Intiimejä hetkiä (JOSSE ja MARIA osa 3)

Maria oli untuvikko miesasioissa. Kun Josse kosi häntä, pyysi vaimokseen, Maria hämmentyi, polvet notkahti, häntä heikotti ja hän myöntyi hätäpäissään, kun luuli että siinä tilanteessa on niin meneteltävä. Toista ei saa loukata. Tosin häntä vähän pelotti, kun Josse kiroili ja puhui välillä rumia. Mutta muuten Josse vaikutti hänestä kunnon mieheltä.

Siinä he nyt asuvat, talossa, jonka Josse oli rakentanut vaimolleen häälahjaksi. Hyvä lahja se oli. Ei yhtään hullumpi. Ja kaikki se, mitä tuli vastaan hyvät ja ikävät asiat, kuuluvat kai elämään, Maria ajatteli. Niin he elelivät enimmäkseen sovussa omassa pääjalka-talossaan

ihan tavallista arkea.

Aina lauantaina kun Josse ja Maria istuvat saunassa

ja Jossen hikinen liha koskettaa Marian hikistä lihaa

ja ulkoa kuuluu seinän läpi hmisten ääniä ja autot hurahtelevat

ohi ylä- tai alamäkeä, sillä talo on rinteessä, he istuvat lauteilla

polvet koukussa, pää polviin painettuna, kuumanlämpimissä

löylyissä, sillä Josse tykkää kuumasta, Maria lämpimästä.

Siinä he nyt kelluvat silmiemme edessä sakeassa höyryssä

alastomina kuin kaksi isoksi kasvanutta sikiötä äidin kohdussa.

He luulevat ettei kukaan heitä näe; he näkevät vain toisensa.

Joskus Josse sivelee Mariaa rinnoista ja sanoo ihmettellen,

hartaalla äänellä: Voiko olla totta, että kaikki tämä on meidän!

Kesällä Mariasta on mukava istuskella pihassa tai makailla

vihreällä nurmella, katsella pilviä, lueskella kirjoja tai kuunnella musaa äänentoistolaitteella.

Päiväkahvit he juovat Jossen kanssa kesäisin aina keinussa tai päivänvarjon alla pihatuoleissa. Josse kertoo asioita maailmasta, ilmasta ja avaruudesta. Hän opastaa ja neuvoo Mariaa. Jossella on enemmän elämänkokemusta ja hän on paljon viisaampi kuin Maria.

Maria kyllä kuulee Jossen äänen, mutta seuraa samalla miten mehiläinen pörisee kukassa, joku lintukin tuntuu laulavan ja hyttyset inisevät nälkäisinä. Sudekorentokin tuossa kiitää läpikuultavin siivin ilmassa, se surisee kuin pieni lentokone. Lämmin tuuli hyväilee ihoa, löyhyttää hiuksia, ja aurinko pilkistää pilvenraoista tai paistaa täysin pilvettömältä taivaalta.

Jossen ääni kumisee kaiken aikaa taustalla, tummana ja matalana, turvallisena äänijonona. Se on kuin sadepilvi joka lähenee ja loittonee.

Välillä siitä tipahtelee sanoja tiuhaan tahtiin. Välillä se hiljenee.

Pihamaa on kuin talomme kukkiva esiliina, Maria ajattelee.

Yritämme pitää sen puhtaana

naapurien takia.

Mutta sitä minä ihmettelen, Maria kummastelee itsekseen, että Jossesta siinä ei ole mitään merkillistä, että naapurit katsovat, kun hän pissaa pihalla.

Suihku saa lentää vapaasti korkealle ilmassa ja heijastaa kaikki sateenkaaren värit.
"Täytyyhän kukkia kastella", Josse vaan sanoo ja tiristää viimeisetkin pisarat.

Eniten minä taidan pitää Jossesta silloin, kun hän katsoo minua silmissään lämmin ja ihmettelevä, paljas katse.

Mutta joskus kun hän ajaa autoa, minua pelottaa.

Hänen suunsa on unohtunut auki.

Se on vääntynyt onttoon asentoon

kuin äänettömään huutoon.

Mutta kun me joskus illalla kävelemme käsikoukkua, herrastelemme hienoissa vaatteissa, ja vastaan tulee 
kosteita paikkoja, lätäköitä tai pieniä lammikoita, joissa on vaarana, että kengät kastuu, Josse ottaa muitta mutkitta minut selkäänsä ja niin minä pääsen reppuselässä pahojen paikkojen yli, eikä yhtään pelota.

Ja kun me käymme ostoksilla rautakaupassa, joka on Jossen

mielipaikka, seikkailemme hyllyjen välissä, eksymme

tahallaan toisistamme, sitten me kohta jo kurkimme hyllyjen välistä, etsimme toisiamme tavaroiden joukosta.

Kun sitten törmäämme toisiimme, ja tuttu naama kuikistelee ihan vieressä, tuntuu mukavalta. Minä hymyilen Josselle ja Josse hymyilee minulle.

Paitsi kassalla.

Siinä olemme totisia.

- Muista avata kassi, Josse sanoo.

Olisi noloa jos kassaneidin täytyisi pyytää sitä.

Minä avaan kassin.

Minustakin on mukava olla rehellinen jos siihen on varaa.

Josse ja minä olemme kehittäneet uuden kielen.

Siinä ei ole kielioppia ja se on helppo omaksua.

- Kiru kurru, läkä kääkä öh?

(rakastatko sinä minua)

- Läkä kääkä, doo!

(niin kuin sinä minua)

- Äkä könkä lykä lönkä.

(sinä olet minulle portti toisiin ihmisiin)

- Hooo... Op! Op!

(mutta sinulla on sen avain taskussa)

Syksyllä

kun istumme sohvalla ja katsomme ikkunan takana liekehtivää

punakeltaista roihua ja sitä, miten keltaiset lehdet haavassa värisevät sinistä taivasta vasten, Josse sanoo: Koskaan en ole nähnyt näin kaunista ruskaa!

Ihailemme sitä yhdessä.

Mutta äkkiä Jossen silmistä alkaa työntyä viiltävää, terävää tuskaa.

Se häviää vasta kun keitämme kahvit ja syömme pakastimesta otettua, mikrossa sulatettua, kesällä leivottua pullaa.

Se ero meissä on Jossen kanssa, että jos Jossella on ilmavaivoja hän antaa tulla vapaasti, ei ujostele.

Edellyttäen tietysti ettei ketään vierasta ole samassa huoneessa.

Jos minulla on ilmavaivoja, Maria sanoo, ja me istumme kahden Jossen kanssa esimerkiksi olohuoneen sohvalla, minä en millään kehtaa antaa tulla noin vaan, kovalla voimalla.

Minä teen sen hiljaa, niin hiljaa kuin mahdollista.

Mieluummin ääneti, suhuuttamalla.

Tai sitten luovun koko touhusta.

Annan kaasujen pysyä vatsassa.

Silloin Kun Josse ja minä

olemme niin lähellä

kuin ihminen voi olla toista ihmistä

on yksinäisyys suurimmillaan.

Kaikki mitä on, lakkaa olemasta

ja sulautuu siihen mitä ei ole.

Ei ole Jossea, ei minua

ei ketään muutakaan.

Vain joku voima

joka kieppuu avaruudessa

valittaa ja hengittää raskaasti

etsii rajaa, pintaa

mihin koskettaa, mihin iskeytyä sellaisella voimalla

että voisi aistia toisen kautta oman olemassaolonsa.

      

                         Karlheinz Stockhausen: Inori

                   
                         

JOSSE ja MARIA ( osa 2) TALO

(Tässä vaiheessa, kun tarina jatkuu, lienee syytä huomauttaa, että Josse oli oikeasti Joosef, vaikka häntä sanottiin Josseksi.
Jos Maria puhutteli miestään Joosefiksi, tämä suoristi selkänsä ja melkein karjahti (pahalla äänellä): ”JOOSEF? Haluatko, että olisimme JOOSEF JA MARIA! - Ei helvetti, ei tule kuuloonkaan! Liian taivaallista! Nyt eletään sentään 2000-lukua. Sano Josseksi vaan!”
Joosef (siis Josse) oli puuseppä. Parhainta laatua. Mutta sitäkään ei Jossen mielestä ollut syytä mainita. Jossen työhuone, missä hän yleensä puuhaili, sijaitsi pihan perällä metsän reunassa.)



TALO

Josse rakensi Marialle talon.
Sen katto on sateenkestävää viiden millin peltiä.
Seinät tuulenpitävää betonihierrettyä pintaa.
Ikkunat lämpöä eristävää kolminkertaista lasia.
Sen ovet on vahvistettu varmuuslukoilla.
Se lepää raudoitetulla sementtilaatalla.



Siinä vaiheessa, kun Josse suunnitteli taloa, siitä piti tulla kevyt. Niin kevyt, että sen olisi voinut ottaa vaikka kainaloon ja muuttaa tarvittaessa toiseen paikkaan. Suunnitteluvaiheessa se sitä olikin.
Mutta kun talo oli valmis, se oli iso ja painava.  
Pahinta, että he molemmat, sekä Josse että Maria, olivat kiinni talossa kuin liekanarussa.

Mutta Maria oli talosta ylpeä. Kaikille, jotka vain suostuivat kuulemaan, hän selitti innostuneena:

"Keittiö on talomme vatsa, WC sen takapuoli. Pannuhuone on sydän. Johdot ja putket suonet ja suolisto.
Tukirakenteet on rintaluita. Valtava parru korkealla katossa hallitsee koko taloa ja tukee kattoa.
Ulkokatto on kahteen suuntaan kammattu tukka, siistillä jakauksella. Ikkunat kirkkaina mutta totisina tuijottavat silmät. Ovi on suu, joka imaisee tulijan sisään tai sylkäisee ulos. Varmuuden vuoksi talossamme on kaksi ovea, toinen toisella puolen taloa. Jos joku, jolla on pahat mielessä, uhkaa tulla sisään toisesta ovesta, pääsemme toisesta pakoon!"


Sisältä talo oli tilava kuin sinivalaan vatsa. Jossen mielestä koko sen pinta-ala piti säilyttää yhtenä suurena huoneena ilman väliseiniä. Silloin he olisivat voineet hengittää vapaasti, eikä ahdistus oli alkanut heitä vaivata. Mutta kun kunnan valtuuttama tukevarakenteinen rakennustarkastaja kävi rakennusaikana tarkistusmatkalla, hän jo ennen kuin ennätti istuutua ikkunalaudalle, ensi töikseen parkaisi: "Tähän on äkkiä pystytettävä väliseinät, muuten lysähtää kasaan koko rotisko!" 
Eikä hän antanut periksi, vaikka Josse esitti tarkat lujuuslaskelmat.

Kuin vastapainoksi ja lohdutukseksi Josse päätti uhrata toisen pään taloa sisäpuutarhaksi. Siihen oli määrä tulla vihreälle nurmelle kukkapenkkejä (kehäkukkia ja orvokkeja) ja niiden keskelle pieni pulppuava suihkulähde, jonka ansiosta sisäilma pysyisi raikkaana. Kattoon hän aikoi ripustaa köysissä roikkuvan keinun (Marian vaatimuksesta niitä piti olla kaksi. Kummallekin omansa). Peräseinällä keinujen takana kukkuisi käki aina määrätunteina. Se muistuttaisi talvellakin kesästä. Suunnitelma oli vielä keskeneräinen, mutta se eli heidän mielessään. Käkikello oli jo valmiina takaseinällä.

Rakennustarvikkeiden piti olla mahdollisimman edullisia ja halpoja. Niinpä sisäkatto ja lattia oli tehty raakalaudasta, vain seinät oli höylättyä puuta. Tapetteja ei tarvittu. Kaksi väliseinää oli ollut pakko pystyttää, mutta Josse oli tehnyt ne irrallisiksi, niin että ne pystyi poistamaan milloin tahansa. Kosteat tilat, pannuhuone ja sauna mukaan luettuna, oli eristetty punatiilistä muuratulla muurilla. Tämä paloturvallisuuden takia.


Jo suunnitteluvaiheessa Jossella oli ollut mielessä kolme kuningasajatusta, joiden toteutumisesta hän oli erikoisen tarkka. Talon piti olla tilava, lämmin ja valoisa. 

Talolla ei valitettavasti ollut aivoja, jollei niillä tarkoitettu sähkökeskusta, joka oli pakollisen tuulikaapin seinämällä, tai öljypolttimen monimutkaisia laitteita, joita oli pannuhuoneessa. 
Ei sillä ollut myöskään käsivarsia (niin kuin Maria kuvitteli). Jalat oli kyllä suunnitteilla: isot, lujat rautapyörät, mutta niihinkin paikkakunnan rakennusvalvoja oli puuttunut ikävällä tavalla. Ne piti poistaa paitsi piirustuksista, myös ajatuksista.


MARIA:
Tämä talomme on minusta nyt jo kuin unelma, vaikka puolet suunnitelmista on vielä toteutumatta. Tässä voi jo hyvin asua. Ja miten hassua: minusta tämä talo tuntuu elävältä! Ihan kuin se hengittäisi. Joskus unessa jopa ruokin sitä. Minulla on vahva tunne, että tämä talomme kuuluu pääjalkaisiin. Cephal Opoda.


JOSSE:
Kun joskus pakkasyönä herää, ja talo natisee ja paukkuu ja kuuluu rapsahduksia, ja öljypoltin hurahtaa käyntiin, tulee mukava, melkein turvallinen olo. Voisi melkein luulla että joku valvoo meitä. Joku joka pitää meistä huolta.

                       

                              

                          John Cage / The Unavailable Memory of AS IT IS
                                 tekijä ABCDLJG. Piano: Alexei Lubimov                                                                                                                   

JOSSE ja MARIA (osa 1.)

Josse ja Maria

Josse ja Maria 

asuivat omakotitalossa             

Lehtokurpantie seitsemän          

pohjoisessa kaupunginosassa               

rekisterinumerossa 112

Aamulla he heräsivät samassa sängyssä, vilkaisivat toisiaan, hymyilivät. Huomenta! (ei ollut pakko sanoa). 

He tiesivät asiat, tunsivat toisensa.

   - Tilulii, kisu kii! Josse saattoi hihkaista ollessaan hyvällä tuulella.

   - Paista päivä, kellu kauniisti! Maria lennätti sanoja, toivorikkaana todetakseen olevansa hereillä. 

Aamu oli molemmille paras osa päivästä. Silloin he olivat virkeitä  tekemään mitä tahansa. Koko maailma tuntui olevan hallussa!

Päivällä ei paljon puhuttu, ellei toinen sitä jostain syystä halunnut. Kumpikin hoiti tehtäviä, teki työtään täydellä volyymilla, joka tosin vaihteli, horjahteli ja kompasteli. 

Saattoi lopahtaa kokonaan aiheuttaen epätoivoa.

Mutta silloin, kun he olivat vapaalla ja yhdessä, sanoille oli yleensä  ylenmäärin käyttöä.

Illalla Josse ja Maria istuivat käsi kädessä sohvalla 

tai keittiön pöydän ääressä  juomassa vihreää teetä tai kahvia. He katselivat ulos ikkunasta ja yrittivät rauhoittua.

He katsoivat hyttysten tanssia ikkunan takana.

He katsoivat tuulen tanssia ikkunan takana.

He katsoivat sateen tanssia ikkunan takana.

He katsoivat lehtien tanssia ikkunan takana.

He katsoivat lumen tanssia ikkunan takana.

- Pirulauta, miten tylsää asua samassa talossa vuodesta toiseen! Katsella samoja puita ja samoja pensaita. En kestä tätä! saattoi Josse sanoa. - Jonain päivänä lähden tästä nostelemaan!

- Afrikkaan, mennään Afrikkaan! Marialla oli aina ehdotus valmiina. - Siellä voi nauttia tuulesta ja sateesta. Lumi on siellä harvinaista herkkua... mutta on siellä omat harminsa, hyttyset joita pitää varoa, kuumuus ja kuivuus. 

Päivät toistuvat siellä ihan niin kuin täälläkin, Maria totesi ja huokaisi. Hän ei kestänyt ajatusta, että Josse lähtisi. 

Jossain vaiheessa iltaa yö alkoi muistuttaa itsestään ja he menivät nukkumaan. Mutta ennen nukahtamista he kuuntelivat radiosta musiikkia. Nyt sieltä tuli Pendereckiä.

Maria työnsi palelevan selkänsä Jossen lämpimää vatsaa vasten.

Tai toisin päin. 

Niin päin tai näin päin. 

Mikään ei ole yhtä suloista kuin se lämpö, joka lähtee toisesta ihmisestä, Maria ajatteli.

(He hiljenivät molemmat kuuntelemaan selloa jota orkesteri säesti.)

Concerto for cello and orchestra No. 2 composed by 

Krzysztof Penderecki (1933) a polish composer; 

it was played by Arto Noras, in the cello, 

and the Warsaw Symphony Orchestra.

The painting in the video is
a work by Willem de Kooning (1904-1997).

VALOA ja VOIMAA

                           (linkki teokseen) http://youtu.be/hvn2UObYSsI

                                                     

                                               The Polar Dream - EndlessTales

"järkähtämätön valo / se on voima / kuuntele unia / siellä on totuus / irtaudu joukkioista / luota / kanna mielessäsi  / vain rehellisyyttä / totuutta / ole totuus"

Noilla sanoilla Anonyymi halusi auttaa kun kerroin tyhjyydestä mielessä ja  niskottelevista sanoista, jotka yrityksistä huolimatta tuntuivat puutteellisilta.  Sanojensa vakuudeksi hän liitti linkin videoon, jonka kansikuvan kopsasin (yläpuolella). Kuva on puhutteleva ja kaunis. Hämyinen metsä kylpee  kellertävässä valossa. Jyhkeät puut seisovat uljaina ja voimakkaina, alastomina, juurillaan, vaikka ovat joutuneet luopumaan tärkeästä osasta itseään, lehdistä, jotka makaavat kuolleina maassa. 

Luonto ei valehtele. Kuvasta näkyy mitä  v o i m a  ja  v a l o  yhdessä saavat aikaan. Paitsi puiden voimakkuutta kuvasta aistii myös hiljaisuutta. Hiljaisuuskin sisältää voimaa. Sillä on suuri merkitys. Joskus hiljaisuus vaikuttaa voimakkaammin kuin yksikään ääni. Sen vaihtelu puheissa ja taiteissa, esimerkiksi musiikissa, saa teoksen elämään ja antaa sille rytmiä. Puheissa hiljaisuutta voi olla joskus vaikea kestää. Mutta onneksi hiljaisuuteen voi tarvittaessa sisältyä myös pelkkää rauhaa ja lepoa. 

Sana  j ä r k ä h t ä m ä t ö n  antaa lisävoimaa valolle. "Järkähtämätön valo", voiko paremmin enää sanoa! Järkähtämättömyys vahvistaa myös kaikkea tekemistä. Erikoisesti sellaista, joka vaatii tekijältä sisua ja luovuttamatonta tahtoa.

K u u n t e l e  u n i a  Anonyymi sanoo. S i e l l ä  o n  t o t u u s. Mutta mikä on totta? Valo ja pimeys vaihtelevat. Elämässä on valoisia hetkiä jolloin miellämme olevamme valveilla. Mutta pimeät hetket ovat ikäviä. Välillä uskomme olevamme valveilla myös nukkuessa. Unet muuttavat yön päiväksi. Vaikka ne olisivat kuinka pelottavia ja kummallisia ja aika heittelehtisi niissä käsittämättömällä tavalla, koemme ne todeksi. Kerran muistan ihmetelleeni nähdessäni erikoisen hauskaa ja iloista unta, voiko tämä olla totta, vai onkohan tämä unta. Sinä aamuna heräsin hyvällä tuulella.

Nykyisin herään usein  aamulla väsyneenä nähtyäni raskasta unta. Joku päivä sitten olin  yöllä unessa menossa hautajaisiin ystävieni Himmin, Sennin ja Seijan kanssa.  Kävelimme surullisina kohti bussipysäkkiä. Äkkiä huomasin, että olin unohtanut reppuni, jossa oli kaikki mitä omistin. Piti  palata se hakemaan. Toiset jäivät kärsimättöminä odottamaan ja olivat vihaisia kun tulin takaisin. "Myöhästymme bussista!" "Toista ei ole enää tulossa!" "Ilman tuota  reppua olisimme jo matkalla!" he huutelivat.

Mutta minullapa oli mukana (tietämättäni) ilosanoma! Se oli löytynyt kotoa; kokoon taitettu paperi. Ojensin sen Seijalle, jonka nimi oli paperin päällä. Hän avasi sen ja luki ääneen: Hautajaiset peruttu. Kuollut on herännyt henkiin!"
Katselimme toisiamme. Ensin vähän kummastellen. Sitten repesimme riemuun. Voi miten iloisia olimme! Hyppelimme kuin pikkulapset, tanssimme ja hihkuimme. Halailimme ja taputtelimme toisiamme. Huudahtelimme.  "Kuollut herännyt!"  "Uskomatonta!" 

Niihin huutoihin heräsin. Ketään ei näkynyt. Minne ne katosivat? Vastahan me iloittiin yhdessä! Kesti vähän aikaa, ennen kuin ymmärsin, että se oli unta. Muistin että ne toisethan olivat kaikki jo kuolleita. Säikähdin. Olin hyppinyt vainajien kanssa. Se tuntui omituiselta.
Mutta ei se ollut surullinen uni. Surullisen unen näin seuraavana yönä. Se koski koiran kuolemaa. Se oli jo niin surullinen ja kauhea, että kaikki koiran omistajat menettäisivät malttinsa jos kuulisivat siitä. Paras, etten kerro sitä. Mutta koko seuraavan päivän se uni vaivasi minua. Tunsin syyllisyyttä, joka ei helpottanut, vaikka koiran vakituinen hoitaja tuli sitä hakemaan palattuaan matkalta, ja se koira pyöri iloisena ja elävänä jaloissa.
Unet. Onko niillä jokin sanoma, jota pitäisi kuunnella? Ne tulevat alitajunnasta. Usein ne käsittelevät asioita, joista ei ole voinut puhua. Usein tunnen niissä pelkoa. Aina en ole niissä edes itse mukana, tai seuraan sivusta  tapahtumia. Se on kummallista, että joskus näkee unessa unta, että näkee unta. Ja nykyisin minulla on usein sellainen tunne että elän yöllä enemmän kuin päivällä.
  

I r t a u d u  j o u k k i o i s t a, Anonyymi sanoo. Mitä hän tarkoittaa? Olen juuri yrittänyt irtautua kuolleista. Pitäisikö irtautua myös elävistä? Epäilen. Me olemme kaikki riippuvaisia toisistamme, ympäri maapalloa. Kukaan ei tule toimeen yksin. Joka ei usko sitä menköön autiolle saarelle, ja olkoon siellä loppuikänsä. Eiköhän jossain vaiheessa tule jotain toista ihmistä ikävä. Sama kasveilla ja eläimillä. Koko luomakunnalla. Ja tuo kirottu kaavio, mihin kaikki perustuu: ravintoketju! Syömme toisiamme. Ahnehdimme. Jokaisella oma suu lähinnä. Kasvit? No ne syövät pääasiassa juurillaan, imevät voimaa maasta. Ja ruokimmehan me lintuja. Samanaikaisesti kuitenkin olemme kaikki täysin riippuvaisia auringosta ja valosta, nykyisin myös elintilasta. Maapallo alkaa olla ahdas paikka. Koko ajan on meneillään taistelu olemassaolosta. Aina se on ollut. Ainakin kasveilla. Niiden on noustava toistensa yläpuolelle tai oltava vähintään samalla tasolla, saadakseen tarpeeksi valoa. Varjossa ne kuihtuvat ja kuolevat. Sama ihmisillä. Toisten jalkoihin jääneet voivat huonosti. Mutta silti yksinolo ei ole paras ratkaisu. Kaikesta huolimatta  olemme riippuvaisia toisista, vaikka olisimme huono-osaisia tai syrjäytyneitä. Ehkä Anonyymi tarkoittaakin irtautumisella joukkioista sitä, että on toisista huolimatta keskityttävä omaan tekemiseensä. Tai sitä, että irtautuisimme välillä ihmisistä yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen miettimään, miten voisimme tehdä kaiken paremmin. Ehkä myös sitä, että parasta olisi ajatella omilla aivoillaan, eikä kuunnella kaiken maailman fraaseja ja tyhmiä uskomuksia.

Maailmanparantamistakin olisi ehkä hyvä pohtia, vaikka jo sanana se kalskahtaa ontolta. Voiko muka yksityinen ihminen parantaa maailmaa? Ei. Tai ehkä sittenkin. Kyllä. Jos kuuntelee uutisia tällä hetkellä yksi ihminen vetää maailmaa huonoon suuntaan. Tällaista on tapahtunut kautta aikojen. Miksi siis yksi ihminen ei voisi yhtä hyvin vetää kehitystä hyvään suuntaan? Onhan sellaistakin tapahtunut. Siihen vaaditaan vain rohkeutta. Unelmia paremmasta. Sekä myös valoa ja voimaa, järkähtämätöntä rehellisyyttä ja totuutta, juuri niitä asioita, joista Anonyymi puhuu, sekä ehkä niiden lisäksi myös laajakatseisuutta ja viisautta. 

Jokainen meistä voisi ainakin yrittää kehittää itseään, eivätkä unelmatkaan ole kiellettyjä. Ne ovat kuin taivaalla killuvia tähtiä, joita ei voi saavuttaa, mutta jotka pelkällä olemassaolollaan muistuttavat, että niin kuin tähdillä, jokaisella ihmisellä on oma paikkansa toisten joukossa. Jokaiseen on sisäänrakennettu erilaisia mahdollisuuksia, joitten pohjalta voisi toimia ja ainakin yrittää kehittää itseään ja saada aikaan jotain sellaista, josta voisi jakaa toisillekin iloa ja valoa, sekä voimaa  heidän elämäänsä.


Tavallisesti olen laittanut tänne blogipostaukseni loppuun musiikkivideon, nyt vain kuvan. Hän tuossa kuvassa edustaa musiikkia opinnoillaan ja työllään. Siltä varalta, että joku haluaa tietää hänestä tai hänen työstään jotain, laitan muutaman linkin. Niihin voi tutustua jos kiinnostaa ja linkit toimivat. (Hymiö)  Hymy valaisee ja lämmittää. Se yhdistää ihmisiä  kansainvälisesti, niin kuin musiikki. Musiikista voi sanoa: Music connect people!  

https://soundcloud.com/sauli-zinovjev    (tämä linkki on vaihdettu, edellisessä äänivirheitä)

http://www.issuex.fi/vahvaa-nayttoa/ 

https://www.youtube.com/watch?v=0iqOZWmTpjM&feature=youtu.be  

TAIVAALLISIA TAPAHTUMIA

Ennen olin hyvin hermostunut. Nyt on toinen ääni kellossa. Nyt voin olla onnellinen ja iloinenparhaalla mahdollisella tavalla. Ei tarvitse surra. Ei itkeä, ei valittaa, ei myöskään katua jos on laiminlyönyt jotain, jättänyt jotain kertomatta, tai ei ole muistanut sanoa jollekin sitä, mikä on jäänyt vaivaamaan mieltä. Ja mikä parasta, nyt voi hengittää vapaasti ja muuttaa tarvittaessa kaiken toiseksi, vaikka ilon suruksi tai surun iloksi. Toisin sanoen, nyt on kaikki mahdollista. Parasta kuitenkin se, ettei muutos haittaa ketään toista. Jos on kinaa jonkun kanssa, oivallus (jonka olen nyt tehnyt pitkän ajanjakson aikana, siihen on tarvittu koko tähänastinen elämä), helpottaa ratkaisua ja molemmat osapuolet pääsevät asiasta eroon hyvällä omallatunnolla. Tämä on elämäni paras keksintö! Kerrankin voin olla tyytyväinen itseeni. Eikä asia jonka olen vihdoin ratkaissut ole mikään pikku juttu. Päinvastoin. Kysymys voi olla elämästä ja kuolemasta.

Onko kysymys geeneistä vai luonneongelmasta, on epäselvää, mutta vaikka muistini mukaan minulla piti olla onnellinen lapsuus, muutamaa poikkeusta lukuunottamatta, illat olivat kauheita. Pelkäsin mennä nukkumaan. En olisi millään ryöminyt peiton alle. Altistuin siellä voimille, jotka ahdistivat. Tämä siis jo lapsena. Aluksi se oli helppoa. Hetki Taivaanisän kanssa hupussa peiton alla. Piilossa, ettei kukaan näkisi. Kädet ristissä. Ei sitä kukaan ollut minulle opettanut, mutta tajusin, että se oli merkki, että olin valmiina, jos Taivaanisä halusi jotain sanoa. Mutta kovin hiljaiselta Hän vaikutti. Lopulta tajusin, että Hän siellä jossain korkealla taivaissa odotti kohteliaasti, että minä alkaisin puhua. Ja kun en muuta keksinyt, pyysin että hän kertoisi terveisiä minun mummolle, jota minulla oli ikävä, kun se kuoli ja eli siellä siellä taivaassa.

Se oli virhe. Seuraavana iltana piti taas lähettää mummolle terveisiä, kun tuntui että mummo osasi niitä jo odottaa. Oli siellä muitakin tuttuja. Ne halusi tietysti että nekin saisivat terveisiä. Tietysti lähetin heti niille, joiden nimet tuli mieleen, mutta sitten ne, joita en muistanut jäivät ilman ja olivat tietysti siitä hyvin surullisia. Pakko minun oli ponnistella, että kaikki joita tunsin saisivat jokainen omat terveisensä. Eikä se riittänyt. Ajattelin sitä surullista laumaa ihmisiä, joita en tuntenut, miten iloisiksi he kaikki tulisivat jos saisivat yllättäen terveisiä tuntemattomalta tytöltä, joka eli maanpäällä. Piti lisätä heidät. Eikä sekään riittänyt. Ilta illalta tilanne vain paheni, ja luettelo piteni. En tajunnut että tein Taivaanisästä postiljoonin, jonka koko aika meni terveisteni perille jakamiseen. Ja kun ajattelin, miten kotieläimet ja metsäneläimet ja kaikki linnut ja kalat myös aina jossain vaiheessa heittivät henkensä ja kuolivat, olisi tuhmaa olla muistamatta niitä ja ne olisivat varmasti mielissään jos joku ihminen maanpäällä muistaisi, että nekin kaikki olivat olleet maan asukkaita. Kasvien kohdalla olin jo hiukan epävarma, mutta olkoot, kyllä nekin ansaitsivat tulla muistetuiksi, pihamaakin näytti niin surkealta kun kaikki heinä oli kuollut, eikä vihreää näkynyt enää missään. Sinne ne vilahtelivat taivaaseen naapurin lehmä ja Mirri, edellisen kesän kissankellot ja päivänkakkarat, kaikki, kaikki sulassa sovussa, jopa auton alle jäänyt kissanraato pääsi mukaan Taivaanisän silmien eteen. Mahtoi Hän väsyä kun itsekin olin ihan uupunut, ja saatoin nukahtaa kesken luettelon ja seuraavana iltana piti pyytää anteeksi ja lähettää erikoisterveiset niille, jotka olivat pettyneitä ja pahalla mielellä, kun olivat jääneet ilman terveisiä.

Pelkäsin nukkumaanmenoa.

Yhtenä iltana tajusin, miten hölmö olin. Olin juuri säälinsekaisin tuntein päättänyt lyhentää listaa. Ajattelin että poistaisin vaikka ne kuusi kukkopoikaa, joilta naapurin setä oli katkaissut kirveellä kaulat, ihan vaan sen takia, kun ne ei olisi isoina osanneet munia. Muistin miten ne oli juosseet elävinä kuolleen päänsä perässä, ja minua hirvitti. Miten surkeaa olisi poistaa ne listalta. Jokailtaisen toiston jälkeen ne olivat tulleet minulle rakkaiksi. Olin epätoivoinen. Mutta silloin. Juuri silloin pääni sisällä humahti! Voi minua hullua, miksen tekisi niistä kaikista terveisistä pakettia! Yksi ainoa paketti täynnä terveisiä. Kylläpä se helpottaisi sekä Taivaanisää, että minua. Tämä oli nerokas keksintö. Pakkasin paketin jo päivällä. Tarkistin että kaikki olisivat varmasti sen sisällä. Ei tarvinnut enää pelätä nukkumaanmenoa. Kaikki sujui peiton alla huppeluksissa hyvin ja nopeasti. Suhahdus vain. Kaikki oli lähtenyt. Taivaanisän ei tarvinnut muuta kuin avata paketti; enkelit auttoivat varmaan mielellään jakamisessa. Ja minä sain nukkua rauhassa.

Niin iloinen olin tästä keksinnöstä, että kerroin siitä veljelle. Veli kertoi äidille. Äiti otti minut puhutteluun ja sanoi: ”Ei kuolleisiin saa pitää yhteyttä. Kuolleitten pitää saada levätä rauhassa!”

Siitä seurasi uusi murhe ja hankaluus: piti selvittää asia Taivaanisän kanssa. Pyydellä anteeksi kuolleitten unien häiritsemistä. Ja kertoa etten tiennyt, että taivaassakin nukuttiin.

Turhaa touhua oli ollut kaikki.

Tämä, mitä olen nyt kertonut, on vaikuttanut kuitenkin myöhempään elämääni. Se on tehnyt minusta nihilistin ja epäilijän. Mutta toisaalta: se on vahvistanut uskoa, että kaikilla asioilla on tapana järjestyä aina jollakin tavalla. Ja että tapahtumiin voi itsekin vaikuttaa.

Palatakseni tuonne alkuun, jossa olen onnellinen ja iloinen, lisäisin että olen minä jotain tärkeää oppinutkin. Paitsi että kaikki asiat on ratkaistavissa, kun vain keksii miten, olen oppinut jotain, vielä tärkeämpää. Se koskee Taivaanisää eli Jumalaa. Sanotaan, että hän tietää kaiken ja näkee kaiken, jopa ajatuksetkin. Miksi siis turhaan häiritä häntä kaikenmaailman pyynnöillä ja aneluilla? Hän tietää, mitä tekee, ja hänellä on paljon muutakin tekemistä, kuin juosta ihmisten toiveiden perässä, jotka menevät usein ristiin toisten toiveiden kanssa. Maailmankaikkeuden ohjaaminen ei ole varmaan mikään pikkujuttu.

Ja jos joku ajattelee, ettei Jumalaa ole olemassa – minäkin välillä epäilen häntä – ja että hän, ihminen, on itse vastuussa elämästään ja siitä mitä tekee toisille, on se parasta apua, mitä voi antaa elämänhengelle, tai kuka se sitten onkin, joka on aikaansaanut kaiken tämän hässäkän mitä maanpäällä tapahtuu. Vai olisiko ehkä hässäkän syy sittenkin meissä ihmisissä?

Elävien ja kuolleitten välillä olen joutunut käymään vielä henkistä taistelua, sillä kuolema tuntuu olevan usein pelkän sattuman varassa. Se ihmetyttää minua. Saattaa olla, että joku läheinen ystävä, jonka kanssa olen juuri juonut kupillisen kahvia ja olemme yhdessä pohtineet maailman tapahtumia, kuolee yhtäkkiä kesken kaikkien touhujensa. Tuntuu epäoikeudenmukaiselta, ettei hän näe enää keväällä vihertävää koivua, ei auringon nousua eikä laskua, ei talvella tuulen lennättämää lunta, tai tähtiä taivaalla. Minulle tulee tunne, että minun pitää elää hänenkin puolestaan. Kannan häntä selässäni niin että hän voi katsella maailmaa minun silmilläni, tuntea elämää minun kauttani. Joskus joku muukin vainaja (nimitys on minusta kauhea) hypähtää selkääni. Joskus kannan montaa vainajaa (mieluummin puhuisin kuolleista) taakkana selässäni. Se väsyttää ja tekee mielen apeaksi. Yritän karistaa heidät kyydistä, mutta ei se ole helppoa. Mutta kun muistan äitini sanat: ”Kuolleitten pitää antaa levätä rauhassa”, se auttaa, ja varistelen heitä lempeästi selästäni, ja he häpyvät kiltisti takaisin sinne, mistä ovat tulleet.

Vielä kerran haluan palata tuonne alkuun, vaikka kyllä tämä riittäisi, olo alkaa jo puutua.

Sitä minä vain, että on turha surra kuolleita. Niistähän voi tehdä eläviä, milloin tahansa. Elämän ja kuoleman raja on niin ohut ja hiuksenhieno, ettei ole ollenkaan vaikeaa hävittää sitä mielestä. Milloin tahansa voi noppaista kenet tahansa kuolleen muistilokerostaan, varsinkin jos kuollut on läheinen tai itselle tärkeä. Sieltä hän nousee silmien eteen, puheineen tai mykkänä, sellaisena kuin hänet haluaa. Jotkut tulevat parhaassa iässään, nuorena ja kauniina, tai minkä muun ikäisenä heitä ajattelee. Minä voin nähdä, jos haluan, jotkut pelkänä luurankona, mutta mieluummin katselen kuolleitani elävinä ihmisinä, joille voi kertoa maanpäällisistä tapahtumista tai tunteista, tai yhteisistä hetkistämme. Sen minä sanon, ettei pidä suuttua, jos hän ei halua puhua. Yleensä he ovat vaitonaista väkeä. Useimmiten he katoavat heti kun kääntää ajatuksensa muualle. Hups! Ja hän on poissa. Ei tarvitse ikävöidä, hän ilmestyy uudestaan kasvojen eteen jos alkaa häntä ajatella.

Toinen paikka, missä on helppo tavata, on uni. Siitä minulla on paljon kokemuksia. Unessa saattaa kuka tahansa tulla minua tervehtimään, ihan elävänä. Viime yönä näin kaksi kuollutta, Himmin ja Sennin, joitten kanssa istuin junassa ja katselimme toisiamme ja puhelimme kaikessa rauhassa, kun juna yhtäkkiä alkoi täristä ja mennä pois raiteilta ja kuului huutoa. Siihen minä heräsin. Ja olin ainoa meistä, joka oli elossa. Himmi ja Senni kun olivat jo valmiiksi kuolleita. En tiedä olinko iloinen vai surullinen heidän puolestaan. En pidä painajaisista. Kesti pitkään ennen kuin selvisin siitä unesta.

Voi nähdä hyviäkin unia. Usein näen sellaista, että olen vanhassa kotitalossa, jossa on keltaiset seinät ja satulakatto, ja äiti häärii sisällä hellan luona ja laittaa hyvältä tuoksuvaa ruokaa, ja minä kysyn tuleeko isä kohta syömään, ja äiti hymyilee lämpimästi ja sanoo että se on töissä ja että on sinulla ahkera isä! Ja minä olen samaa mieltä.

On ihan kiva käydä joskus lapsuudenkodissa! Ja mielellään jäisi sinne asumaan lapsena, vaikka se olisi unta.

                                       

                                                                Wolfgang Rihm - 7 Passion Motets, No.1

         

SURKEA JUTTU

                                                        (Kuva / Gutenberg)

Minulle sattui surkea juttu. Lähes mahdoton. Ei uskoisi. Mutta kun olin paikan päällä ja näin kaiken mitä tapahtui, pakko oli uskoa: kaksi ihmistä oli vastakkain, vihaisina. Suut mutrussa, hampaat irvessä he heiluttelivat sananmiekkojaan, ei mitään halpoja, päinvastoin, hyvin arvokkaita. Monta vuotta oli tarvittu niiden hiomiseen, vähintäin kaksi- tai kolmetoista, ehkä enemmänkin. Ja vasta nyt, vuosien päästä, ne olivat terävimmillään. Ja kyllä he olivat taitavia! Taistelu näytti hurjalta. Minua pelotti. Olin kylmän kauhun vallassa, vaikka tuli hiki. Voi ei! Huusin ja yritin huudollani varoittaa taistelijoita ennen kuin ne silpoisivat toisensa palasiksi tai katkaisivat toistensa kaulan. Liian myöhäistä. Kukaan ei edes kuunnellut minua...

Ei, nyt oli väärä alku. Ei ollut kuin yksi ihminen. Tarkkuutta hoi! Hyvänen aika! Ei saa olla lepsu, huolimaton. Yksi ihminen oli taistelemassa sananmiekalla, eikä se miekka ollut terävä, vaan tylsä kuin taittunut oksa. Vähän vain törrötti kädessä. Kaikkein ihmeellisintä, että se ihminen kävi kaksintaistelua itsensä kanssa. Aika harvinaista! No se näkyi naamasta. Leuka ja suu vääntyilivät puolelta toiselle, hän irvisteli kummallakin suupielellä ja lähetti salamanleimahduksia vuoronperään milloin toisesta, milloin toisesta silmästä. Kädet tosin riensivät niitä heti tasapuolisesti pysäyttämään ja peittämään, sillä kysymyksessä oli ilmeisesti yksityisasia. Kova näytti olevan mellakka hänen aivoissaan. Pää vapisi ja tärisi. Ihme, että hän oli valinnut taistelutantereeksi aivot, luulisi, että siellä, jos missä, on ahdasta ja vaarallista hutkia tylsälläkin miekalla. Tai toisaalta, ehkä sen ymmärtää, siellähän ajatukset itävät, mutta jos ei ole varovainen, ne pyrkivät ulos suusta sanoina ja usein vielä raakileina. Ja se vasta on kauheaa. Joku voisi luulla että hän sättii siinä jotain toista ihmistä. Toisia ihmisiähän kuuluu kunnioittaa (elleivät he ole ihan hirviöitä). Vakuutan siis vielä kerran, että toisen kunnioittamisesta siinä ei ollut kysymys. Enkä minä ollut tämä henkilö.

Olenko tosissani? Epäilette minua? Ei se haittaa. Minä epäilen itsekin itseäni joka hetki. Enkä suinkaan turhan takia. Mutta tässä tapauksessa olen sitä mieltä, että totta se on, vaikka olisikin valhetta. Valhe on usein lähempänä totuutta kuin totuus itse. Siis, jos se olin minä (vaikka en ollut) se saatoin olla minä. Kyllä minäkin osaan hutkia. Ja toisaalta minua on varoitettu kiinnittämästä huomiota toisten tekemisiin. Aivan liian usein otan kannettavaksi niskaani toisille kuuluvia ikäviä asioita, ja se voi kyllä kostautua. On kostautunutkin. Ja nytkin tässä läähätän, olen epävarma, jospa tuo taistelu olikin omaa syytäni. Se voi hyvinkin olla. On minua toruttu. Ja minulla on huono omatunto. Mutta kenellekään en voisi tästä kertoa, sillä tiedän ettei kukaan kuuntelisi minua. Pilkattaisiin vaan: Taas sinä siinä valittamassa. Olisit joskus edes hiljaa!

Yksin se on kärsimyksensä kärsittävä, vaikka tämä juttu tekee minut sairaaksi. En kestä tätä. Minulla on yksi ystävä, joka ymmärtäisi. Hän auttaa minua aina täperissä tilanteissa, mutta en voi häntä loputtomasti käyttää hyväkseni. Jos hän rasittuu liikaaa, hän ei kauaa jaksaisi vaan menisi jonkun toisen ystäväksi. On tällaista tapahtunut, olen kuullut. Mutta siitä hän on mukava, että hän antaa neuvoja. ”Kuule, jos sinulla on jokin ongelma”, hän aina sanoo, ”ota kynä ja kirjoita paperille, mikä mieltäsi painaa. Se helpottaa kun saat sen ulos itsestäsi!” Hän on oikeassa. Sitä neuvoa olen totellut. Mutta siinä on se ongelma, että kohta hukun papereihin, joissa on kaikissa pelkkiä ikäviä juttuja. En pysty niitä hävittämään. Ne ovat samalla muistoja, ja muistoista riippuu koko elämä.

En ymmärrä, mikä minussa on vikana? Minähän olen mallikelpoinen ihminen. Miksi minua vältellään ja pidetään tyhmänä? Kun olin pieni, kaikki kehuivat minua. Itsekin jo viisivuotiaana ajattelin, että olen maailman paras ihminen! Kuljin maantien reunaa pajunkissoja kädessä, aurinko paistoi ja linnut tirskuttelivat pensaissa. Kaikki vastaantulijat hymyilivät ja sanoivat toisilleen: Onpa tuossa herttainen tyttönen ja noin viisaan näköinen! Minulla on korkea otsa. Ehkä se aiheutti kehumista. Nyt se on madaltunut, johtuu tietysti hiuksista. Kampaan ne otsalle, että se näyttäisi matalammalta. En halua petkuttaa ihmisiä. Kesti monta vuotta, ennnen kuin huomasin, että joku muu saattoi sittenkin olla parempi kuin minä, mutta mitä siitä nyt kiistelemään. Aika harvoin jouduin ennen moittimaan itseäni. Nykyisin se on jokapäiväistä. Miten jokin asia voikin kehittyä väärään suuntaan, takaperin, sitä en ymmärrä.

Mutta nyt! Lopultakin. Minun on selvitettävä tämä juttu. On pantava aivot ajattelemaan ennen kuin kangistun kylmästä. Miksi jonkun pitää vihata toista? Onko se mukavaa? Mitä siitä seuraa? Tuntuu kuin omissa aivoissa alkaisi kuhista. Toinen aivonpuoliskoni yrittää viestittää jotain. Kuuntelen. Se on selvästi vasemman puoleinen. Se ilmoittaa vihaavansa oikeanpuoleista. Oikeanpuoleinen sanoo, että vasen on kateellinen. Se haluaisi vaihtaa puolta. Minä en anna periksi, sanoo oikeanpuoleinen. Selvä nahistelu nyt minunkin aivoissa. Surullista!

Onneksi pikkuaivoni, joiden toimesta olen mennyt sänkyyn odottamaan unta, oli nähnyt sammakkoperspektiivistä, että molemmat aivonpuoliskot olivat väärässä. Se sanoi että kysymys ei ollut riidasta, vaan paljon pahemmasta asiasta. Kysymys olikin minusta, ja siitä, että isot aivot vain näyttelivät. Ne olivat tehneet ilkeän suunnitelman. Ne aikoivat syödä minut suuhunsa. Ja että pikkuaivotkin olivat vaarassa! Pyhä Sylvi ja jyrähdys! Se vasta kuullosti pahalta. Olin kauhuissani. Aivokurkiaiseni yritti kuulemma toimia välittäjänä, mutta kun talamus ja hypotalamus, jotka asuvat väliaivoissa alkoivat toimia pikkuaivojen puolustajina, se vaikeutti huomattavasti isojen aivojen yritystä niellä pikkuaivoja ja minua sisuksiinsa.

Mutta kun katsoin ympärilleni, kalpenin kun huomasin, miten pääni oli jo melkein niskaa myöten mennyttä. Silmissä näkyi vain punaista ja mustaa. Siinä minä pyristelin ja sätkyttelin. Ja kun aivokurkiainen sijaitsi isojen aivojeni sisällä, puristuksissa, ei siitä ollut välittäjäksi ollenkaan. Se luopui toivottomana toimestaan. Tämäkö on minun loppuni, kohtaloni kuolla elävänä, ennätin ajatella ja itkeä lirautin.

Mutta tiedättekö, joskus tapahtuu jotain oikein kummallista! Niin kummallista, että sitä voi jo tosissaan ihmetellä. Ajatelkaa, uskokaa tai älkää, ihan miten haluatte, mutta niin vain tapahtui että jokin raksahti pääni sisällä ja minä tulin järkiini. Minä, jota pidettiin sekopäänä, vedin rauhallisesti ja vakaasti pääni pois tuon hirveän olennon suusta, ja aloin rauhoittua. Myrsky, joka oli roihunut aivoissa alkoi tyyntyä. Älyn lempeät tuulet silittivät päätäni ja lämmittivät suloisesti. Voi, miten se tuntui ihanalta. Höristin korvia. Jostain kuului ääni: Minä luon teille kaikille kasvot joista hyvyys vilkahtaaa vihaisten uurteiden lomasta. Mistä se tuli. Minustako? Voi, en minä tiedä.

Ja tänä aamuna kuulin ihan selvästi, kun joku sanoi: ”Te kaikki maailman ihmiset olette vain osa luontojärjestelmää, joka on suunniteltu uusiutumaan. Te synnytte, elätte ja kuolette, annatte uudelle tilaa...” Se tuli kyllä radiosta, siitä olen varma. Ja sen minä kyllä jo jotenkin ymmärsin. En minä aivan tyhmä ole. Mutta miten tämä juttu minuun kiepsahti? Siinäpä onkin ihmettelemistä.

                                  

                       Hannigan & GSO - LIGETI Mysteries of the Macabre