SIELUNMESSU (ECCE HOMO)

- Maailmassa kaikki alkoi sanalla kyllä. Molekyyli sanoi kyllä toiselle molekyylille ja elämä syntyi. Mutta ennen esihistoriaa oli esihistorian esihistoria ja oli ei koskaan ja oli kyllä.
Näin aloitti Clarice Lispector, brasialainen kirjailija, pienikokoisen kirjansa Tähden hetki.

Kesti tovin ennen kuin tajusin: näin tapahtuu vieläkin, aina ja kaikkialla, ja on aina tapahtunut.

Ecce homo! Katso ihmistä. Katso vaikka minua.Tässä olen, yksi n.7:stä miljardista ihmisestä. Istun tai nousen vaikka seisomaan edessänne. Esihistoriani on kulkenut kahta reittiä, toinen itäistä, toinen läntistä, ja kun vanhempani kohtasivat toisensa keskellä, minulle sanottiin: kyllä! Minulla oli lupa syntyä. Se tapahtui tähtikirkkaana yönä, jolloin oli pakkasta.

En muista tuosta ajasta mitään, vasta noin kolmevuotiaana sain ensimmäiset muistoni: vaalean kukkamekon jossa oli vadelmanpunaiset napit. Mentiin isän kanssa hakemaan äitiä sairaalasta. Odotin autossa, kun äiti isän saattelemana tuli sairaalan ovesta ja kantoi sylissään hartiahuiviin käärittyä myttyä. Se oli minun sisko, joka näytti suppusuineen ja hämmästyneillä pyöreillä silmillään pieneltä hiireltä. Samana päivänä tuli Kaisu-täti kylään, katsomaan siskoa, ja toi minulle siniset lasihelmet.

Saat sinä katsoa minua! Vaikka minua vähän ujostuttaa. Tämä on ulkoinen kehikkoni tällä hetkellä: Pituus 168, paino 60. Sopisin Lidlin mainokseksi, sillä jalassa minulla on Lidlin ihoa myötäilevät farkut ja jalkateriä hyväilevät Lidlistä ostamani siniset juoksukengät; päällä valkoinen Lidlin paita, joustavaa kangasta, kaula-aukko sopiva kultaiselle ketjulle niin että se voi levätä iholla. Se on ainoa koru, jota kannan. Isä osti sen kerran äidille, halusi ilahduttaa äitiä, mutta äiti kauhisteli sen kalleutta enkä nähnyt sitä koskaan äidin kaulassa. Isä oli pettynyt. Mutta minä kannan sitä nyt muistona hyvästä isästä josta olin jo lapsena ylpeä.

Mutta eihän teitä, niin kuin ei minuakaan, ulkoinen olemus kiinnosta. Katsotaanpa mitä kehikon sisältä löytyy. Pakko tuottaa teille pettymystä. Niin on silkkoa sisällä. Tyhjyyttä. Tietysti sieltä löytyy ne elimet, jotka luultavasti on meillä kaikilla, on suolet ja maksa, keuhkot ja sydän, mahalaukku ja kaikki muut asiaankuuluvat elimet kurkkutorvea unohtamatta, mutta sielu? Missä se on? Onko sellaista ollenkaan? Ehkä se on kuollut. Requiem sen muistoksi. Sielunmessu! Olisi se minusta hienoa, jos sielu olisi vielä käytössä, mutta sehän on jo pelkkänä sanana vanhentunut, se herättää negatiivisia tunteita, se ärsyttää, ainakin paljon lukeneita.

Mutta silti se ansaitsee muistoseppeleen, joista mielestäni yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista on Mozartin kuolinvuoteellaan säveltämä. Sen voit kuunnella tuolta lopusta, juhlavimmat ja vaikuttavimmat kohdat siitä.

Yhden hämmästyttävän löydön tein, kun tutkin sisustaani. Sieltä löytyi pieni olento, lapsi, taitavasti piiloutuneena. Se on ilmeisesti reliikki lapsuudesta, joka ei tahdo irrottaa otettaan minusta. Ilmeisesti se saa ravintonsa onnellisesta lapsuudesta, jolloin en tiennyt vielä maailman pahuudesta, elämän epävarmuudesta, enkä taivaanrannalla olevista mustista pilvistä.

Lapsi minussa on pitänyt elämää yllä. Se on auttanut näkemään asiat ihmeellisinä ja pääosin hyvinä. Jos ne ovat pahoittaneet mielen, se on etsinyt syytä itsestä. Toiset ovat sen mielestä ihailtavia: kuinka he ovatkaan varmoja ja tietävät kaiken! Osaavat elää oikealla tavalla, tottuneesti, liikaa ihmettelemättä ja liikoja puhumatta. Ja jos asiat tuntuvat liian vaikeilta se neuvoo: hyppää yli! Itse se tykkää hyppimisestä, se hyppelehtii huolettomana ja hyppää narua tai ruutua, on piilosilla, etsii toisia, ja kun joku löytyy, se on riemua! Se kyselee ja uskoo mitä sanotaan. Se ei epäile.

Elän yhä kysymysten varassa.
Sen verran aikuisuus on vaikuttanut, että en usko enää kaikkea. Epäilen.

Minulla on uusi ystävä, Clarice. Nimimerkki meri blogista Unkuri, esitteli hänet kerran minulle: ”Minusta tuntuu, että pitäisit Clarice Lispectorista.” hän sanoi ja suositteli että aloittaisin tutustumisen kirjasta Tähtihetki.

Minä, tähtien alla syntynyt, musta-valko ihminen, puolet pimeää, puolet valoa, tutustuin tähän kirjailijaan, mutta en ensin ymmärtänyt häntä, pidin häntä snobina ja hienostelijana. Vasta toisella yrityksellä pääsin sanojen läpi hänen sisäiseen maailmaansa, ja nyt, vaikka hän on jo kuollut, hän elää minulle jokaisella solullaan täysiverisenä ja eloisana ja pitää minua yhdessä sisälläni olevan lapsen kanssa pystyssä sillä materiaalilla jota jätti jälkeensä.

Otan todesta Claricen puheet. - Ajatteleminen on aktista, tunteminen on faktista, hän sanoo. - Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, hän sanoo.

Välillä tunnen hänessä itseni. Minäkin olen täynnä kysymyksiä, elän niistä ja pidän kirjoittamisesta. Minussa on vain se vika, että tunteet ovat ottaneet vallan ja päässeet nakertamaan sisimpääni niin että elämänhalu on välillä nollilla ja halu lopettaa kaikki sisäistä minääni koskettavat asiat, kirjoittaminen mukaan luettuna, ovat ajankohtaisia. Olen halunnut mykistää ja kuolettaa loputkin itsestäni ja vetäytyä tyhjään tilaan sisälläni. Kaipaan rauhaa kyllästyneenä kysymyksiin: Milloin sinusta tulee aikuinen? 

Toivottavasti ei milloinkaan, vastaan itsekseni. Päinvastoin. Haluan suojella sitä pientä oliota, lasta, mielessäni. Teen itselleni pienen pesän sen viereen.

Clarice on eri mieltä. - Omat rajat pitää ylittää, hän sanoo minulle. - Ei kuunnella muita. Ja jos kirjoittaa, pitää kirjoittaa sitä mitä haluaa.

Uskon häntä. Mutta mitä teen kaikille kysymyksille, jotka vaivaavat minua? Miten ihmiset pystyvät elämään ilman kysymyksiä? Eivätkö he pakahdu? Onko totta että heille on kaikki selvää, mitään ei tarvitse kysellä?

Ehkä se on mahdollista niille, jotka ovat itseriittoisia, jotka eivät tarvitse muita ihmisiä. Niille, joille oma elämä on kylliksi ja riittävä. Se mikä heitä vaivaa, ei kuulu toisille. Vai onko niin että juuri he ovat niitä onnellisia, jotka elävät ilman ongelmia rauhallisesti elämänsä loppuun asti? Onko sellainen elämä mahdollista?
Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, päättyvät sadut. Mutta entä todellisuudessa?

- Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, sanoo ystäväni Clarice. Pitäisikö minun uskoa häntä?

- Jumala on maailma, hän sanoo ja katsoo ystävällisesti minua kirjansa sivulta ja jatkaa: 

- Totuus on aina jokin sisäinen selittämätön voima. Elämäni aidoin puoli on tunnistamaton, äärimmäisen intiimi eikä koskaan yhdellä sanalla määriteltävissä. Sydämeni on tyhjentynyt kaikista toiveista ja kutistunut yhteen, viimeiseen tai ensimmäiseen, sykäykseen.

Minusta hän puhuu viisaasti ja oikein. Minähän melkein uskon häntä, ihmettelen. Niinhän se on, niin kuin hän sanoo.

Vähän myöhemmin hän puhuu onnesta. - Onnea? hän hymähtää, en ole ikinä nähnyt tyhmempää sanaa...

Miksi hän lyttää onnen? ihmettelen. Siihen hän ei anna vastausta. Ehkä minun on se itse löydettävä kirjasta, jossa hän kertoo kadulla vastaan tulleesta tytöstä, jonka elämä vain on, ilman että hän sitä itsekään huomaa; tytöstä, joka on kotoisin Rio de Janeiron slummista, käynyt elämässään vain kolme vuotta koulua ja joka hymyilee kadulla vastaantulijalle, mutta jonka hymy menee aina hukkaan, sillä kukaan vastaantulija ei edes huomaa häntä. Hän on mitätön. Hän ei ole kenellekään olemassa, maailma tulee mainiosti toimeen ilman häntä, ja jos kysyisi tytöltä mitä tahansa hän vastaisi: ”En tiedä”.

Muuan rahanahne ennustaja, jonka luokse tämä tyttö sattuu menemään, ja antaa hänelle kaikki rahansa onnellisena siitä, että ennustaja loihtii hänelle kokonaan uuden elämän, loistavan, ylellisen joka tulee rikkaan miehen muodossa. Nyt vasta hän tuntee itsensä ihmiseksi, jolla on ajateltavaa ja tulevaisuus. Hän kiittää ennustajaa uudesta, luvatusta elämästään.

Tämä tapahtuu vain vähän ennen kun hän toivoa täynnä, hymy huulillaan, on ylittämässä katua, ja valtava keltainen Mercedes ajaa hänen päälleen. Hän kaatuu ja jää siihen makaamaan, juuri kun on ennättänyt huomata olevansa jo lähellä ennustajan lupaamaa ylellisyyttä keltaisen upean auton muodossa. 

Siihen hän kaatuu ja jää ihmisten töllättäväksi.

Vihdoinkin hänet huomataan. Kuoleeko hän? Kuolee. Ikävä sanoa. Niinhän me kaikki kerran teemme, mutta kuolemmeko toivorikas hymy huulilla niin kuin tuo tyttö?

Clarice ei halua tappaa kuvaamaansa henkilöä, vaan jättää hänet paikalla olleiden ihmisten varaan, joista kenellekään ei juolahda mieleen tehdä mitään tämän hyväksi. He vain katsovat, mutta antavat katseillaan tytölle arvokkaan lahjan: olemassaolon. Päälleajanut auto on jatkanut matkaansa ja on ajajineen jo kaukana.

Kaikki elämän jättäneet raapaisut ja kolhut menettävät merkityksensä, paranevat itsestään ajan tai tahdon voimalla. Ne pitää unohtaa, minulle sanotaan. Mutta miten saisi muistin vaikenemaan? Ajattele vain hyviä ja iloisia asioita! he sanovat. Täytä muisti niillä! Se tuntuu hyvältä neuvolta, mutta vaikealta toteuttaa.

Mitä Clarice tähän sanoisi? Hän ei vastaa suoraan, hän kysyy vastakysymyksen: Kuinka paljon valo painaa?

Jään tuumailemaan sitä. Kuolema ei ole mikään vaikea asia, se tapahtuu meille kaikille. Aurinko, valon lähde, sammuu sekin aikanaan, sanovat tiedemiehet. Elämä loppuu silloin, ainakin tässä muodossa, joka alkaa olla meille tuttu. Jälkeemme tuleville se saattaa olla jo eri muodossa. Kaikki jatkuu ilman ihmistäkin, mutta elämisen muoto muuttuu, se muuttuu nytkin, koko ajan.

Kuinka paljon valo painaa?

Valo painaa yhtä paljon kuin ihminen. Kun järjen valo sammuu, sammuu ihminen. Kun auringon valo sammuu, sammuu koko ihmiskunnan elämä. Entä sen jälkeen? Syntyykö uusi ihmiskunta, joka kestää pimeyttä ja ääretöntä kylmyyttä? Ei vastausta.

Kysymykseni eivät näytä loppuvan. Siksi pohdintani on hyödytöntä. Ehkä se muistuttaa jossain mielessä sielunmessua, jossa ihmetellään kaiken katoavuutta.

Viimeinen lause, jonka Clarice sanoo minulle kirjan lopussa, sisältää vain yhden sanan: Kyllä.
Siinä on hänen vastauksensa yksinkertaistettuna. Siinä on kaikki tarvittava. Siinä on alku ja loppu. Se sana sopii meille kaikille. Kyllä!

                  

Kun tuota yllä olevaa kuuntelee, kuuntelee tarkasti, unohtaa itsensä ja kaiken ikävän. Syvä hartaus täyttää mielen. Requiem, Mozartin sielunmessu vastaa kysymyksiin tavalla, joka saa ne kaikki vaikuttamaan turhilta.

TOINEN TODELLISUUS ("lyhennetty painos")

Ylläoleva maalaus, teksti ja sävellys lopussa, pyrkivät muodostamaan yhteyden toisiinsa. Ne kaikki kuvaavat omalla tavallaan jotain sellaista, joka ei välttämättä ole sanoin tavoitettavissa, joka on todellisuuden takana tai sen sisässä tai leijuu sen yläpuolella. Ne muodostavat toisen todellisuuden. 

Yksi yhdistävistä tekijöistä on koulupojan aine ja lopussa oleva sävellys, joissa aika yhdistää ne toisiinsa siten, että niiden tekijä on sama henkilö. Ensin koululaisena, sittemmin nuorena aikuisena.

(Tämä selitys on lisätty tähän jälkeenpäin syystä, että joillakin tämä kokonaisuus voi jäädä muuten hämäräksi. Lisäksi olen vähentänyt roimasti omaa rönsyilevää tekstiäni.)

Hämärän taa
(koulupojan peruskoulussa kirjoittama aine) 

Hämärän taakse kätkeytyy se toinen todellisuus. Rantaviiva ilman aaltoja, ilman vettä, ilman valonsäteitten leikkivää kimmellystä. On vain ääni, jolla on tarinansa tuhansista öistä. Kohisten se hohkaa lämpöä tuhansista näkemättömistä näyistä, valottomista ajoista.

     Päivisin, ennen hämärää, antaa se itsensä pois, muille. Antaa rantansa täyttyä ihmisistä ja tuudittaa heitä suojelevassa syleilyssään. Lepää ja lämmittelee auringon unilaulussa. Painautuu pohjaan, tyyntyy.

   Viimeisen valonsäteen jättäessä aallon harjanteen, virtaa vesi rantaan voimalla. Syleilee rantakivikkoa rajusti ja antaa kuivaneelle hiekalle ravinnetta. Koko laaja meri haluaa päästä rantaan kokemaan lyhyen pimeyden suudelman, rauhan, jonka rikkoo vain kuu.

     Pimeydessä vaahtopäät taistelevat rannan kosketuksesta. Aikaa on liian vähän kaikille ennen kuin kuu väistyy paljastaen takaansa kirkkauden. Sen valon, joka saa meren uinumaan. Alkaa odotus.

     Illan suussa taivaan värjäytyessä punaiseksi, kärsimätön meri odottaa pääsevänsä hämärän taakse, silmin näkemättömään totuuteen. Eikä se totuus ole laisinkaan mustavalkoinen vaan satojen värien paletti vaaleilla, näkymättömillä väreillä.

./. 8 1/2

                                                         Aamun kirkkaus sattuu silmiin. 
Seison ikkunarivistön tarjoamasta panoraamasta häikäistyneenä sisällä huoneessa ja katson valon ja varjojen, pietaryrttien ja valkoapilan  täplittämää kesäistä pihamaata, sen vihreyttä ja muistan miten vain hetki sitten se oli paksujen kinosten ja tuulessa vilistävän lumen ja pakkasen lannistama kasvien hautausmaa. Kokonaan toinen maailma. Kuollut ja hiljainen. 

Kädessäni on koulupojan aine, jonka tekstin lainasin sellaisenaan, ilman mitään muutoksia, tuonne vähän ylemmäksi. Aine löytyi vuosien aikana kerääntyneestä paperipinosta. Sen lopussa on opettajan antama numero. (Mietin, miten hän oli mieltänyt tuon tekstin.)  

Minut tämän aineen abstrakti, mutta luonnonläheinen sisältö hämmensi ja teki hiljaiseksi. Miten näin puhtaasta ja syvästä lähteestä nämä ajatukset ovat voineet nousta koulupojalla, joka harrasti skeittaamista ja vietti kaikki vapaa-aikansa skeittiradalla, ihmettelin. Aine on kirjoitettu äidinkielen tunnilla. Sanojen on täytynyt nousta hänen mieleensä kuin toisesta todellisuudesta.   

Onko luokan ikkunoiden takana ollut sulavasta lumesta lähtevä odotuksen ja toivon tuoksu, vai puhalsiko siellä kylmä, jäätävä tuuli, vai satoiko lunta, sitä ei kädessäni oleva paperi kerro. Mutta sen se kertoo kirkkaasti ja selvästi: toinen todellisuus on olemassa, jokaisella ihmisellä ja ilmiöllä.

Alla oleva musiikkivideo sisältää Sauli Zinovjevin säveltämän teoksen Chasse-Neige. Se on sävelletty v. 2014 viululle, alttoviululle, sellolle ja pianolle. Soittajat tällä videolla ovat  saksalaisen, nykymusiikkiin erikoistuneen, soitinyhtyeen Ensemble Recherche jäseniä. Teos on lainaus Yleisradion kaksi ja puoli tuntia kestävästä konserttiäänityksestä (tämä kestää n.12 min.)

Kuvan saa suurenemaan jos kuunnellessaan painaa videon alareunassa olevaa neliötä.

PERHE (osa 4/4) Raimo Raitis. Yhteenveto

Tiitus Petäjäniemi: Iloinen virkamies

(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/)

Herra Raitis, etunimeltään Raimo, kantoi lippua korkealla. Samaa lippua, jota hänen isänsä ja isän isänsä olivat kantaneet. Raimo Raitis halusi pitää nimensä puhtaana ja olla sille uskollinen. Raimo Raitis oli raitis.

Raimo Raitis olisi halunnut, että hänen perheensä, jonka muodosti vaimo ja yksi tytär – ja hän itse tietysti - olisi myös kantanut samaa lippua ja mieluummin yhtä korkealla, mutta…mutta.

Pian avioon menonsa jälkeen, Herra Raitis oli saanut todeta, että hänen vaimonsa oli ongelma.
Vaimo oli kyllä mielellään ottanut miehensä nimen, ja kaikki näytti aluksi lupaavalta, mutta sitä velvoitetta, johon nimi viittasi, vaimo ei ottanut lopulta kuitenkaan tarpeeksi vakavasti. Ja tytär, miten hieno tytär heillä olikaan, hiukan liian lihava, mutta muuten sangen rakastettava. Reetta, Reetta kulta, joka myöhemmin karkasi kokonaan pois näkyvistä. Katosi ainakin isäparkansa ulottuvilta, jos koskaan oli siinä ollutkaan. Vaimonsa takia, hän, Raimo, pysytteli mieluummin alkuvuosien jälkeen vähän kauempana kodista, piti niin sanotusti hajurakoa, mutta kyllä se oli otettava todesta. Hänellä oli tarkka nenä, hajuaisti, joka oli herkimmillään juuri kotona. Varsinkin viimeisinä aviovuosina hän nuuhki hyvin tarkoin tilannetta heti kynnysmatolta, ja usein, ikävä sanoa, se haiskahti joskus hyvinkin pahalta.

Raimo Raitis oli suoraselkäinen mies, hyvin pidetty työpaikallaan. Hän oli tärkeässä virassa toimistossa, jossa toimistonaisten lisäksi pyöri aina silloin tällöin joku asiakas, jolle oli hauska kertoilla vitsejä. Hän, Raimo, oli tunnettu ystävällisyydestään ja sydämellisyydestään myös työpaikan ulkopuolella. Suoraselkäisyys oli hänen tavaramerkkinsä paitsi virkamiehenä, myös ihmisenä. Mutta asiat, joista hän joutui huolehtimaan toimiston päällikkönä, eivät suinkaan olleet aina miellyttäviä. Hänen tehtävänsä oli järjestää niin, että rotat ja muut syöpäläiset pysyivät kaukana ihmisten asunnoista tietysti terveydellisistä syistä. Mutta tappamistahan se oli, se oli myönnettävä, suurelta osin. Myrkyttämistä, pääasiassa. Ei ihme, että kaikenmaailman elikot tulivat usein suurina joukkoina hänen uniinsa. Ne piirittivät häntä, lähestyivät uhkaavina ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa, kostoksi. Aamulla hän siihen joskus heräsi ja tutki nahkaansa olisiko siinä taistelun merkkejä, ja huokaisi helpotuksesta, unta se vain onneksi oli.

Naisten naurattelu ja pitäminen iloisina, oli hänen lempiharrastuksensa, sen yläpuolella oli vain Jumala. Hän kuului pabtistiseurakuntaan, jossa toimi aktiivisesti työnsä ohella. Seurakunnassa oli suurin osa naisia, vähemmistönä miehiä, jotka olivat johtotehtävissä, huolehtimassa jäsenistä ja babtistiliikkeen eteenpäin viemisestä ja sen ohjelmoinnista. Raimo Raittiilla oli siellä oma tehtävänsä, jonka hän sai itse valita. Tietenkin, oman mielenlaatunsa huomioon ottaen, hän piti mielellään huolta seurakuntalaisten hyvinvoinnista, asia, joka oli lähellä hänen sydäntään. Toimintatavoistaan hän ei juuri puhunut, mutta se että hän rakasti koko seurakuntaa, kävi ilmi niistä kirkkaista silmistä, joita hänellä oli vastassa kaikkialla muualla, paitsi kotona. Ja kun hän puhui seurakunnan tilaisuuksissa, hänen äänensä oli täynnä rakkautta ja se hulmusi pilvenä seurakunnan yläpuolella - välillä ukkosta ja salamointia, tehon vuoksi. Isällisenä ja lohduttavana se viipyili edessään penkeillä istuvien päiden kohdalla, välillä niitä hiukan koskettaen ja ne olivat kaikki ylöspäin tai alaspäin kaartunein kauloin herkistyneinä ja hartaina valmiit ottamaan vastaan jokaisen sanan, joka äänipilvestä heille tipahti. Rakastakaa toisianne ja täyttäkää maa! Se oli hänen ohjenuoransa. Raamattua ei hänen enää myöhemmin tarvinnut lukea, sillä hän osasi sen jo melkein ulkoa. Ja jos hän jotain unohti, hän korvasi sen helposti omalla puhevarastollaan, jota vuosien aikana oli kertynyt roimasti. Hän oli hyvä puhuja. Ei ollut lainkaan harvinaista, että osa kuulijoista itkeä hyrisi ja pyyhki silmiään, ja jos joku saattoi joskus liikutuksesta kuuluvamminkin ulvahtaa, ei se ketään häirinnyt.

Mutta kaikkeen kyllästyy, hyväänkin. Vanhemmiten Raimo kyllästyi, ei, ei Jumalaan, vaan huolehtimaan seurakunnan hengentilasta. Joku toinen saisi ottaa sen tehtäväkseen. Hän halusi vaihtelua. Ja se oli vaikeaa. Lopulta hän päätti hengenvoimallaan erota koko seurakunnasta. Se oli paha paikka. Mutta se vähän auttoi, kun se tapahtui samoihin aikoihin kun hän erosi vaimostaan. Koti ja uskonto olivat hänen elämässään aina olleet hyvin tärkeitä ja yhteenliittyviä tekijöitä. Sitäpaitsi aika runsaasti oli tarjolla muita uskonnollisia yhdyskuntia, piti vain hiukan nähdä vaivaa ja ottaa selvää niiden tavoitteista ja toimintatavoista. Lopulta, tutkittuaan eri mahdollisuuksia, hän, jäätyään eläkkeelle, liittyi jehovantodistajiin. Miksi siihen? No kyllä se ihmetytti vähän häntä itseäänkin, mutta kun ajatteli etuja, mitä se seurakunta jäsenilleen tarjosi, olihan se kaikilla mitoilla mitattuna paljon sallivampi ja parempi montaa muuta mahdollista. Jumala oli Jumala, sitä sanottiin vain Jahveksi, mutta mitä se haittoi. Jahve oli paljon armollisempi, ei uhkaillut helvetillä, eikä ikuisella kadotuksella. Siellä saattoi jopa päästä taivaan johtokuntaan, miten houkuttelevaa. Vain yksi asia siinä häntä vaivasi: Harmagedonin juoksu. Jos maailmaloppu sattuisi tulemaan hänen elinaikanaan, hänen pitäisi tarttua vaimoaan kädestä ja juosta pitkän kedon poikki käsikädessä kovaa vauhtia, sillä vain nopeimmat pääsivät suoraan taivaaseen, muuten joutuisivat menemään sinne mutkan kautta. Tai joutuisivat kuolleena makaamaa mullan alla, ikuisesti kuolleina. Mutta mitä hän tekisi, kun joutuisi juoksemaan yksin? Vaimo oli entinen, sitäpaitsi jo valmiiksi kuollut. Hukkako hänet perisi? Otettaisiinko hänet tosissaan yksinäisenä miehenä, jo vanhana, jolle juoksu ei edes sopinut; hän olisi hengästynyt jo alkumatkalla huonon terveytensä takia. Sydän reistasi ja suuri maha haittasi jo tavallista kävelyä. - Ehkä oli turhaa pohtia tuonpuoleisia tapahtumia. Hän aikoi elää vielä kauan ja nauttia maailmasta. Vähän erilailla tosin kuin nuorempana, se oli tuo eturauhanen, joka eniten vaivasi. Miehenä ei kukaan häntä todennäköisesti täydestä ottaisi, mutta työstä, jota hän oli tehnyt, siihen hänen maineensa liittyi. Luultavasti ainakin joku muistasi hänet hautaan asti. Ja mitä sen jälkeen tapahtui, sillä tuskin väliä. Oikeastaan voisi olla hyvin rentouttavaa maata mullan alla, ikuisessa unessa, välittämättä mistään muusta kuin pelkästä levosta, hiljaa, hiljaa maatuen. Kunnes enää vain muotokuva erään viraston seinällä muistuttaisi hänestä, ennen niin iloisesta virkamiehestä. Joku saattaisi sitä joskus ohimennen vilkaista, ellei joku muu olisi vaatinut itseään sen paikalle. Mutta rauha, lopullinen rauha. Eikö sekin sentään ollut tavoittelun arvoinen asia?

Nyt Raimo, ja ehkä koko hänen entinen perheensä (tyttärestä ei ole tarkkoja tietoja) on jo kuollut. Muistakaamme heidät arvokkaina oman elämänsä näköisinä ihmisinä, ihmisinä, jotka jaksoivat urhoollisina kantaa itseään elämänsä lopppuun asti. (Jos muuten joku sattuu tietämään tyttärestä onko tämä vielä hengissä ja mitä hän tekee tällä hetkellä, olisi hyvä, jos hän kertoisi siitä meille.) Joka tapauksessa Raimon ja hänen jo aiemmin menehtyneen entisen vaimonsa, Railin, muistoksi ja heidän kaikkien kolmen kunniaksi on tuohon alapuolelle asetettu musiikkivideo, joka ainakin Raimo Raittiille olisi melko varmasti mieluinen. Vaikka se ei ole hengellinen, se on täynnä henkeä. Myös maallista iloa ja rakkautta, jota Raimo varsinkin osasi arvostaa. Sen ydin ja rytmi on yhtä suoraselkäistä ja selkeää kuin Raimo Raitis itse. Hänen kunniakseen siihen on valittu monista tarjolla olleista versio, jossa on paljon kauniita, rakkautta tihkuvia ihmisiä ja tietysti myös pettyneitä. Niitä on maailma tulvillaan. Sitä paitsi siinä yhdistyy sekä kirjallisuus, musiikki, elokuva ja tanssi. Voisiko enää mikään muu kappale olla sopivampi? Raimo Raitis oli ennen uskoontuloaan innokas tansseissa kävijä. Olkoon tämä siis varsinkin juuri hänelle omistettu.

Musiikin on säveltänyt Dimitri Shostakovich, ja kirja, josta tehdystä elokuvasta, tämä näyte on otettu, on Leo Tolstoin Anna Karenina. Raimo Raitis on tuskin ennättänyt elämässään sitä lukea. mutta saattaa olla että hän on nähyt sen elokuvana.

Pistetäänpä siis tanssiksi!

                     

                               Anna Karenina.Dimitri Shostakovich Wals No 2.
          

PERHE (osa 3) Reetta

Maalaus: TIITUS PETÄJÄNIEMi Kahvilla

(linkki hänen teoksiinsa: http://tiituspetajaniemi.blogspot.fi/ )

Reetta, Reetta, kovan onnen lapsi. Kuinka hän rakastikaan isää ja äitiä! Reetta sai nauttia kodin lämmöstä ja kasvaa kuin auringonpaisteessa elämänsä ensimmäiset vuodet. Kaikki oli aluksi hyvin. Isä ja äiti olivat tyytyväisiä häneen ja toisiinsa. Mutta yksi puutos Reetalla oli. Hänellä ei ollut leikkitoveria. Äiti vei häntä välillä leikkipuistoon, mutta siellä oleva puistotäti, laiha ja kyllästyneen oloinen, oli vallannut puiston lapsijoukolleen, eikä antanut hänen mennä samaan hiekkalaatikkoon toisten lasten kanssa, joten Reetta seisoi sivussa äidin vieressä leikkiämpäri kädessä pahamielisenä. ”Kun pääset kouluun, siellä sinä saat ystäviä”, äiti lohdutti. Ja Reetta odotti kouluun pääsyä malttamattomana. Olihan sitä paitsi omassa seurakunnassa muitakin lapsia, äiti muistutti. Mutta siellä ei ollut hiekkalaatikkoa. Sitä paitsi ne oli siellä kateellisia. Kun Reetalla oli kerran pyhäkengät jalassa, jotka oli mustaa lakeria ja joita hän rakasti, sanoi yksi heistä: ”Minä en ainakaan laittaisi noin rumia kenkiä jalkaani” ja nyrpisti nenäänsä.

Vasta tullessaan kouluikään, ja käytyään äidin kanssa ilmoittautumassa lähikouluun (joka oli kaukana), toive ystävistä taas virisi. Mutta kuinka surkeasti hän pettyi. Vaikka hän kuinka seisoi välitunnilla koulun seinustalla ja odotti, että joku tulisi ja pyytäisi häntä mukaan leikkiin, kukaan ei tullut. Ja vaikka hän kuinka rukoili illalla kädet ristissä sängyssä, että kiltti Jeesus, anna edes yksi ystävä minulle koulussa, ei Jeesus ollut kuulevinaan. Niinpä hän seurasi yksinäisenä sivusta vilinää koulun pihalla. Toiset juoksivat nippiä tai roikkuivat pitkänä letkana käsi kädessä laumaa vahtivan opettajan molemmassa käsipuolessa, tai keinuivat tai telmivät telineissä. Kaikilla näytti olevan hauskaa. Mutta Reetta odotti vain kellonsoittoa, ja että tunti alkaisi ja pääsisi taas kuulemaan opettajan juttuja. Ne oli kivoja. Koulussa oli paljon muitakin hyviä asioita. Oli mukava lukea läksyjä ja olla sitten tunnilla aina käsi pystyssä, sitä sanottiin viittaamiseksi.

Mutta miksi toiset karttoivat häntä? Hän yritti puhua heille niin kauniisti kuin osasi, huolellisella kirjakielellä ja vierustoverilleen hän yritti kertoa parhaista kirjoista, joita oli lukenut, mutta tämä katsoi häntä oudon vihamielisesti ja eikä sanonut sanaakaan. Jokin hänessä, Reetassa, oli vikana, mutta mikä?

Hän seurasi toisten käyttäytymistä ja koetti ottaa siitä mallia, mutta vasta ylemmillä luokilla, hän huomasi, mitä teki väärin. Hän lakkasi viittaamasta, se jo vähän auttoi. Mutta vasta, kun hän matki heidän puhetapaansa ja koetti puhua hulluja, ja vähän kiusatakin toisia, ja olla nenäkäs opettajalle, ja – mikä omituista – häiritä tunnilla mahdollisimman paljon, alkoivat tulokset näkyä. Hän alkoi saada ystäviä! Herrajumala kuinka se tuntui hyvältä! Ja ajatella, että Jeesus auttoi häntä sittenkin (vaikka viiveellä). Muttei heille Jeesuksesta voinut puhua, ei sinne päinkään. Eikä mistään muustakaan hyvästä asiasta, niitä piti varoa. Hienointa oli olla pahis. Mitä pahemmaksi hän tunsi itsensä, sitä enemmän hän sai kavereita. Ja pian hän löysi itsensä viiden tytön piiristä, joitten ainoa tehtävä näytti olevan tehdä jäynää toisille. Siinä joukossa hän alkoi vyöryä myös koulun ulkopuolella.

Sillä oli omat seurauksensa. Mutta että kuului johonkin, jossa hänet hyväksyttiin, se oli tärkeintä. Ja tyhmänä olo, tehdä kaikkea kiellettyä, eihän se ollut yhtään vaikeaa, vaikka niin olisi luullut. Sai tutustua siihen puoleen elämää, josta hänellä ei ollut tietoa eikä minkäänlaista kokemusta. 

Mutta. Jokin häntä vaivasi. Yksinäisyys. Voiko se olla mahdollista? Olla yksin toisten joukossa. 

Isompana hän meni toisinaan istumaan, ihan oikeasti yksin, kahvilaan, jossa oli hiljaista, ja hän mietti. Hän tuijotti kahvimukia, ja kas kummaa, se vaikutti yhtä yksinäiseltä. Se pärjäsi. Mihin hän tarvitsi kavereita? Miksi hän oli heistä niin riippuvainen? Oliko hän joutunut väärille teille? 

Mutta myöhäistä sellaista oli pohtia. Joukko veti mukanaan, eikä suvainnut niskottelua. Piti olla, tai ainakin näyttää olevansa ilahtunut, jos joku ryhmästä keksi jotain aivan mieletöntä. Siinä tuli kokeiltua kaikki, mikä vain oli mahdollista. Ja palkintona oli, että sai kokea kuuluvansa joukkoon, jota kaikki toiset koulussa kunnioittivat, paitsi tietysti opettajat. Sehän selvä. Mutta mitä se haittasi. Koko koululaitos oli mätä. Siitä oli helppo olla yhtä mieltä toisten kanssa, varsinkin kun istui jälki-istunnossa . 

Jo kolmetoistavuotiaana Reetta tunsi olevansa viisautensa huipulla, mitä elämään tulee, ja kokenut kaiken mitä kokea voi. Hänet oli jopa raiskattu. Se oli tapahtunut erään kaverin kesämökillä, ja hän oli vielä sen verran tottumaton railakkaaseen menoon, että oli nukahtanut ennen toisia pirtin sängylle ja heräsi aamulla housut kintuissa ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Toiset selittivät kilpaa, miten mahtava näky se oli, kun yksi ja toinen pojista oli maannut hänen päällään ja pannut parastaan. ”Etkö sä oikeesti herännyt, kun ne kohmusi sinua? Taisit olla aikamoisessa hiprakassa!”

Tätä kokemusta vahvisti se, mitä kotona tapahtui. Paitsi koulu, koko maailma oli mätä. Isä ja äiti olivat alkaneet riidellä. Miksi, sitä ei Reetta tiennyt. Ensin he vain alkoivat pommittaa toisiaan sanoilla. Isän ääni oli vihainen. Väillä hän mylvi kuin härkä, mutta äiti vain vikisi pienellä äänellä. Puhuivat jostakin pullosta, joka oli löytynyt vessasta, ja jossa oli jotain ainetta, joka sai äidin haisemaan pahalta. (Kyllähän Reetta sen tiesi, viinaa se oli, muttei hän kehdannut sitä ääneen sanoa). Sen Reetta oli jo aikaisemmin huomannut, että äidillä oli ihmeellisen usein vessa-asiaa, ja kun hän tuli koulusta ei äitiä aina näkynyt. Piti itse ottaa leipää ja maitoa jääkaapista, tai mitä sieltä nyt löytyi. Joskus se oli melkein tyhjä. Ja kun äiti sitten tuli jostain, hän näytti nääntyneeltä, melkein horjui, ja meni heti sänkyyn pitkäkseen. Ja kun isä tuli kotiin alkoi taas riita, joka oli aina vaan pahempi. Huuto yltyi ja kuului kopsahduksia, joita Reetta kuunteli naama valkoisena verhojen takana, jonne hän isän ja äidin riidellessä piiloutui. Hän ei uskaltanut inahtaakaan. Vasta kun riita loppui tai siirtyi toiseen huoneeseen, hän uskalsi vilahtaa omaan sänkyynsä ja oli nukkuvinaan.

Äidillä oli paha olla, sen Reetta huomasi. Aina, kun isä ei ollut kotona, äiti muuttui levottomaksi. Oli kuin hänellä olisi ollut kiire jonnekin, minne, sitä ei ilmeestä voinut päätellä, ja jos kysyi, äiti vastasi nopealla, tiukalla äänellä: ”Minnepä minä tästä!” Ja huokaisi raskaasti.

Reetta yritti lohduttaa äitiä. Hän ymmärsi äidin huolen. Äidillä oli ihan liikaa tekemistä, hänen piti huolehtia niin monesta asiasta, joista vähäpätöisin ei tietenkään ollut hän, Reetta. Ja isäkin aiheutti äidille jotain hämminkiä. Mitä ja miksi, se ei Reetalle selvinnyt. Mutta kuin kiitokseksi omalta osaltaan hän oli jo pienestä tottunut kietomaan lapsenpulleat käsivartensa äidin kaulaan halaamaan ja puristamaan äitiä rakastavasti. 

Ehkä hänessä oli liikaa rakkautta tai voimaa, sillä kerran hän oli puristanut äitiä kaulasta niin kovasti, että äidin kasvot olivat alkaneet sinertyä ja kurkku omituisesti korista. Hän muisti, miten äiti rääkäisi ja ja kiskaisi väkisin itsensä irti ja viskasi hänet kauaksi itsestään sellaisella voimalla, että hän iski päänsä seinään niin että kolahti ja päähän sattui. Häntä itketti. Kyllä se jäi hänen mieleensä. Muisti kivun ja hämmästyksensä, ja vielä melkein aikuisena hän kyseli itseltään onko oikein, että äiti voi tehdä sellaista omalle lapselleen. 

Se oli hänen lapsuutensa pahin muisto, vielä pahempi kuin Marcelilla, joka oli isona hänen paras ystävänsä. Marcel oli ranskalainen, sen sukunimi oli Proust, ja Marcel oli pahoittanut mielensä, kun hänen äitinsä eräänä iltana, jolloin äidillä oli vieras, ei ollut käynyt antamassa iltasuukkoa. Marcelin äiti oli sillä teollaan särkenyt Marcelin sydämen ja lapsuuden, mutta Reetasta tuntui, että paitsi sydämen ja lapsuuden, hänen äiti oli särkenyt häneltä koko hänen elämänsä. - Vai oliko hän itse siihen syyllinen, sitä hän pohti taas kerran kahvilassa, jonka hän oli valinnut tukikohdakseen. Oli hämmästyttävää, miten hyvin hän tuli toimeen yhden ainoan valkoisen kupin kanssa. Kun tuijotti sitä, se vastasi, ja puhui viisaasti, se oli aina hyvän puolella. Viisas kuppi!

Kyllähän äiti oli koettanut hyvitellä jälkeenpäin. ”Muruseni”, hän sanoi, ”aioitko tappaa äitisi!”, mutta Reetta tiesi, ettei hän itse ollut tarkoittanut pahaa ja tunsi, miten hiusten ja rinnan alle oli tullut kolo, joka siitä lähtien koko ajan vain laajeni. Mutta ei hän hylännyt äitiä kokonaan. Myöhemmin ylemmillä luokilla hän joutui myötään sanomaan: ”Äiti, mikä sinua vaivaa? Älä ole surullinen. Minä huolehdin sinusta kun tulen isoksi!”. 

Isää ei tarvinnut lohduttaa. Isä oli aina menossa. Isä oli siihen aikaan vielä reipas ja iloinen, synkkeni vasta kotona. Kaikki vieraat ihmiset näyttivät pitivän hänestä, ja sen takia isä oli vielä harvemmin kotona kuin aikaisemmin, ehkä hän halusi välttää riitoja ja nauttia ystäviensä seurasta. Isä oli töissä jossain virastossa ja hän oli paljon matkoilla. Vapaa-ajasta vaati Jumala isältä suuren osan. Toki hän ja äiti (silloin kun jaksoi) oli seurakunnassa mukana, kun isä puhui siellä ja he äidin kanssa lauloivat kuorossa hengellisiä lauluja, joiden kaiku soi vieläkin Reetan korvissa. ”Pikku ystäväni!” isä sanoi kerran hänelle. Ja niitä sanoja Reetta säilytti aarteina mielessä. Muuta ei isä hänelle koskaan yksityisesti sanonutkaan.

Valkoinen muki kahvilassa oli saanut Reetan rauhoittumaan. Hän alkoi uudestaan kiinnostua koulusta. Hän painoi mieleen asioita, jotka olivat hänestä mielenkiintoisia, mutta viittaamista, siihen syntiin hän ei enää langennut. Mitä se muille kuului, mitä hän tiesi. Sehän oli vain omanarvon onkimista, jollain tavalla. Herätti kateutta toisissa. Mutta se oli mukavaa, kun sai kokeista hyviä numeroita jos vain vähän viitsi ponnistella. Isä ja äiti niistä ilahtuivat. Heitä varten hän niitä pyydysti. He olivat vähän aikaa hyvällä mielellä ja loivat toisiinsa hyväksyviä katseita. Kevättodistuksesta, jonka k.a. oli 9.98. isä oli niin innoissaan, että järjesti juhlat seurakunnan tiloissa, tietysti Jumalan kunniaksi, mutta kyllä Reetalla oli siihen oma osuutensa. Hän sai esiintyä apilaseppele päässä kesäkoltussa, niinkuin äiti mekkoa nimitti, ja laulaa yksinlauluna laulun, josta hän myöhemmin muisti vain tämän kohdan: ”Etsiessäs onnea, harhateille jouduit sä, surua ja tuskaa toi vain maailma...” se kirpaisi jotenkin häntä itseäänkin sisältäpäin.

Ei Reetta osannut esitystään mitenkään arvostaa, mutta tulihan hänelle hyvä mieli, kun näki, miten koko seurakunta kuunteli häntä, kun hän seppele päässä valkoisessa mekossa, jossa oli pieniä sinisiä kukkia, antoi äänensä vapaasti kaikua. Äitikin hymyili ja itki. Samanaikaisesti. Ja sillä oli silmät ja posket märkinä esityksen jälkeen. Niitä se kuivasi nenäliinaansa ja puristi hänen kättänsä penkillä.

Ylioppilasjuhlat olivat sitten jo oma juttunsa. Ne vietettiin kotona, ja niillä oli surkea loppu. Niitä ei Reetta halunnut enää muistella. Niiden jälkeen äiti erotettiin seurakunnasta ja hän itse, Reetta, kieltäytyi ottamasta vastaan kastetta, johon hänellä jo aikuistuneena olisi ollut oikeus.

Mutta yleensä ottaen Reetalla taisi olla, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, aika hyvä lapsuus. Sen avittamana hän jatkoi opiskelua yliopistossa. Hän kävi harvoin kotona. Lopulta hänellä ei vain yksinkertaisesti ollut aikaa pitää yhteyttä kotiväkeensä. Mitä nyt joskus yritti kirjoittaa. Ja kun kukaan ei lähettänyt vastausta, hän luopui siitäkin puuhasta.

Pahin oli kuitenkin vielä Reetalla edessä. Se tapahtui paljon myöhemmin, silloin kun hän oli jo opiskelunsa loppusuoralla ja oli juuri saanut kohtalaisen suuren apurahan moraalipsykologiaa käsittelevän väitöskirjansa loppuunsaattamiseksi. Yhtäkkiä häneen iski aivan mahdoton koti-ikävä. Niinpä hän pakkasi laukkunsa ja matkusti bussilla kotikuntaansa malttamattomalla mielellä kuvitellen, miten iloiseksi vanhemmat tulisivat, kun hän itselleenkin yllättäen saapuisi heitä tapaamaan. Tuliaisena hänellä oli raakakopio saavutuksistaan opiskelemallaan alalla, lisäksi lehtileike tilaisuudesta, jossa otetussa kuvassa hän oli käsi ojossa vastaanottamassa stipendiä.

Kuinka ylpeitä isä ja äiti olisivatkaan hänestä (jos sattuisivat olemaan hyvällä tuulella ja sovussa)!

Kun hän vihdoin seisoi kotiovensa takana ja painoi ovikelloa, hän oli pakahtumaisillaan ilosta saada nähdä äitinsä. Isän hän ei uskonut olevan kotona siihen kellonaikaan. Jos hän ei ollut töissä, hän oli jollain matkalla. Mutta äiti...

Kukaan ei tullut avaamaan ovea, vaikka hän kuinka paineli ovikelloa. Vihdoin hän onki laukkunsa lokerosta avaimen, jota oli huolellisesti tallettanut, ja pääsi sisään. Siellä oli hiljaista. Ilmassa oli jotain outoa. Hän kulki huoneissa ja huuteli äitiä. Olisi sittenkin pitänyt ilmoittaa tulostaan, hän ajatteli, päätti odotella, istui tuoliin olohuoneessa, meni sitten pissalle ja pesemään käsiään kylpyhuoneeseen ja säikähti: äiti olikin kotona!

Siinä äiti makasi kylpyhuoneen lattialla, jalat levällään, pullo rauenneessa kädessä. Uskomaton näky! Hänen ennen niin rakastava äitinsä, vanhentunut, vääristynyt ilme kasvoilla, liikkumattomana. Sylkivana valui hänen suustaan. Kuka oli tuo nainen, joka oli röykeästi olevinaan hänen äitinsä? Näky oli unenomainen, vaikea tajuta. Koneellisesti hän kumartui ja koetti äitinsä rannetta, ei, tätä ei voi minulle tapahtua, hän ajatteli, mutta kun hän oli tuntevinaan heikon sykkeen äidin ranteessa, hän kaivoi esiin kännykkänsä, ja kuin ulkopuolella itsestään hän kuuli äänensä selittävän ja toistavan osoitetta, jota joku ääni kännykässä tuntui kysyvän. Lopulta hän ei tajunnut mitään. Istui vain kuin tyhjässä onkalossa, ilmakuplassa, ja odotti.

Ambulanssimiehet eivät pitäneet kiirettä. ”Tämä on meille jo tuttu paikka, tuon frouvan pitäisi mennä hoitoon, montakohan pulloa se on nyt tyhjentänyt?” He yrittivät mitata verenpainetta. ”Kai se on sairaalaan vietävä.” He nostivat maassa makaavan paareille, asettivat huovan paarien päälle, ja poistuivat kättä huiskauttaen. Eivät pyytäneet mukaansa. Eikä hän huomannut pyrkiä. Kaikki tuntui epätodelliselta.

Myöhemmin, kun kävi ilmi, että äiti oli kuollut jo matkalla sairaalaan, eikä koskaan enää palaisi kotiin, hän ajatteli, miten kaikki voi muuttua. Milloin tahansa. Kesti vuosia, ennen kuin hän sai näyn kotiintulostaan laimenemaan ja siirtämään sen muiden ajatusten alle alitajuntaan. Ja vasta jutellessaan kerran isänsä Raimon kanssa, hän alkoi ymmärtää, mitä helvettiä se oli isälle ollut. Isä oli lähtenyt kotoa. He asuivat eri osoitteissa. Ero oli tapahtunut jo paljon ennen Reetan kotiintuloa. Reetalle ei siitä oltu ilmoitettu, sillä se olisi voinut häiritä hänen opiskeluaan. Se oli ollut ainoa asia, josta heidän ei ollut tarvinnut riidellä, isä sanoi.

Sen Reetta kuuli myöhemmin entiseltä naapurilta, jonka sattumalta tapasi, että isä Raimo oli hurahtanut uuteen uskoon. Hän oli nyt Jehovan todistaja. Säälimättä itseään hän kiersi ihmisten ovilla ja oli muun puheensa ohessa, raamattu kädessä, aina valmis kertomaan vaimonsa kohtalosta jokaiselle, joka vain halusi kuunnella. Siitä, miten piru naamioi ihmisen. Miten hyvästä voi tulla paha. Ja miten pahasta pääsee eroon. Ja että synnin palkka on kuolema.

Mutta se on jo toinen tarina. Jospa isä itse kertoo siitä joskus. Hän oli vanhentunut, näytti ukolta, jolla ei ollut mitään tekemistä tyttärensä kanssa. Yksi asia oli varma: Hän, Reetta, ei koskaan suostuisi perustamaan perhettä.

                                  

                   

Schoenberg, Pierrot Lunaire, Moondrunk & Night, Marianne Pousseur, Pierre Boulez, Ensemble Intercont

• tekijä: lendallpitts
• 9 kuukautta sitten
• 3 537 näyttökertaa

Sinister giant black moths eclipse the blazing disk of the sun, like a sealed-up book of wizard's spells. The horizon sleeps -- secret, ... 

PERHE (2. osa "oma koti kullan kallis")

Mäkinen on aika yleinen nimi, ei siinä mitään, mutta se Mäkisen perhe, johon Raili ja hänen veljensä olivat kuuluneet, oli surkea, pelkkiä ongelmia sisältävä irvikuva oikeasta perheestä. Oli hulinaa, oli riitoja, keskinäistä kahakkaa, epävarmuutta, puutetta ja köyhyys, joka ihan oikeasti oli ”kukkinut joka nurkassa” (symbolinen sanonta, jossa on jotain vanhanaikaista, melkein antiikkista kauneutta).

Sen perheen elämä oli ollut – liioittelematta, niin Railista tuntui, kun hän nyt jälkeenpäin muisteli menneitä - kuin elämää kaatopaikalla, jos vertasi sitä ns. tavalliseen perhe-elämään siistissä, normaalissa taloudessa (josta hän siinä vaiheessa ei ollut tiennyt mitään). Hän ajatteli vihaisena lapsuuttaan. Hän häpesi kotiaan. Hän häpesi äitiään, joka kuoli auton alle yrittäessään kännipäissään horjua tien yli, ja oli jäänyt kaaduttuaan makaamaan ajotielle, pimeässä, syksyllä. Hän häpesi isää, joka oli kuollut maksakirroosiin hoitokodissa, johon hänet oli viety vieroitushoitoon, mutta josta hän oli alinomaa karkaillut lähimpään baariin sukkasillaan. Kerran hän oli löytynyt sieltä alushousuissa. Kerran joku sanoi nähneensä hänet kylän raitilla koko karvainen alaruumis paljaana, ei edes alushousuja jalassa. Voiko kurjempaa näkyä enää olla! (isä parka)

Veljeään ei Raili oikeastaan vihannut. Ehkä päinvastoin. Lapsena he olivat yhdessä koettaneet pitää huolta isästä ja äidistä. He luulivat, että se oli heidän tehtävänsä. Raili heräsi aamulla keittämään kahvia vanhemmilleen, että he jaksaisivat herätä ja nousta jaloilleen, mutta ei onnistunut, vaikka hän vei sitä heille vuoteeseen ja koetti herätellä; isä kuorsasi ja äiti makasi myttynä peiton alla, raotti silmiään, kun Raili silitti hänen rasvaisia hiuksiaan, ja mutisi jotain, että "laske se paska tarjotin lattialle" ja nukahti uudestaan. Puolille päivin he nukkuivat, ennen kuin kömpivät ylös sängystä ja loivat toisiinsa epäluuloisia ja vihamielisiä katseita, joita lievä yhteenkuuluvuuden tunne kuitenkin sävytti. Rakasta ja vihaa, oli heidän keskinäinen sopimusartiklansa, jota he näyttivät noudattavan.

Veli keräsi aamuisin tyhjiä pulloja ja tonki isän taskuja, ja onnistui aina sen verran saamaan kokoon rahaa, että saattoi pullot palautettuaan ostaa kaupasta jotain ruokatarvikkeita, ainakin kaurahiutaleita ja maitoa, joista Raili keitti heille puuroa, jota he söivät maidon kanssa.

Oikeastaan heillä oli välillä oikein mukavaa, veljellä ja hänellä. Eivät he koskaan valitelleet toisille, vieraille ihmisille, omaa oloaan. Eivätkä he oikeastaan edes tajunneet, mistä heidän olisi pitänyt valittaa. He tulivat toimeen, ja se riitti. Elämä oli sellaista kuin sen kai kuului ollakin. Ei heistä paljon välitetty. Ei kiitetty eikä kielletty. He saivat tehdä mitä halusivat. Ja pakkohan heidän oli jotain tehdä. Vasta jälkeen päin Raili sai kuulla mitä mieltä äiti oli heistä ollut. ”Meillä on niin hyvät lapset, ettei uskoisi! He ovat ahkeria ja hyvätapaisia. Tyttö tuo aamuisin meille kahvit sänkyyn, ja pyytää valmiille ruualle. Poika käy käskemättä kaupassa ja auttaa muutenkin aina kun on tarvis, ja voi miten hyvin he pärjäävät koulussa! Ihan ihmetyttää.” Niin äiti oli kehunut heitä yhdelle tutulle rouvalle, joka tuli heidän puheilleen äidin hautajaisissa. Oikeastaan, kaiken vihansa ohessa, Raili huomasi itsekin (kun pohjiaan myöten ajatteli), miten kaiken sen vihan takana hän kuitenkin kaipasi vanhempiaan. Se oli outoa. Tuntui ihmeelliseltä. Miettiväisenä hän pyyhkäisi silmiään, ja jonain heikkona hetkenä myöhemmin, kun kun Reetta oli jo koulussa ja Raimo omilla teillään, hän kuuli oman äänensä  miten se kaikui tyhjässä talossa, itkuisena. ”Äiti, äiti!. Minulla on sinua ikävä.” Mutta kun äiti sitten ilmestyi hänen silmiensä eteen rähjäisenä, pahalta haisevana, laihana raatona, hän kavahti ja vavahti. Ehkä Raimon Jumala teki sittenkin oikein, kun korjasi hänet pois. Minun Jumalani ei ota kantaa koko tapaukseen. Minun Jumalani on lempeä ja rakastaa kaikkia ihmisiä riippumatta siitä, minkälaisia he ovat. Minun Jumalani oli huolissaan ja suri äidin kohtaloa, tai ehkäpä se oli juuri Hän, joka kiskaisi äidin pois kärsimästä. Ja auttoi isääkin, Raili ajatteli.

Raililla oli itselläänkin välillä vaikeuksia. Hänelle saattoi tulla hetkeksi suorastaan vastustamaton halu saada edes tilkkanen vähän väkevämpää juotavaa, jota kahvi tai tee, puhumattakaan vesilasillisesta ei pystynyt korvaamaan. Hän kaipasi pullonpohjia, joita hän lapsena pikkuveljen kanssa oli tottunut etsimään ja kallistamaan suuhunsa, jos jotain löytyi, vaikka sitä tapahtui aika harvoin. ”Ei kallista ainetta jätetä”, oli yksi vanhempien mielilauseista. Ja kyllä he sen kirotun ex-miehensä, Eero Heinosen, kanssa käyttivät aika reippaasti kaikenlaista ”piristävää”, jota hän itse hankki siinä toivossa, että saisi siihen ukkoon edes jonkinlaista liikettä. Mutta aika vähästä se vain retkahti sängyn päälle ja alkoi kuorsata. Mikään ei siihen auttanut. Ja kuin velvollisuudesta hän tyhjensi tietysti itse loput hankinnoistaan. ”Kallista ainetta ei jätetä”- periaatteella, joka oli hänelle kotona opetettu. Ja mielellään hän sen teki. Se maistui. Kai hänellä oli samat geenit kuin veljellä, mutta hän osasi pitää ne kurissa. Siinä ero. Tai ainakin hän niin halusi uskoa.

Oikeastaan oli ihme, että hän oli kelvannut Raimolle. Raimo oli hänen pelastajansa. Ties mikä alkoholisti hänestä olisi tullut ilman jämerää miestä. Toinen pelastaja niissä asioissa oli usko. Raimo kuului babtistiseurakuntaan ja tarttutti sen uskon Railiinkin. Jos ei rakkaus tai uskoontulo alkoholistia auta, auttaa vain kuolema, Raili oli kuullut sanottavan. Alkoholista hän oli samaa mieltä, säälitti veljen osa. Ja kieltämättä viina maistui hänestä liiankin hyvältä, samoin kuin veljestä. Mutta uskostaan hän ei ollut ihan varma, eikä hän vieläkään osannut päättää, kumpaa piti arvokkaampana, Raimoa vai Raimon nimeä. Tai ehkä hän oli vain ihastunut omaan uuteen nimeensä: Raili Raitis. Siinä nimessä oli ryhtiä! Sen ansiosta hän oli kuin uudestisyntynyt. Puhdistunut. Ei tehnyt mieli ryypätä. Jo vaisto sanoi, että oli vastoin kaikkia luonnonlakeja, jos joku, jonka nimi oli Raitis, olisi juonut viinaa ja ollut kännissä. Niinpä Raili Raitis, hänen aviopuolisonsa Raimo ja heidän lapsensa, ihana Reetta, muodostivat perheen, johon ei kenelläkään, niin luulisi, olisi ollut suun koputtamista.

Odotusaikana Raili oli onneksi osannut jo varoa ja olla juomatta. Ja sinä aikana hän sai erikoisesti kokemuksen, mikä onni oli olla raitis. Mitä olisi tullut pikku Reetasta, jos hän olisi entiseen tapaansa ottanut naukkuja, joita oli joka paikassa tarjolla. Jo sikiönä Reetta olisi ollut vaarassa. Todennäköisesti hänestä olisi tullut Fas-lapsi, joka tarkoittaa äidin alkoholinkäytöstä odotusaikana syntynyttä oireyhtymää, joka oli paha juttu. Reetta olisi saanut koko elämänsä kärsiä äitinsä ryypiskelyn takia. Se olisi vaikuttanut hänen ulkonäköönsä ja aiheuttanut kaikenlaista muuta harmia, esimerkiksi oppimisvaikeuksia koulussa. Reetta kulta. Railia melkein itketti, kun hän ajatteli, miten paljon pahaa hän olisi voinut aiheuttaa omalle rakkaalle lapselleen. Tuo sairaus Fas, oli hänelle itselleen liiankin tuttu, vieläpä henkilökohtaisella tasolla.Se näytti paljaat  kasvonsa vieläkin veljen irvokkaalla naamalla; omista kasvoistaan hän ei ollut ihan varma. Oliko hän kaunis vai ruma? Sitä hän usein arvuutteli peilin edessä seistessään. Peili oli täysin puolueeton. Vaikka hän kuinka yritti väännellä kasvojaan, se näytti aina vain häntä, Railia, joka näytti tutulta, mutta josta ei parhaalla tahdollakaan voinut sanoa, miltä se näytti toisten mielestä. Itse hän piti itseään kilttinä ja kauniina, mutta sitä käsitystä horjutti sanat, jotka hän oli kuullut isän suusta lapsena eräänä saunailtana, kun isä oli kovasti kekkulissa ja haukkui äitiä: ”Ja tuollaisen rumiluksen sinä olet minulle synnyttänyt, saatanan ämmä!” Ja muitakin haukkumasanoja oli tullut vuolaana kohisevana virtana isän puolihampaattomasta suusta, ja kaikki ne, yhdessä isän mustuneen laastarin peittämän peukalon kanssa, oli suunnattu suoraan häneen. Ja äiti oli istunut luhistuneena myttynä pirtinpöydän penkillä, yrittämättäkään puolustaa itseään tai lastaan. Vielä nyt, itse jo äitinä, Raili ei ollut varma, puhuvatko känniset ihmiset totta vai valetta. Kukaan ei voinut sitä hänelle todistaa. Isän sanat olivat hänen elämänsä trauma, tosin vain yksi monista traumoista.

Ja usko. Uskomatonta miten vaikeaa se oli. Uskoa nyt aivan mahdottomia asioita, joita raamattu oli tulvillaan. Raimo luki joka ilta raamattua ääneen, ja sitä oli pakko kuunnella, muuten Raimo suuttui. Kaikkein raskainta oli kuitenkin se, kun piti uskoa siihen Jumalaan, joka oli Raimon ja Raamatun Jumala. Hänen oma Jumalansa häipyi nolona taka-alalle. Illalla piti rukoilla sitä salaa, ja pyytää siltä anteeksi. Ja se antoi. Tuli helpottunut olo. Totta kai hänen Jumalansa ymmärsi, miten tärkeä henkilö Raimo Raitis hänelle oli!

Raimoa ja Raimon Jumalaa piti uskoa, heidän jokaista sanaansa. Epäillä ei saanut, muuten Raimo ja hänen Jumalansa vihastuivat. Raili oli ratkaissun sen niin, että hänen itse itselleen kehittämä oma Jumala, joka oli suvaitsevainen ja kiltti, oli aina mukana, hän kantoi sitä pienessä kalvopussissa jossain sielunsa sopessa. Mutta sitä piti rukoilla salaa. Eikä siitä voinut puhua kenellekään. Se ei vaatinut kastetta. Mutta ollakseen Raimon ja hänen Jumalalleen mieliksi, hän pyysi itselleen babtistikastetta, joka tapahtui veteen upottamalla, ja voi taivas, miten kylmää se vesi oli!

(jatkuu... - ehkä)

                       

                              Penderecki: "The Dream of Jaakob" (7:32 min.)

                                                          (Jaakobin uni)

PERHE osa 1. ja NONO

Jo neljä-vuotiaana, heti kun oli oppinut puhumaan, Reetta tiesi, mitä hän halusi elämältä. Jos kysyi häneltä: ”Noo, Reetta, mikä sinusta tulee isona?” vastaus tuli heti heleällä lapsen äänellä (mutta, huomaa) melkein puhtaalla kirjakielellä: ”Minusta tulee hyvä mies! Sellainen kuin isi!” Sille naurettiin, tietysti, mutta se oli hyväntahtoista naurua. Ja Reetta nauroi mukana, vaikka ei tiennyt, miksi.

Reetta, Reetta! Suloinen lapsi! Äiti piti häntä sylissään ja suukotteli. ”Kunpa tulevaisuutesi olisi täynnä onnea, tiesi tasainen kulkea ja säilyisit kovilta kohtaloilta”, äiti puheli. Ja hän rukoili (salaa) lapsensa puolesta, sillä sisimmässään hän pelkäsi, että Reetalle voisi käydä huonosti. Kotona oli kaikki hyvin, ainakin melkein, mutta ei tarvinnut kuin astua ovesta ulos, niin kohtasi vaikka mitä kauheutta. Naapurissa asui riitelevä pariskunta, joka karjui pihassa toisilleen rumia riettaita sanoja ja kumpikin uhkaili toisiaan itsemurhalla. Äidin oma veli, joka kävi usein (tarpeettoman usein) kylässä, oli melkein aina kännissä. Jos hänet päästi sisään, hänet oli vaikea saada ulos. Kerran hän romahti eteisen matolle ja makasi siinä kunnes nostettiin sänkyyn, eikä ollut toiveitakaan saada häntä lähtemään, ennen kuin hän oli selvinpäin. Silloin hän lähti mielellään hakemaan uutta juomista. Ja äidin ainoa ystävätär (joka teeskeneli ystävyyttä) oli varas. Varasti aviomiehiä toisilta naisilta. Yritti varastaa Reetan uuden isänkin, mutta tämä pani onneksi vastaan, eikä suostunut ottamaan lisää jalkavaimoja, joita hänellä oli jo tarpeeksi. Itse asiassa kaikilla heidän tuttavapiirissään oli luurankoja kaapissa, eikä ainoastaan yksi, vaan niitä saattoi olla useita. Sitä Reetan äiti kummasteli ja häntä harmitti, kun kukaan heistä ei koskaan, vahingossakaan, kertonut kaappinsa sisällöstä. Salasivat, mokomat. Tekopyhät. Onneksi oli ihmisiä, joilla oli taito ottaa asioista selvää; he jakoivat ilomielin kaiken saaliinsa toisille, jokaiselle joka vain tahtoi kuunnella. Se oli demokratiaa se! Reetan äiti koetti pitää kaappinsa puhtaana, ihan vaan Reetan takia, mutta menneistä kaapeistaan, hän löysi aina jotain toisia kiinnostavaa, josta saattoi kertoa.

Ja mitä se oli, kun aina korostettiin perheitä ja sitä, miten perhe on vastuussa lapsistaan, mutta mitä ympäristössä tapahtui, sitä ei laskettu miksikään, Reetan äiti kummeksui. No, he olivat Raimon kanssa hyvä esimerkki kunnollisesta perheestä, joka tarjosi parhaan mahdollisen kasvualustan lapselle. Reetta oli onnekas saadessaan (jo vauvana) sellaiset vanhemmat kuin hän ja Raimo, jota Reetta suorastaan rakasti.

Jo perheen sukunimi antoi vihjeen siitä, että heillä meni hyvin. Reetan äiti, entinen Heinonen, os. Mäkinen oli vihdoin saanut elämänsä miehen, eikä hänen ollut tarvinnut kovin edes ponnistella, kun Raimo hyväksyi hänet vaimokseen monien ”morsiamiensa” joukosta (jotain hyvää hänessä, Railissa, täytyi siis olla!). Raimossa oli parasta hänen sukunimensä, eikä entinen Raili Heinonen ollut varma, kumpaan hän oli ihastunut, Raimoon, vai hänen nimeensä. Miten raikkaalta ja komealta se oli kuulostanut hänen korvissaan, kun Raimo oli tutustumisvaiheessa esitellyt itsensä: ”Minä olen Raimo Raitis! Kuka sinä olet?”

Hiukan Railia oli vihlaissut sydänalasta, kun hänen piti esitellä ensin Heinonen, ikävä mies, kuiva ja vähän naurettava yrittäessään kaikkensa kelvatakseen Railille, ja miten kyllästynyt hän oli koko äijään, joka narisutteli yöllä hampaitaan ja oli niin nuiva päivällä, ettei hänen kanssaan viitsinyt edes jutella, ja miten helpottunut hän oli, kun oli vihdoinkin uskaltanut tehdä ratkaisun, ottaa Reetta-vauvan kainaloon ja muuttaa muualle. Se oli parasta mitä hän oli tehnyt, hän ajatteli vieläkin.

Mäkisistä, lapsuuden perheestään, Raili ei vielä siinä vaiheessa halunnut puhua, mutta tulihan se sittemmin veljen muodossa Raimollekin tutuksi, se jäte, jota siitä oli jäljellä. Mutta ajatuksissaan ja unissa hän näki vielä kirkkaana, kuin kuultokuvana, sen perheen, jossa oli hänen alkujuurensa.

(jatkuu – joskus)

                        

                           

                      
                       Luigi Nono - Liebeslied (1954) for chorus and instruments

  

      
                         Luigi Nono. Italialainen säveltäjä (1924-1990).

Tämä musiikkivideo on YouTubesta, löydät sen sieltä, mutta tästäkin voi sitä kuunnella. Kiitän henkilöä, joka on laittanut tämän YouTubeen. En löytänyt tietoja esittäjistä, mutta kiitän myös heitä. Minusta tämä on niin hyvä, että tätä kannattaa kuunnella. YouTubessa on useita Luigi Nonon sävellyksiä, tällä hetkellä hän on mielisäveltäjäni. Toivon, että sinäkin pidät tästä.