bruno ja minä. Bruno kaipasi vapautta. Minä kaipasin lasta. Kumpikin epäonnistui toiveissaan. Bruno koki itsensä vangiksi. Minä en saanut kokea synnyttämisen onnea. Syy oli minussa. Se    paljastui karvaana, kun tartuin riuskoin ottein asioihin, jotka näyttivät kulkevan väärää latua.

Jaksatko kuunnella?

No. Toinen oli Brunon maailma. Bruno oli onneton. Hän kaipasi vapautta. Olin este hänen villille tahdolleen ja mielikuvitukselleen. Näin hänen ilmeistään, että olin hänelle vain vanginvartija. Ja että hän kärsi. Vapaus pakeni häntä, vaikka hän yritti sen saavuttaa. Hän yritti etsiä ratkaisua omalla tavallaan. Kun se ei onnistunut, hän pettymystä purkaakseen rankaisi siitä minua. Käytti minua hyväkseen. Hän kehitti oman tapansa ärsyttää. Hän tiesi toiveeni. Niinpä hän usein täytti asiaan kuuluvat aviomiehen tehtävät tunnollisesti, mutta öisin. Hän valitsi tarkkaan ajan. Juuri, kun olin jo syvässä, ihanassa unessa, jossa pikku veitikkaiset temmelsivät ympärilläni ja kuulin huutoja, äiti, äiti! Bruno tökkäsi minut hereille, törmäsi päälle ja alkoi rajusti syöksynsä sisääni tiuhassa tahdissa, hengitti kiivaasti, huohotti, voi sitä menoa, odotin hetkeä jolloin kaikki hiljeni ja Bruno vavahteli ja hänen suustaan kuului syvä, tyytyväinen huokaisu. Sen jälkeen hän irrotti itsensä minusta ja makasi selällään vähän aikaa voipuneen, mutta onnellisen näköisenä. Bruno kulta!

Ei, ei se paha ollut, ei ollenkaan. Enkä minä valita. Välillä se tuntui oikein mukavalta, ja ne olivat tärkeitä, hyviä hetkiä elämässämme. Tosin ilman tuloksia. Bruno oli edelleen vankilassaan. Olimme edelleen lapsettomia. 

Kun tämän oivalsin, aloitin tositoimet. Tajusin, että oli olemassa myös kolmas maailma: Toiset ihmiset.

Bruno kärsi yksinäisyydestä. Yritin houkutella häntä olemaan läsnä kun kutsuin naisystäviäni päiväkahville. Ihania ihmisiä, virkanaisia, osa edustusvaimoja, kaikki hyvätapaisia, kauniisti käyttäytyviä ja ystävällisiä, eräs heistä erityisen herttainen.

Bruno suostui pyyntööni. Ei mennytkään istumaan huoneeseensa yksin, niin kuin tavallisesti, vaan tuli joukkoomme. Mitä siitä seurasi, kehtaanko edes kertoa... No. Totuus esiin!

Kokemattomana osallistujana naisten yhdessäoloon, Bruno ei näyttänyt alkuunkaan tajuavan miten tarkan, näkymättömän kaavan mukaan naisten kutsuissa kahvipöydän ympärillä istutaan. Tai sitten hän käyttäytyi tahallaan niin kuin hänelle ei olisi koskaan opetettu alkeellisimpiakaan pöytätapoja! Hän keikutteli tuolia ja röhnötti puoli ruumista pöydällä, jalat ilmassa, vaikka yleisesti tiedetään, että oikeaoppisesti vain käsi saa olla rannetta myöten kupin tai lautasen vieressä kahvi- tai ruokapöydässä. Siitä nämä naiset olivat erityisen tarkkoja. Bruno parka. Kuin huomiota saadakseen hän heitteli sopimattomia vitsejä kesken toisten puheita, ja kun kukaan muu kuin hän itse ei avannut suutaan nauruun, ei edes hymyillyt, hän alkoi muljautella silmiään ja osoitteli sormellaan yhtä naista kerrallaan ja lateli hänestä totuuksia, joita ei missään nimessä olisi saanut ääneen sanoa. Kun päät alkoivat vetäytyä taaksepäin tuoleissa, kauhistuneina kuin viljankorret pellossa tuulen painamina, hän vaan lisäsi vauhtia, ja alkoi sitten kaivaa nenäänsä, räkiä ja sylkäisi kuppiinsa - luojan kiitos, omaansa - mutta siinä vaiheessa, kun hän vasta oikein innostui saamastaan huomiosta, hän alkoi kiroilla ääneen ja noitua. Helvetti. Sitä, minä en enää kestänyt! Jotkut naisista nousivat pöydästä ja vedoten kiireisiinsä alkoivat mielenosoituksellisesti poistua. Vain rohkeimmat jäivät paikoilleen. Ehkä heitä viehätti Brunon alkeellinen, brutaali käyttäyminen, ehkä se oli heistä eksoottista. Minä seurasin tapahtumia kuin hypnoosissa. Ihmettelin Brunon rohkeutta. Hän oli kuin talven navetassa ollut vasikka, joka keväällä laskettiin laitumelle ja joka heitteli takajalkojaan vapauden huumassa. Tai ehkä hän humaltui niistä naisista? He olivat kaikki hienosti pukeutuneita, hyvän hajuisia, kampaajalla käyneitä daameja.

Jaksatko vielä kuunnella?

No hyvä. Oli miten oli, kestin sen vierailun. Mutta kun viimeinenkin vieras oli poistunut, huokaisin helpotuksesta. Bruno oli vieläkin vauhdissa. Kuin loppukaneetiksi hän teki tempun, joka minun oli vaikea sulattaa. Oliko hän tullut hulluksi! Minun rakas Brunoni. Sen sijaan että olisi mennyt WC:hen hän käveli kiirettä pitämättä hitain askelin suoraan kohti olohuoneen nurkkaa, siinä seisovan suuren viuhkapalmun luo, avasi housunsa halkion ja alkoi pissata lorottaa kukkaruukkuun. Ehkä hän tarkoitti ohjata kaiken virtsansa kasvin hyväksi - se olisi ollut hyvä asia, olin unohtanut sen kastella - mutta kun hän ovela ilme kasvoilla kurkki koko ajan olkansa yli minua, virtsasuihku lenteli holtittomasti sinne tänne, ja pian koko lattia lainehti hänen kustaan.

Peitin käsillä kasvoni. Purskahdin itkuun. Ehkä se oli oikea tapa osoittaa pahaa mieltä. Joka tapauksessa, kun tiirailin sormien välistä Brunoa, hän näytti minusta katuvalta. Ja eikös mitä, hämmästyin. Hän haki siivouskomerosta luutun ja alkoi itse kuivata lattiaa. Niin nöyrältä ja puuhakkaalta hän näytti siinä jalat harallaan takaperin kulkiessaan, käsillään luuttua lattiaa pitkin vetäen, että sitä näkyä en koskaan unohda! Harmi suli hetkessä minusta, ja minun oli pakko mennä kiittämään ja ottamaan häntä kaulasta.

Myötä- ja vastoinkäymisissä pitäkää yhtä, pappi sanoi kun meidät vihittiin. Muistan sen kyllä. Otin sen todesta. En halunnut rikkoa papin sanoja. Rakastin edelleen Brunoa, niin uskon, mutta jos olen rehellinen, sen vierailun jälkeen aloin suunnitella, miten pääsisin eroon hänestä. En itseni takia, vaan hänen itsensä takia. Sillä hänellä täytyi olla painava taakka mielessä, jota purkaakseen hän käyttäytyi niin kuin kerroin, ja vei minulta kaikki ystävänaiset yhtenä humauksena samana iltana. Sen jälkeen en ole kuullut heistä enää mitään. En minä heitä sure. Suren Brunoa ja itseäni.

Luoja antakoon minulle anteeksi. En tunne itseäni pahaksi. Ja olen sitä mieltä, että olemme kaikki ihmiset syntyneet samanlaisen nahkan sisään ja meillä on kaikilla sama kohtalo, kuolema. Näin puhui - ei pappi - vaan Duarte eräässä kirjassa, ja se jäi mieleen. Olen samaa mieltä, mutta siitä huolimatta kehittelin, kieltämättä kavalaa, mutta tarpeellista, suunnitelmaani ja sain sen valmiiksi. Ei siihen tarvittu kohtaloa, ei toisen tappamista, eikä muitakaan konnankoukkuja. Sillä minä ajattelen aina Brunon parasta. Bruno rakasti naisia. Varsinkin sellaisia hepsankeikkoja. Iloisia, tanssivia, kevytkenkäisiä, ei raskaissa saappaissa käveleviä, maailman murheita selässään kantavia. Yksi sellainen minulla oli tiedossa. Otin häneen yhteyttä. Kutsuin häntä käymään, ja hän tuli. Tuo naikkonen.

Bruno istui alushousuissa ohuoneessa ja leikkasi varpaankynsiä, minä hääräilin keittiössä, kun ovikello soi.

- Käytkö kulta avaamassa? Minulla on kädet taikinassa! hihkaisin Brunolle.

Kuulin, kun Bruno ähkäisi ja meni pahaa aavistamatta avaamaan ovea. Kurkistelin keittiönoven raosta. Vau, mikä ilmestys purskahti esiin! Solakka, lyhytkavuinen, mutta sievähkö ruskeaverikko. Sopivan kokoinen, täsmälleen Brunon mittainen, saattoi olla pari senttiä lyhyempikin. Miten hurmaava mekko, mitkä korut! Entä tuoksu? Sekin hur-maa- va!

Olin iloinen Brunon puolesta. Hänkin oli selvästi ilahtunut. Ja kun naisen kasvoille lehahti veikeä hymy joka asettui hänen kirkkaille huulilleen, jotka peittivät silloin tällöin vilahtavia pieniä, teräviä hampaita, Brunokin avasi suunsa ja näytti omat leveät, vähän kellertävät purukalunsa. Jännittikö häntä? Ei näyttänyt siltä, ellei lasketa mukaan pieniä värähdyksiä polvissa ja hänen hiukan hankalalta näyttävää kävelyään, kun hän urhoollisesti johdatti vieraan peremmälle ja pyysi tätä istumaan omaan tuoliinsa, joka oli ehdottomasti paras paikka koko huoneessa, ellei, Brunon mukaan, koko maailmassa!

Vieläkö jaksat kuunnella? Huolissani. Tästä tuleekin pitkä tarina.

No. Jatkan.  Hermostuneena kynnenpalasista lattialla, vai huomasiko hän olevansa pelkissä alushousuissa, Bruno vilahti pois näkyvistä, mutta tuli pian takaisin puku päällä, lankatut kengät jalassa ja veti tuolin, jossa minulla oli tapana istua, lähelle vierasta ja alkoi ihaillen tuijottaa naista. Seurasin salaa ovenraosta, mutta kun kaikki näytti sujuvan hyvin, jatkoin töitäni, vaikka kyllä minua kieltämättä jännitti.

Ehkä se oli sitä kuuluisaa rakkautta ensi silmäyksellä, en tiedä. Mutta hyvin he tuntuivat viihtyvän toistensa seurassa. Vedin pullat uunista, keitin kahvia. Puheenporinasta kuulin että he olivat päässeet samalle aaltopituudelle. Välillä kuului ohutta, kilahtelevaa, välillä tummaa, hohottavaa naurua. Valehtelen, jos jätän sanomatta, että tunsin kateutta. Miksei meillä Brunon kanssa ollut enää noin iloista ja luontevaa yhteisoloa?

En halunnut heitä häiritä, tiesin, että tilanne, jonka olin järjestänyt, saattoi olla siunaukseksi meille kaikille. Lopulta pakotin kuitenkin itseni menemään heidän seuraansa (se oli vaikeaa sillä jo siinä vaiheessa minulle tuli äkkiä ikävä Brunoa). Sain pidätellä tunteitani kun huomasin että he istuivat jo polvet kiinni toisissaan, viittä vaille etteivät ne kolahdelleet yhteen kun he liikahtelivat kohti toisiaan. Katoin kahvit pöydälle tuoreen, lämpimän pullan kanssa. Siinä me sitten istuttiin, kaikki kolme.

He pitivät silmäpeliä Nainen oli siinä taitava, Brunolle se oli uutta. Kokemattoman tuntuisesti hän räpsytteli silmiään, mutta hampaat oli hänellä koko ajan näkyvissä.

Siitä se alkoi. Mutta nyt, arvaan, tämä ottaa  liikaa voimillesi. Haluatko kuulla loputkin? 

Hyvä on. Mutta tätä loppua on vaikea kertoa. Minua itkettää kun ajattelenkin myöhempiä vaiheita. Jospa kuittaan ne lyhyesti, panen silmät kiinni ja luettelen. Se tuntuu helpommalta. Näin se meni:

Suunnitelma onnistui. Brunolla alkoi olla joka ilta menoa. Mukaan ei minua tarvittu. Ja kun hän tuli kotiin, se tapahtui usein vasta aamulla. Ei selityksiä, enkä minä niitä vaatinut. Mutta siinä vaiheessa kun Bruno ei tunnut kotiin ollenkaan, olin heikoilla. Itkeä tihrustelin joka aamu ja ilta. Joskus keskellä päivääkin vedet tulvahtivat silmiini. Koetin olla urhoollinen. Ajattelin, että nyt Bruno on onnellinen. Se ajatus auttoi. Sitähän olin aina toivonut.

- Mutta se lapsi? hihkaiset hätääntyneenä. Sinähän lupasit kertoa!

Niin. Oikeassa olet. Se onkin asia joka tekee tästä jutusta samalla sekä onnellisen että onnettoman. Mitä tapahtui? Pitää vähän miettiä ja selvittää päätä, joka on kuin myllätty perunapelto. Mutta katsopa, tuossa se istuu tuolilla ja tuijottaa meitä sinisillä silmillään, pikku kulta! Onhan söpö! Uu,uu!... Tsä, tsä tsää! No nyt se nauraa. Ihanaa! Kohta onkin sen ruoka-aika. Se on puolitoistavuotias, osaa jo kävellä. Mieluiten se istuu sylissä.

Jatkan. Pyynnöstäsi. Tänään on kulunut päivälleen kolme viikkoa siitä, kun eräs tuttu nainen tuli luokseni ja kertoi nähneensä Brunon Pietarsaaressa. Siellä se oli tepastellut kadulla, hoiperrellut humalassa ja laulanut jotain renkutusta. Hän oli kysellyt Brunolta kuulumisia, mutta ei ollut saanut paljon selvää sen puheesta. Kovin oli kiroillut ja noitunut tämän maailma pahuutta. Jotain se oli myös mökeltänyt petollisista naisista, mutta ei ollut maininnut mitään nimiä.

Eräs toinen nainen, jonka anoppi asuu Pietarsaaressa, tiesi että Bruno oli elänyt siellä yhdessä jonkun epämääräisen naisen kanssa, ja että nainen oli synnyttänyt hänelle terveen lapsen, mutta jättänyt sen Brunolle muistoksi ja kadonnut omille teilleen. Epäiltiin, nainen kertoi, että tämä hutsake oli mennyt Ruotsiin, sillä oli miehiä joka puolella. Vauvaa  se ei ollut ottanut mukaansa, kukapa mies sellaista tuliaista haluaisi. Vauva oli jäänyt muistoksi Brunolle. Brunolle se oli isku. Ei hän pystynyt lasta hoitamaan, varsinkaan kun hän oli alkanut etsiä lohdutusta viinasta. Lapsi, joka oli tyttö, oli sijoitettu lastenkotiin jonnekin Pohjanmaalle.

Tämän kuultuani, itkettyäni ainakin kaksi vuorokautta, päätin ryhtyä toimenpiteisiin. Matkustin Vaasaan saadakseni maistraatista käsiini jotain papereita Brunosta ja siitä naisesta. Ei sieltä mitään löytynyt. Menin bussilla Pietarsaareen. Brunoa en löytänyt, mutta sen sain selville, mihin lastenkotiin lapsi oli sijoitettu. Sieltä tämä söpöläinen, rakas kullanmuruni löytyi! Orvokki, on hänen nimensä. Adoptoin Orvokin itselleni. Siinä minua auttoi vihkitodistus, jolla osoitin olevani Brunon virallinen vaimo. Lapsi sai kodin! Kaikki olivat iloisia. Olihan siinä jotain lain kiemuroita, joitten takia jouduin odottelemaan. Olin jo menettää toivoni. Mutta sen kaiken haluan pois mielestäni. Nyt olen onnellinen äiti!

Ajatella! Elämäni on saanut täyttymyksen! Kiitän siitä Brunoa ja sitä naikkosta, vaikka hän oli kohdellut Brunoa huonosti ja hylännyt lapsensa.

Me rakastamme toisiamme, Orvokki ja minä. Syvällä, jossain mielen pohjalla odotan vielä Brunoakin kotiin. Näen hänestä joskus unta. Mehän olemme edelleen naimisissa. En ole hakenut avioeroa. Orvokille olen iltasatuna kertonut hänen isästään. Eihän Orvokki vielä ymmärrä, mutta osaa hän hymyillä!

Eilen oli ihana hetki! Orvokki tapailee jo sanoja, hän osoitti pikku sormellaan minua ja hänen suustaan tuli ihan selvästi ÄT! Sehän tarkoittaa äitiä. Arvaapa, miltä minusta tuntui!

Kiitos, kun jaksoit kuunnella! 

(Videossa näytetään osa (n. 4min) Igor Stravinskin Kevätuhrista, joka on baletti- ja orkesterimusiikkia  Tälle sävellykselle buuattiin sen ensiesityksissä, ja baletti siitä aiheutti mellakoita, mutta nykyisin se on maailmakuulu klassisen musiikin teos, yksi kolmesta suosituimmasta Stravinskin sävellyksistä. Tämän baletin koreografia, josta osaa voit nyt katsella on tehnyt: Maurice Béjart.  Video: Kanál uživatele Chlap77 )

Kannattaa katsoa! Siinäkin on samaa alastonta totuutta niin kuin elämässä yleensä on, vaikkei siitä mielellään puhuta. Aina löytyy joku, joka on sopiva uhri, aina joku tai joitakin, jotka ovat valmiita vainoamaan sopivaksi valittua uhria itselleen iloksi ja hyödyksi.

              (Esitys muuttuu näytön kokoiseksi jos näppäisee kuvaa ja  sen oikeaan nurkkaan ilmestyvää pientä neliötä. )