SURKEA JUTTU

                                                        (Kuva / Gutenberg)

Minulle sattui surkea juttu. Lähes mahdoton. Ei uskoisi. Mutta kun olin paikan päällä ja näin kaiken mitä tapahtui, pakko oli uskoa: kaksi ihmistä oli vastakkain, vihaisina. Suut mutrussa, hampaat irvessä he heiluttelivat sananmiekkojaan, ei mitään halpoja, päinvastoin, hyvin arvokkaita. Monta vuotta oli tarvittu niiden hiomiseen, vähintäin kaksi- tai kolmetoista, ehkä enemmänkin. Ja vasta nyt, vuosien päästä, ne olivat terävimmillään. Ja kyllä he olivat taitavia! Taistelu näytti hurjalta. Minua pelotti. Olin kylmän kauhun vallassa, vaikka tuli hiki. Voi ei! Huusin ja yritin huudollani varoittaa taistelijoita ennen kuin ne silpoisivat toisensa palasiksi tai katkaisivat toistensa kaulan. Liian myöhäistä. Kukaan ei edes kuunnellut minua...

Ei, nyt oli väärä alku. Ei ollut kuin yksi ihminen. Tarkkuutta hoi! Hyvänen aika! Ei saa olla lepsu, huolimaton. Yksi ihminen oli taistelemassa sananmiekalla, eikä se miekka ollut terävä, vaan tylsä kuin taittunut oksa. Vähän vain törrötti kädessä. Kaikkein ihmeellisintä, että se ihminen kävi kaksintaistelua itsensä kanssa. Aika harvinaista! No se näkyi naamasta. Leuka ja suu vääntyilivät puolelta toiselle, hän irvisteli kummallakin suupielellä ja lähetti salamanleimahduksia vuoronperään milloin toisesta, milloin toisesta silmästä. Kädet tosin riensivät niitä heti tasapuolisesti pysäyttämään ja peittämään, sillä kysymyksessä oli ilmeisesti yksityisasia. Kova näytti olevan mellakka hänen aivoissaan. Pää vapisi ja tärisi. Ihme, että hän oli valinnut taistelutantereeksi aivot, luulisi, että siellä, jos missä, on ahdasta ja vaarallista hutkia tylsälläkin miekalla. Tai toisaalta, ehkä sen ymmärtää, siellähän ajatukset itävät, mutta jos ei ole varovainen, ne pyrkivät ulos suusta sanoina ja usein vielä raakileina. Ja se vasta on kauheaa. Joku voisi luulla että hän sättii siinä jotain toista ihmistä. Toisia ihmisiähän kuuluu kunnioittaa (elleivät he ole ihan hirviöitä). Vakuutan siis vielä kerran, että toisen kunnioittamisesta siinä ei ollut kysymys. Enkä minä ollut tämä henkilö.

Olenko tosissani? Epäilette minua? Ei se haittaa. Minä epäilen itsekin itseäni joka hetki. Enkä suinkaan turhan takia. Mutta tässä tapauksessa olen sitä mieltä, että totta se on, vaikka olisikin valhetta. Valhe on usein lähempänä totuutta kuin totuus itse. Siis, jos se olin minä (vaikka en ollut) se saatoin olla minä. Kyllä minäkin osaan hutkia. Ja toisaalta minua on varoitettu kiinnittämästä huomiota toisten tekemisiin. Aivan liian usein otan kannettavaksi niskaani toisille kuuluvia ikäviä asioita, ja se voi kyllä kostautua. On kostautunutkin. Ja nytkin tässä läähätän, olen epävarma, jospa tuo taistelu olikin omaa syytäni. Se voi hyvinkin olla. On minua toruttu. Ja minulla on huono omatunto. Mutta kenellekään en voisi tästä kertoa, sillä tiedän ettei kukaan kuuntelisi minua. Pilkattaisiin vaan: Taas sinä siinä valittamassa. Olisit joskus edes hiljaa!

Yksin se on kärsimyksensä kärsittävä, vaikka tämä juttu tekee minut sairaaksi. En kestä tätä. Minulla on yksi ystävä, joka ymmärtäisi. Hän auttaa minua aina täperissä tilanteissa, mutta en voi häntä loputtomasti käyttää hyväkseni. Jos hän rasittuu liikaaa, hän ei kauaa jaksaisi vaan menisi jonkun toisen ystäväksi. On tällaista tapahtunut, olen kuullut. Mutta siitä hän on mukava, että hän antaa neuvoja. ”Kuule, jos sinulla on jokin ongelma”, hän aina sanoo, ”ota kynä ja kirjoita paperille, mikä mieltäsi painaa. Se helpottaa kun saat sen ulos itsestäsi!” Hän on oikeassa. Sitä neuvoa olen totellut. Mutta siinä on se ongelma, että kohta hukun papereihin, joissa on kaikissa pelkkiä ikäviä juttuja. En pysty niitä hävittämään. Ne ovat samalla muistoja, ja muistoista riippuu koko elämä.

En ymmärrä, mikä minussa on vikana? Minähän olen mallikelpoinen ihminen. Miksi minua vältellään ja pidetään tyhmänä? Kun olin pieni, kaikki kehuivat minua. Itsekin jo viisivuotiaana ajattelin, että olen maailman paras ihminen! Kuljin maantien reunaa pajunkissoja kädessä, aurinko paistoi ja linnut tirskuttelivat pensaissa. Kaikki vastaantulijat hymyilivät ja sanoivat toisilleen: Onpa tuossa herttainen tyttönen ja noin viisaan näköinen! Minulla on korkea otsa. Ehkä se aiheutti kehumista. Nyt se on madaltunut, johtuu tietysti hiuksista. Kampaan ne otsalle, että se näyttäisi matalammalta. En halua petkuttaa ihmisiä. Kesti monta vuotta, ennnen kuin huomasin, että joku muu saattoi sittenkin olla parempi kuin minä, mutta mitä siitä nyt kiistelemään. Aika harvoin jouduin ennen moittimaan itseäni. Nykyisin se on jokapäiväistä. Miten jokin asia voikin kehittyä väärään suuntaan, takaperin, sitä en ymmärrä.

Mutta nyt! Lopultakin. Minun on selvitettävä tämä juttu. On pantava aivot ajattelemaan ennen kuin kangistun kylmästä. Miksi jonkun pitää vihata toista? Onko se mukavaa? Mitä siitä seuraa? Tuntuu kuin omissa aivoissa alkaisi kuhista. Toinen aivonpuoliskoni yrittää viestittää jotain. Kuuntelen. Se on selvästi vasemman puoleinen. Se ilmoittaa vihaavansa oikeanpuoleista. Oikeanpuoleinen sanoo, että vasen on kateellinen. Se haluaisi vaihtaa puolta. Minä en anna periksi, sanoo oikeanpuoleinen. Selvä nahistelu nyt minunkin aivoissa. Surullista!

Onneksi pikkuaivoni, joiden toimesta olen mennyt sänkyyn odottamaan unta, oli nähnyt sammakkoperspektiivistä, että molemmat aivonpuoliskot olivat väärässä. Se sanoi että kysymys ei ollut riidasta, vaan paljon pahemmasta asiasta. Kysymys olikin minusta, ja siitä, että isot aivot vain näyttelivät. Ne olivat tehneet ilkeän suunnitelman. Ne aikoivat syödä minut suuhunsa. Ja että pikkuaivotkin olivat vaarassa! Pyhä Sylvi ja jyrähdys! Se vasta kuullosti pahalta. Olin kauhuissani. Aivokurkiaiseni yritti kuulemma toimia välittäjänä, mutta kun talamus ja hypotalamus, jotka asuvat väliaivoissa alkoivat toimia pikkuaivojen puolustajina, se vaikeutti huomattavasti isojen aivojen yritystä niellä pikkuaivoja ja minua sisuksiinsa.

Mutta kun katsoin ympärilleni, kalpenin kun huomasin, miten pääni oli jo melkein niskaa myöten mennyttä. Silmissä näkyi vain punaista ja mustaa. Siinä minä pyristelin ja sätkyttelin. Ja kun aivokurkiainen sijaitsi isojen aivojeni sisällä, puristuksissa, ei siitä ollut välittäjäksi ollenkaan. Se luopui toivottomana toimestaan. Tämäkö on minun loppuni, kohtaloni kuolla elävänä, ennätin ajatella ja itkeä lirautin.

Mutta tiedättekö, joskus tapahtuu jotain oikein kummallista! Niin kummallista, että sitä voi jo tosissaan ihmetellä. Ajatelkaa, uskokaa tai älkää, ihan miten haluatte, mutta niin vain tapahtui että jokin raksahti pääni sisällä ja minä tulin järkiini. Minä, jota pidettiin sekopäänä, vedin rauhallisesti ja vakaasti pääni pois tuon hirveän olennon suusta, ja aloin rauhoittua. Myrsky, joka oli roihunut aivoissa alkoi tyyntyä. Älyn lempeät tuulet silittivät päätäni ja lämmittivät suloisesti. Voi, miten se tuntui ihanalta. Höristin korvia. Jostain kuului ääni: Minä luon teille kaikille kasvot joista hyvyys vilkahtaaa vihaisten uurteiden lomasta. Mistä se tuli. Minustako? Voi, en minä tiedä.

Ja tänä aamuna kuulin ihan selvästi, kun joku sanoi: ”Te kaikki maailman ihmiset olette vain osa luontojärjestelmää, joka on suunniteltu uusiutumaan. Te synnytte, elätte ja kuolette, annatte uudelle tilaa...” Se tuli kyllä radiosta, siitä olen varma. Ja sen minä kyllä jo jotenkin ymmärsin. En minä aivan tyhmä ole. Mutta miten tämä juttu minuun kiepsahti? Siinäpä onkin ihmettelemistä.

                                  

                       Hannigan & GSO - LIGETI Mysteries of the Macabre

        

Uusi vuosi tulee varpaillaan

Vuosi vaihtunut. Mies istuu kuvassa kuvittelemallaan rannalla 'aavan meren tuolla puolen' ajatuksissaan. On kuin syksy olisi tullut takaisin. Lumi sulanut. Mitä mies ajattelee? Ehkä mennyttä aikaa. Mutta katse on eteenpäin. On kuin hän miettisi, mitä nyt on tulossa. Niin mitä? Kukaan ei voi hänelle vastata. Eikä hän vastausta odotakaan. Aurinko valaisee vielä maisemaa, se pilkistää pilvien raosta ja tuo viileää valoa rannalle. On kylmä. Varmaan hän kuuntelee hyytyneen veden, taivaan ja maan ääniä. Säilöö ne mieleensä ja ajattelee, kuinka yksinkertaista elämä on, jos ottaa sen vastaan hetki hetkeltä, eikä anna sen vyöryä koko voimallaan päälle.


Ja minä tässä annan teille parasta, mitä tällä hetkellä tiedän. Se on musiikkia jota kuunnellessa tunnen vavahduksia mielessä, se kuljettaa mukanaan mutta mihin? Sitä minä en voi tietää. Mutta iloitsen joka hetkestä kun kuuntelen. Se täyttää minut voimallaan, ja vaikka se välillä riippuu kuin ohuen langan varassa, yhden kirkkaan ja kauniin soinnun viedessä sitä eteenpäin, kuljen mukana ja odotan suurta loppuräjähdystä, kerään ennen sitä ja sen jälkeen tulevista hiljaisista, kiireettömistä sävelistä energiaa jaksaakseni paremmin elämää. Sävellys on yksityinen eikä sitä saisi vielä jakaa. Mutta julkaisen sen vain tässä blogissani kiitokseksi niille, jotka vaivautuvat täällä käymään.  Ja eihän kenenkään ole pakko sitä kuunnella. Laitan sen tuonne loppuun.


Kylläpä nyt on hiljaista uudenvuoden yöräiskeen jälkeen. Pitkin iltaa oli kuulunut pamahduksia kuin harhalaukauksia, mutta keskiyöllä räjähti. Säkenet lentelivät taivaalla muuttuen tähtisateeksi. Vasta aamuyöllä ne sammuivat ja tuli hiljaista. Hiljaisuus tuntui hyvältä. Se oli kaunista. Unikin uskalsi tulla. Näin unta että olin kutsunut vieraita ja niitä tulvi koko ajan sisään ruuhkaksi asti, seinät natisivat. Olin ajatellut järjestää jotain mukavaa ohjelmaa heitä varten. Olin käynyt kaupassa ostamassa heille herkkuja. Nyt he kaikki tuijottivat minua. Totesin, etten ollut tehnyt yhtään mitään heidän hyväkseen, en edes muistanut, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Mitään syötävää ei löytynyt koko talosta, puhumattakaan herkuista. Kaikki näyttivät nälkäisiltä ja ihmetteleviltä. Vihaisilta. Nolostuneena pakenin unesta. Heräsin.


Eikä äänitiedostonkaan laitto onnistunut. Kone ilmoitti: liian suuri. Kohta tulee uusi päivä, vuorokausi vaihtuu, apua. mitä minä teen? - Ehkä lisään sen tänne, jos saan sen joskus sopivaksi. Nyt toivotan vain kaikille: Hyvää Uutta Vuotta!
Lupauksiaan ei voi aina pitää, vaikka haluaisi.  Sen olen nyt taas kerran oppinut.

Olen niin pettynyt siihen, että en osaa enkä voi, ja uusi vuosi on alkanut. Minun on pakko saada tähän loppuun aikomani musiikin tilalle jotain muuta. Ja se totisesti onkin jotain AIVAN muuta.  Katsopa mitä Meksikossa tapahtuu, kun joku pitää konsertin. Yleisö on riemuissaan ja sepä ei tyydy pelkästään kuuntelemaan, se haluaa olla esityksessä MUKANA! Voi sitä ILOA ja RIEMUA jokaisen kasvoilla.
Liitytään mekin kaikki mukaan,  jooko! Ainakin tuohon riemuun!

                                       

JOULU LENTÄÄ LUO...

Joulu tulee kaikille, se tulee lentäen. Se on henki, joka ei karta ketään, ei jätä  ketään pimentoon, ellei joku sitä kiellä. Se on tasapuolinen, kaikille sama. Se ei pyydä mitään, ei aseta rajoja, sillä ei ole mitään vaatimuksia.  

Jokaisella on  perheen tai oman itsensä luoma käsitys oikeasta joulusta. Se voi perustua uskontoon tai perinteisiin, mutta kaikkialla maailmassa joulua ei edes tunneta. Ja jos tunnetaan ja sitä juhlitaan, se voi olla hyvin erilainen. Kaikki kokevat sen omalla tavallaan. Minulle joulu edustaa hyvän tahdon  henkeä, valoa, joka yrittää valaista synkkää maailmaa. Valoa, joka tuo mukanaan parhaimmillaan rauhaa, toivoa ja rakkautta.  

Monet ajattelevat että joulua pitää valmistaa, muuten se ei suostu tulemaan. Pitää hankkia kuusi, joka koristellaan, pitää olla kynttilöitä, pitää siivota, pitää laittaa hyvää ruokaa, pitää ostaa lahjoja… tekemistä riittää loputtomiin, ja jo sen ajatteleminen voi aiheuttaa ahdistusta.  

Lapsena joulun odotus oli suurimmillaan. Miten piinalliselta tuntui kun aika mateli ja oli laskettava kuinka monta yötä piti vielä nukkua ennen jouluaattoa, ja kun aatto tuli, odotus oli lähes sietämätöntä, sillä joulu tuli vasta illalla. Käytiin joulusaunassa. Sisällä huoneissa oli putipuhdasta. Joulukuusi levitteli oksiaan joihin oli ripustetta kynttilöitä, tonttuja ja hopealankoja, latvassa himmeästi kuultava tähti. Pöytä oli katettu valmiiksi. Valkoisella liinalla lautaset, juomalasit, hopealusikat, veitset ja haarukat ja kolmihaarainen punainen kynttelikkö. Kuusen tuoksun ja keittiöstä tulvivan jouluruokien tuoksun, niiden herkullisten hajujen yhdistelmä, sai joulun tuntumaan joululta. Kaikki oli valmista. Mutta jotain oli vialla.  

Äiti. Äiti itki keittiössä. Lapsilla hätä. "Äiti, mikä sinulla on? Äiti, älä itke!" Äiti ei jaksanut edes puhua. Jotain hän sopersi voipuneella äänellä ja pyyhki silmiään esiliinan kulmaan. Kyllä me lapset ymmärsimme. Joulu oli hänet väsyttänyt. lkeä joulu. Ei edes joulupukki käynyt. Mutta lahjat jaettiin myöhemmin illalla. Ja isä oli sohvalla pitkällään ja luki Yhteishyvästä sarjakuvia meille lapsille jotka oltiin lattialla polvillaan sohvan vieressä isää lähellä. Äiti oli mennyt yläkertaan nukkumaan pois pahaa oloaan. Isä luki totisella äänellä, eikä näyttänyt ollenkaan iloiselta. Sitten hän sanoi: Nyt moskulat nukkumaan.

Tarvitseeko joulua valmistaa? Jotkut matkustavat joulua pakoon. Kerran mekin tehtiin niin. Oltiin nykyisessä Pietarissa, mentiin turistibussilla. Emme tunteneet muita matkustajia. Mutta siellä sitä vaan yhtenä joukkona istuttiin aattoiltana hotellin ruokasalissa. Nurkkaan oli pystytetty turisteja varten joulukuusi, siinä oli punaisia palloja. Kirkkaat kattokruunut valaisivat huoneen, niin että  silmiä häikäisi. Tunnelma pöydän ympärillä oli jäykkä ja juhlallinen. Kaikki istuivat juhlavaatteissa, äänettöminä, selkä suorana ja vain varovasti toisiaan kurkistellen. Seinällä oli rivi kookkaita muotokuvia kullatuissa kehyksissä. Niissä olevat henkilöt elivät omaa elämäänsä. Kukaan niistä ei luonut katsettakaan seurueeseemme. Tarjoilijoilla mustat puvut, valkoiset liinat käsivarsilla. Ne seisoivat ja odottivat että kaikki olivat asettuneet paikoilleen, ja alkoivat sitten tarjoilla. Näin oli aluksi.

Mutta sitten. Kun alettiin syödä, ja lasit lautasten vieressä alkoivat tyhjentyä - ei hätää, nopeajalkaiset tarjoilijat koko ajan valmiina täyttämään niitä - tunnelma alkoi nousta. Se nousi ja nousi. Ja kun ilta oli jo pitkällä, puoliyö ylitetty, olivat kaikki pöydässä istujat jo tuttuja, melkein ystäviä. Äänet kohosivat, joku ehdotti yhteislaulua, Jouluyö, juhlayö, jonkinlaista örinää, joka pian hävisi melun alle. Ilmassa lenteli jo perkeleitä ja vittuja ja muita lystikkäitä suomalaisia sanoja. Jotkut toikkaroivat ympäri huonetta. Joku tönäisi kuusen nurin, perkele, me ei sinua tarvita. Jotkut alkoivat jo nuokkua. Aamuyöstä monet päät jo nuukahtelivat pöydälle tai lautaselle, jotkut tippuivat tuolilta. Siinä vaiheessa tarjoilijat olivat jo poistuneet, mutta jättäneet rivin pitkäkaulaisia pulloja janoisia varten. Jotkut urhoolliset yrittivät vielä harhainen katse silmissä pitää seuraa toisilleen. Kukaan ei varmaan huomannut, että muotokuvat seinillä alkoivat elää. Ne iskivät toisilleen silmää ja tuijottivat pöydälle ja lattialle tuupertuneita. Toisilla niistä oli halveksiva ilme, toiset vain hymyilivät pahanilkisesti. Jossain vaiheessa näytti siltä että ne alkoivat kaikki  nauraa hohottaa suu auki. Sinne ne jäivät nauramaan kun aamuyöstä yksi ja toinenkin alkoi poistua. Ihmettelen vieläkin, miten itse kukin seurueesta löysi omaan huoneeseensa. Osa varmaan jäi kaatuneen kuusen viereen makaamaan. Eikä aamulla aamiaisella toisessa huoneessa ollut montakaan seurueen jäsentä paikalla. 

Kaikesta oppii. Nyt tulossa olevan joulun vietämme kotona. Kannatamme yksinkertaista, riisuttua joulua. Se on kokemustemme mukaan ehdottomasti paras. Kuuntelemme joulumusiikkia. Takassa saattaa olla tuli. Joitakin kynttilöitä ikkunalaudalla. Ulkona pihassa led-valoihin puettu pensas toimii joulukuusena. Se riittää meille. Ehkä vielä vähän riisipuuroa, jos tuntuu siltä että on nälkä. Ja ehkä omena maistuisi. Ja kun iltateen kanssa puraisee piparkakkua, se maistuu joululta. Meillä on uudestisyntynyt joulu. Näin me olemme suunnitelleet. 

Kun nyt katson ikkunasta, on aattoon noin viikko. Maa on valkoisena , puitten ja pensaiden oksilla lunta. Sisällä ja ulkona on rauhallista. Saa nähdä millaista on aattona. Oli lunta tai ei, meillä on lämmin, riisuttu joulu. Uudesti syntynyt. 

Ehkä jo nyt kuuntelemme musiikkia, jota on tarjolla tuossa alapuolella. Se on Mozartia, sopii näin joulua odotellessa. Mutta ehkä Jussi Björling, joka on meille paras joulun tuoja, laulaa vasta jouluaattona. 

                   

                                                                   

ILOINEN TARINA

Minä ja mieheni Äxä olemme naimisissa. Virallisesti. Emme harrasta avoliittoja. Ne ovat vanhanaikaisia ja mehän olemme nykyihmisiä! Moderneja ja intelligenttejä. Mitkään kiellot ja käskyt eivät meitä pure. Me teemme niin kuin haluamme, hoidamme asiat, tai ehkä jätämme ne mieluummin hoitamatta. 

Meillä on omat systeemit, joiden mukaan elämme. Ja kun me molemmat olemme fiksuja, emme tietenkään tee niistä vaikeita tai muuten hankalia, sehän olisi hullua! Meidän systeemit toimivat.

Aloitetaan aamusta. Tai ehkä sittenkin illasta. Illalla on tapamme mennä nukkumaan. Siinä ei kai ole mitään erikoista. Eikä siinäkään, että nukumme nykyisin vuoteissa. Yritimme kyllä ensin nukkua lattialla, mutta se osoittautui hankalaksi. Löysimme itsemme aamulla milloin mistäkin, kierimme unessa ympäri huonetta, ja kun Äxä eräänä aamuna löysi itsensä pöydän alta ja iski noustessaan päälakensa pöydän pohjaan niin että kumahti ja joutui pitelemään päätään, tuli mieleen että jospa kuitenkin olisi parempi nukkua sängyssä.

On ilo mennä nukkumaan. Kenenkään ei tarvitse käskeä. Ilomielin pyörähdämme illan tullen kumpikin omaan sänkyymme. Ne ovat (tietysti) arkkitehdin suunnittelemia eikä niissä ole laitoja. Miten helppo kierähtää iltaisin peiton alle; ei tarvitse, jos ei halua (tai ole sillä tuulella) riisua vaatteita, muuta kuin kengät ja sukat, sillä onhan ilo herätä kun vaatteet on valmiiksi päällä. Se säästää aikaa. Eikä meidän tarvitse kuluttaa energiaa turhiin sanoihin, ilta- tai aamuloruihin; kyllä ilta ja aamu itse hoitavat tulonsa ja menonsa.

Sängyt olemme sijoittaneet peräkkäin. Ne ovat päädyistä kiinni toisissaan, niin että voi nukkua jalkapohjat vastakkain. On turvallisen tuntuista, kun illalla oikaisee itsensä, suoristaa polvensa ja asettaa kantapäät toisen kantapäihin ja jalkaterät varpaineen toisen jalkapohjia vasten. On kuin kytkisi itsensä voimavirtaan.

Äxän jalkapohjat ovat lämpimät ja turvallisen leveät, minun kylmät ja kapeat, mutta äkkiä se tasaantuu, ja suloinen lämpö alkaa virrata kummankin koko olemukseen, jalkapohjista päälakeen. Oi, että se on ihanaa! Välillä tulee tunne, että olemme kuin kiinnikasvaneet toisiimme. Eikä se ole mitenkään huono tunne.

Joskus unissa saatamme potkia toisiamme, mutta ei se haittaa. Se on vain unta. Ja jos jalat ovat irronneet toisistaan aamulla herätessä, ei sitä kannata surra. Joka tapauksessa kun nousemme sängystä yhtä aikaa tai erikseen, seisomme kumpikin omilla jaloillamme.  

Äxän sänky on seinän kohdalla. Minulla on hyvä tuuri, kun vuoteeni vieressä, seinämällä, sattuu olemaan ikkuna. Pidän ikkunoista erikoisesti. Ja kun tuo ikkuna vuoteeni kohdalla on iso ja korkea, siitä voi katsella kaupungin valoja, ja jos nostaa vähän katsettaan, näkee missä maa ja taivas yhtyvät. Ja jos vielä siitä nostaa  silmäluomiaan, voi nähdä sen osan maailmankaikkeutta,  jonka silmillä voi tavoittaa. Voi katsella tummenevassa avaruudessa, sen alapuolella, rauhallisina lipuvia pilviä tai iltaruskoa, valoisina aikoina. Syksyisin kun alkaa tulla pimeä, voi katsella kuuta ja tähtiä. Talvella jääkukat ikkunalasissa saattavat haitata näkyvyyttä, mutta silloin voi ihailla sitä pitsimäistä siroutta ja jäljittelemätöntä herkkyyttä, joka peittää lasin pintaa sen ulkopuolella.   

Vähän minua surettaa Äxän kohtalo, kun hän joutuu, halusi tai ei, ennen nukahtamistaan tuijottamaan kattoa. Pelkkä sementtiseinä vieressä. Se kiusaa minua. Se ei ole reilua. Olenkin ehdottanut että kuukausittain vaihtaisimme vuoteita, mutta ei. Hän on niin jalomielinen ja hienotunteinen että hän sanoo, ei hätää, seinän vieressä on ihan hyvä olla. Ymmärrän että hän ajattelee minun parasta. Ja onhan se totta. Kyllä katossakin riittää katselemista. Siinä on vaikka minkälaisia läikkiä ja kuvioita, joku halkeamakin. Vanha talo, täynnä kiinnostavia elämänmerkkejä. Ne kuvaavat aikaa ja ihmisiä.

Äxää kiinnostaa ihmiset, niin miehet kuin naiset. Miehet ovat hänelle kavereita joitten kanssa voi jutella. Kaikki miehet, jotka hän tuntee ovat "reiluja jätkiä", hyviä ja päteviä. Mutta naiset? Naisista hän ei halua jutella. Mutta kun pyysin, että sano nyt edes jotain naisistakin, hän sanoi: naiset on hulluja!

Kyllä minä tiedän miksi hän niin sanoo. Ei se minua yllätä. Olen toki huomannut itsekin, että kaikki tuntemani naiset, puhumattakaan niistä, joita en tunne, ovat lätkässä häneen. Ilmaisen asian noin pyöreästi ja rumalla tavalla, sillä asia huolestutti minua, kovasti. Aluksi. Varsinkin kun yksi tuttu nainen, joka on aika erikoinen, mutta muuten laatuunkäypä ihminen, soitti ja sanoi: ”Et sinä Äxää omista!”

Kyllähän se korvaan särähti ja pani miettimään. Ihmettelin, mikä motiivi hänellä oli se sanoa. Totta kai minä tiesin, ja olen aina tiennyt, ettei toista ihmistä voi omistaa. Miksi hänen oli pakko ilmoittaa se juuri minulle? Ja vielä niin epämiellyttävällä ja uhkaavalla äänellä? Mutta ehkä vika olikin vain äänessä.

Nykyisin tiedän ja ymmärrän sen ja paljon muutakin. Mutta miksi olisin huolissani? Eihän minun tarvitse olla! Minullahan on ystäviä, toisia naisia, jotka tietävät aina kaiken. He kyllä pitävät huolen siitä että pysyn asioiden tasalla. Ja minähän pysyn!

Voin täydellä syyllä sanoa: On ihanaa elää kun on ystäviä! Olen kiitollinen heille. He kantavat kaikki huoleni niin suurella antaumuksella ja tosissaan, ettei minun tarvitse uhrata niihin enää ajatustakaan.
Voin elää täysillä elämääni ja nauttia Äxästä ja jokaisesta uudesta päivästä!

Kun tänä aamuna heräsin ja katsoin ikkunasta, ilostuin. Ensi lumi! Yön aikana koko maa oli muuttunut valkoiseksi! Katoillakin oli lunta. Mikä ihana näky!

Tarkemmin katsottuna se saattoi kyllä olla räntää. Oli vielä melko pimeää, mutta kun katsoi kadulla vastatuulessa ja sohjussa sateensuojansa kanssa ponnistelevaa naista, tuli hyvä mieli. Että noin sitä pitää! Rohkeasti vaan eteenpäin oli sää mikä tahansa!

Äxää ei näkynyt. Hän oli mennyt kai töihinsä. Ilmassa oli valmiin kahvin tuoksua. Ja voi miten söpö näky oli keittiön pöydällä! Siinä oli puhtaaksi pesty kahvikuppi ja sen vieressä keitetty kananmuna. Minua varten siihen asetettu. Oli kyllä syytäkin ilahtua.

Oikeastaan huomaan että kaikkein iloisin olen siitä, että olen iloinen!

Vaikka tiedänhän minä, että syvällä pohjamudassa matelee minussa ikäviä ja hyvin surullisia ajatuksia.

Mutta niistä minä en välitä! Madelkoon siellä jos haluavat. Minua ne eivät enää kosketa.

ÄÄNIAALLOILLA

Kapteeni ja purseri asuvat aluksella, joka nousee hitaasti ylös ja laskeutuu vauhdilla alas ajan aallokolla. Vuorotellen ylös, alas, ylös, alas, keskinopeudella, kävelyvauhtia. Andante.

Alus puskee eteenpäin välittämättä säästä tai vuodenajasta, osa sen miehistöä on jo maailmalla. Vain kapteeni ja purseri ovat uskollisesti paikoillaan ja keikkuvat aluksen mukana.

Laiva on vanha, jo vähän rapistunut, mutta pysyy pinnalla jatkuvan huollon avulla. Se on 18 m pitkä, n.10 m leveä askelmitalla mitattuna. Sen lastina on musiikkia; sinfonioita, konserttoja, yksittäisiä teoksia, ihmisääniä ja nuotteja, kukin omassa kotelossaan. Lisäksi ruumassa on jokunen veistos ja orrella paljon  maalauksia, kaikki huolella pakattuina odottamassa käyttöönottoa.

Osa musiikista on käyttövalmiina kajuutassa laivan keulapäädyssä, lähellä aluksen kalleinta ja painavinta lastia, suurta mustaa flyygeliä, jonka tekijä on ilmoitettu kultakirjaimin sen kyljessä: Steinway ξ Sons. Sitä kohdellaan kuin perheenjäsentä. Sen koskettimet kannen alla on suojattu punaisella huopakankaalla ottamaan vastaan kuolleiden hämähäkkien ja kärpästen kuivuneita ruumiita, joita silloin tällöin tippuu kannen auki ollessa aluksen kattokuvun alta tai seinänraoista. Sotto voce et Lacrimoso.

Kajuutan seinillä, jotka ovat höylättyä raakapuuta, riippuu telineissä monta kitaraa ja maalauksia, tahriintuneita työvaatteita ja huoneentaulu muistiinpanoineen: ruoka-ohje (mitä voi syödä),  painotaulukko (päiväys, paino/kg.), almanakka ja puutelista.

Kitarat kuuluvat perämiehelle, joka eräänä sateisena syysaamuna neljä-viisi vuotta sitten poistui laivasta omille teilleen. Hänelle kuuluu myös luuttu, soitin sekin.

Alus kulkee kohti pohjoista. Idänpuoleisista katonrajassa olevista kajuutan ikkunoista, tulvii sisään aamuvalo, voimistuen, crescendo.

Lännenpuoleisen ruuman yläosasta kannelle asti ulottuvasta kolminkertaisesta ikkunaseinämästä mahtuu päivä leveänä sisään, aperto, reippaana ja estottomana hämärtyäkseen kohti iltaa ja muuttuu hitaasti nopeutuen, larghetto, pimeäksi, jolloin toimintavalmiina oleva valaistusarmeija tarttuu korvaamaan päivänvaloa. Hyttien ja kajuutan katoissa on tiimi lamppuja, jotka jatkavat pontevasti (con brio) päivään kuuluvaa työtä. Yötä uhmaten ne monen lampun voimalla jakavat valoa, kunnes valokin alkaa uupua ja sammuu lamppu lampulta.

Kapteeni menee nukkumaan. Nukahtaa hämmästyttävän nopeasti. Allegro assai. Hänen työnsä komentokannella on uuvuttavaa ja kysyy voimia. Hän vastaa kaikesta ja tekee omaa työtään ihailtavalla ahkeruudella.

Vain yksi lamppu aluksen luoteisosassa, sen äärimmäisessä nurkassa jää palamaan. Se valaisee purserin otsaa joka tutkii laivan lokikirjaa, sinne kirjaamiaan tapahtumia. Samalla hän suunnittelee  uusia. Hänen tehtävänsä on pitää päiväkirjaa menneestä ja tulevasta. Huolehtia maksuista ja laskuista. Välillä hän innostuu ja kirjoittaa sinne omia juttujaan, joissa hän kuvaa elämää laivalla, pitää kirjaa vieraista ja kertoo järjestämistään illanvietoista, joissa yleensä tapahtuu aina jotain kummallista tai muuta merkillepantavaa. Asioita joita on mukava jälkeenpäin muistella.

Välillä hän innostuu niin, että on pakko koettaa hillitä ajatuksia, jotka pomppivat pään sisällä allegro con brio, nopeasti, eloisasti, ja estävät unen tuloa. Niin kauan kuin purserin silmät kestävät, saa lamppu palaa rauhassa ja valo tulvia ulos pimeyteen kajuutan katonrajasta.

Mutta ennen aamunkoittoa tulee muutos, bruscamente, äkkiä, yllättäen.

Valo sammuu ja vain pieni punainen piste jää vahtimaan pimeyttä. Hiljenee entisestään. Diminuendo. Kuulokkeet korvilla purseri laskeutuu pitkäkseen laverin patjalle ja alkaa keinua yötä vartioivasta radiolaitteesta tulvivilla ääniaalloilla.

Tunnelma on yöllinen, notturno, myös radiossa. Rauhallista, unettavaa musiikkia. Kauniita unimaisemia, värikkäitä kukkaniittyjä, tähtien loistetta, tuulen huminaa, kirkkaita korkeita kohtia, matalia maata ryömiviä ääniä, jotka keinuttavat hiljaisuutta, hellästi ja tunteikkaasti, affettuoso.

Vihdoin ne saavat jo tarpeeksi väsyneen purserin sulkemaan silmänsä, ja vihdoin hänkin vaipuu uneen. Pst! Nyt on oltava hiljaa. Oikein hiljaa. Pianissimo. Sshhh, purseri herää pienimmästäkin äänestä.

Sävelet soivat äänettöminä, kuulokkeet ovat valuneet purserin korvilta ja hän nukkuu, nukkuu kuin lapsena, hengittää sävelten tahdissa. Nukkuvilta kasvoilta kuvastuu rauha. Ei painajaisia. Hän näkee unta äidistä, joka on tullut lastaan tapaamaan, kumartunut hänen puoleensa, antaa jotain ohjetta miten selvitä asioista joita elämä tuottaa. Vaikeuksista, joihin ei saa sortua. Äidin läsnäolo hämmästyttää. Juuri kun purseri huomaa siitä ilostua - on pitkä aika siitä kun äidin kasvot ovat olleet niin lähellä - ne alkavat etääntyä ja äiti hämärtyy pois. Äiti, älä...! hän herää huutoonsa. Forte.

Radiossa amuhartaus lopullaan. Signaaleja taivaasta. Pian tulee uutiset. Kapteeni kolistelee jo kannella. ”Vesi on kuumaa!” hän huutaa. ”Huomenta!” Purseri hypähtää sängystä. Grazioso. Kiirehtii kapteenin luo. Ma non tanto. Jää seisomaan vähän matkan päähän. Odottaa. Mitään ei tapahdu. Hän ihailee kapteenin leveitä harteita ja kaartuvaa niskaa, joka ei käänny katsomaan. Vie poskensa lähelle kapteenia. Kapteeni ei huomaa. Asettaa poskensa kapteenin poskeen kiinni. Nyt kapteenin on pakko huomata. Seuraa aamuhalaus. Lämmin hetki. ”Tuliko taas valvottua liikaa?” Ystävällinen, moittiva ääni tunkee itsensä purserin korviin. ”Sinun pitää oppia oikea rytmi!” Maestoso. Juhlallinen, vakaa. ”Yöllä nukutaan. Päivä on valvomista varten!”

Ja niin aamu osaa taas alkaa ajallaan. Ikkunoiden takana on sankka sumu. Purseri käy yöpaita päällä pesemässä kasvonsa kylmällä vedellä. Puut alkavat erottua hämärinä hahmoina sumun seasta. Murukahvia pikkulusikalla kuppiin, viipale leipää, omenahilloa päälle. Kuumaa vettä puoli kuppia, loput maitoa. Päivä hurahtaa käyntiin. Aurinko paistaa kajuutan ikkunoista. Työt odottavat ilman sordiinoa, jarruttelematta. Senza sordino.

Radio syytää uutisia, ikäviä, pahoja. Säätietoja. Kylmenevää. Purseria hermostuttaa. Nopeasti, presto, hän sulkee radion. Kapteeni on kadonnut omiin puuhiinsa.

Kapteenia eivät uutiset pelota. Hän on rohkea ja katsoo suoraan eteenpäin. Alus on oikeassa suunnassa hänen johdollaan. Sforzando, sitä ei voi koskaan kylliksi korostaa.

Purseri on con spirito, henkevä, muttei osaa tehdä mitään kunnolla. Kapteeni pitää huolta kaikesta, myös aluksesta, joka puhkoo aikaa tyrskien. Välillä se keinuu hitaasti, aurinko lämmittää sen kylkiä. Välillä raivoaa myrsky. Pilvet taivaalla sen yläpuolella kulkevat viuhuen ylitse. Aallot käyvät korkeina. Merikotkat valpastuvat. Lokit rääkyvät. Joutsenet soittavat torvea. Pidättäen henkeään, sostenuto, purseri seuraa silmillään tapahtumia. Hän hermostuu kovista äänistä ja odottaa jännittyneenä mitä tapahtuu seuraavaksi.

Pian kaikki on onneksi ohi. Myrsky laantuu ja repaleiset pilvet taivaalla kokoontuvat yhteen ja lipuvat pois. Taas aurinko paistaa. Kaksi joutsenta ui rauhallisesti rinnakkain. Luonto laulaa niiden ympärillä. Laiva oli kallellaan, nyt se oikaisee itsensä. Kaikki hyvin.

Purseri ihailee kapteenin taitoa, kunnioittaa. Kapteeni tietää mitä pitää tehdä. Hän käyttää kaukoputkea. Sillä näkee kauas maailmalle. Purseri tietää että kaukoputkella ei voi kovin lähelle katsella. Mutta vieraat kapteeni osaa ottaa huomioon, antaa ajan huoletta kulua; on seurallinen ja ystävällinen monta tuntia.

Mutta joskus, aina välillä, kapteeni laskee kaukoputken käsistään ja pysähtyy. Kääntyy katsomaan purseria avoin, paljas katse kasvoillaan. 

Sitä katsetta purseri rakastaa. Se tulee lähelle. Se soi äänessä. Amorella. Tunteikkaasti, hellästi. Affettuoso. Se kestää jonkin aikaa. Menee pois. Kapteenin kurkku karahtaa. Elämä jatkuu. Työ ja tekeminen ovat tärkeitä. Sen purseri ymmärtää. Ei voi vaatia liikoja. Eivät hänen unensa ja ajatuksensa kapteenia kiinnosta. Kapteenilla on omat näkynsä ja ajatuksensa.  Ne ovat hänelle tärkeitä.

Mutta missä perämies? Perämies! Pieni paljasjalkainen huuliharppua soittava, hyppelehtivä olento! Päivänpaiste. Onko häntä ollutkaan? Ehkä se on vain unta. Purseri katsoo kuvaa hytin seinällä. Pieni poika, viisivuotias, hymyilee siinä iloisena, nauraa silmillään. Purseri tuijottaa kuvaa. Aika humisee korvissa hitaasti, leveästi. Largo. Olo on haikea. Lacrimoso. Itkettää. Miksi kaikki katoaa ja muuttuu. Seinissä on elämän jälkiä. Purseri yrittää unohtaa. Perämies kulkee omaa tietään. Hänellä on oma tapansa tehdä näkymätöntä näkyväksi.

Purseri luovuttaa ja aloittaa päivän työn. Usein hän työskentelee koneella, suunnittelee tulevaisuutta. 

Se on kovaa puuhaa. Pitää tehdä näkyväksi jotain, mitä ei ole olemassa. Ei se ole helppoa. 

Välillä hän käy tervehtimässä tuttuja sosiaalisessa mediassa. Se on hauskaa. Ei hän koskaan tunne yksinäiseksi itseään, onhan hänellä lähellä koko maailma, käden ulottuvilla, netissä. Yhteinen maailma, jota kukaan ei voi omistaa, vaikka jotkut niin ajattelevat. Kuka tahansa saa siitä nauttia. Rajoista ja aidoista on vain harmia.

Jossain taustalla tykit jylisevät, kuuluu ammusten teräviä ääniä, ne puhkovat korvia, viiltävät ilmaa. Uutiset rikkovat rauhaa. Niitä tulee koko ajan vaikkei    haluaisi kuunnella. Mutta pakkohan on seurata maailman tapahtumia. Ei voi elää tietämättä mistään. Purserin mieli lepattaa. Miksi maailma on hyvä toisille, toisille paha? Mitä pitäisi puolustaa? Ja miten? Purseria ahdistaa. Hän yrittää tarttua omaan osaansa maailmasta, käsi lipeää ja maailma katoaa. Alus pysähtyy, ovi tärähtää.

”Tui, tui!" kuuluu leikkisä ääni hytin ovelta. Kateenin silmät vilkuttavat. Hän on hyvällä tuulella.

Purseri rauhoittuu. Hän jatkaa ajatustaan. Yksinäisyys on harhaa. Ei kukaan voi olla yksin. Yksin itsensä kanssa, yksin yhdessä. Mahdotonta. Jokaisella on kaksi kättä, kaksi jalkaa, silmiä kaksi ja korvia. Käsi voi tarttua toiseen käteen. Jalka voi olla toisen jalan kaveri. Korvat kuulevat toisensa. Silmät näkevät itsensä peilistä. Peili kokoaa tarvittaessa kaikki osat yhteen.

Ja jos osaa katsoa, näkee peilistä toisen peilin. Sen sisällä peilejä jatkuvana sarjana.

Kapteeni tuli komentokannelta odottamaan uutisia.

”Ennen uutisia ehdimme vielä kuunnella Arvo Pärtin, Spiegel im Spiegel, Peili Peilissä”, kuuluttajan ääni toteaa ystävällisenä radiossa.

Pian sävelet lennähtävät silmien eteen. Ne soivat korvissa. Kaunista! kapteeni sanoo. He istuvat rahilla ikkunaseinää vastapäätä. Kapteeni ja purseri. Laiva keinuu hitaasti. Purseri tarttuu kapteenia kädestä. Käsi kädessä he kuuntelevat radiosta tulevaa sävelteosta. Siinä kaksi soitinta kulkee samaa matkaa. Ne soivat yhdessä, mutta kummallakin on oma keinuva polkunsa. Kapteeni ja purseri ovat itsekin kuin kaksi soitinta, pasuuna ja piccolohuilu. He avaavat korvansa ja ihailevat rinnakkain eteenpäin soljuvia ääniä. Toinen, jousisoitin, myötäilee vierellään pulpahdellen pomppivaa kosketinsoitinta. Kaunista. Rauhallista. Sävelet seuraavat toisiaan, kieppuvat toistensa lähellä, solmiutuvat toisiinsa, erkanevat. Niin elämässä tapahtuu.

Alus, jonka kajuutassa he istuvat, keinuu koko ajan eteenpäin maailmassa, joka pyörii radallaan avaruudessa toisten taivaankappaleitten kanssa.

Tällä hetkellä on kaikki rauhallista. Kauniin  yksinkertaista. Tuntuu, että jokaisella sävelellä, jokaisella henkäyksellä, joka taivaankappaleella on oma tehtävänsä ja paikkansa. Mitään ei tarvitse pelätä. Kaikki on hyvin ja oikenee, jos vaikka onkin mutkalla. Purseri puristaa kapteenin kättä. Kapteeni kääntää päänsä ja katsoo purseria kasvoilla avoin ja paljas katse. Hän puristaa nyt puolestaan purserin kättä.  Ma non troppo. Molte moderato.

                  

                   Arvo Pärtin sävellys Spiegel im Spiegel                                    

Jürgen Kruse (Piano) ja Benjamin Hudson (viulu)

  

SIELUNMESSU (ECCE HOMO)

- Maailmassa kaikki alkoi sanalla kyllä. Molekyyli sanoi kyllä toiselle molekyylille ja elämä syntyi. Mutta ennen esihistoriaa oli esihistorian esihistoria ja oli ei koskaan ja oli kyllä.
Näin aloitti Clarice Lispector, brasialainen kirjailija, pienikokoisen kirjansa Tähden hetki.

Kesti tovin ennen kuin tajusin: näin tapahtuu vieläkin, aina ja kaikkialla, ja on aina tapahtunut.

Ecce homo! Katso ihmistä. Katso vaikka minua.Tässä olen, yksi n.7:stä miljardista ihmisestä. Istun tai nousen vaikka seisomaan edessänne. Esihistoriani on kulkenut kahta reittiä, toinen itäistä, toinen läntistä, ja kun vanhempani kohtasivat toisensa keskellä, minulle sanottiin: kyllä! Minulla oli lupa syntyä. Se tapahtui tähtikirkkaana yönä, jolloin oli pakkasta.

En muista tuosta ajasta mitään, vasta noin kolmevuotiaana sain ensimmäiset muistoni: vaalean kukkamekon jossa oli vadelmanpunaiset napit. Mentiin isän kanssa hakemaan äitiä sairaalasta. Odotin autossa, kun äiti isän saattelemana tuli sairaalan ovesta ja kantoi sylissään hartiahuiviin käärittyä myttyä. Se oli minun sisko, joka näytti suppusuineen ja hämmästyneillä pyöreillä silmillään pieneltä hiireltä. Samana päivänä tuli Kaisu-täti kylään, katsomaan siskoa, ja toi minulle siniset lasihelmet.

Saat sinä katsoa minua! Vaikka minua vähän ujostuttaa. Tämä on ulkoinen kehikkoni tällä hetkellä: Pituus 168, paino 60. Sopisin Lidlin mainokseksi, sillä jalassa minulla on Lidlin ihoa myötäilevät farkut ja jalkateriä hyväilevät Lidlistä ostamani siniset juoksukengät; päällä valkoinen Lidlin paita, joustavaa kangasta, kaula-aukko sopiva kultaiselle ketjulle niin että se voi levätä iholla. Se on ainoa koru, jota kannan. Isä osti sen kerran äidille, halusi ilahduttaa äitiä, mutta äiti kauhisteli sen kalleutta enkä nähnyt sitä koskaan äidin kaulassa. Isä oli pettynyt. Mutta minä kannan sitä nyt muistona hyvästä isästä josta olin jo lapsena ylpeä.

Mutta eihän teitä, niin kuin ei minuakaan, ulkoinen olemus kiinnosta. Katsotaanpa mitä kehikon sisältä löytyy. Pakko tuottaa teille pettymystä. Niin on silkkoa sisällä. Tyhjyyttä. Tietysti sieltä löytyy ne elimet, jotka luultavasti on meillä kaikilla, on suolet ja maksa, keuhkot ja sydän, mahalaukku ja kaikki muut asiaankuuluvat elimet kurkkutorvea unohtamatta, mutta sielu? Missä se on? Onko sellaista ollenkaan? Ehkä se on kuollut. Requiem sen muistoksi. Sielunmessu! Olisi se minusta hienoa, jos sielu olisi vielä käytössä, mutta sehän on jo pelkkänä sanana vanhentunut, se herättää negatiivisia tunteita, se ärsyttää, ainakin paljon lukeneita.

Mutta silti se ansaitsee muistoseppeleen, joista mielestäni yksi kauneimmista ja vaikuttavimmista on Mozartin kuolinvuoteellaan säveltämä. Sen voit kuunnella tuolta lopusta, juhlavimmat ja vaikuttavimmat kohdat siitä.

Yhden hämmästyttävän löydön tein, kun tutkin sisustaani. Sieltä löytyi pieni olento, lapsi, taitavasti piiloutuneena. Se on ilmeisesti reliikki lapsuudesta, joka ei tahdo irrottaa otettaan minusta. Ilmeisesti se saa ravintonsa onnellisesta lapsuudesta, jolloin en tiennyt vielä maailman pahuudesta, elämän epävarmuudesta, enkä taivaanrannalla olevista mustista pilvistä.

Lapsi minussa on pitänyt elämää yllä. Se on auttanut näkemään asiat ihmeellisinä ja pääosin hyvinä. Jos ne ovat pahoittaneet mielen, se on etsinyt syytä itsestä. Toiset ovat sen mielestä ihailtavia: kuinka he ovatkaan varmoja ja tietävät kaiken! Osaavat elää oikealla tavalla, tottuneesti, liikaa ihmettelemättä ja liikoja puhumatta. Ja jos asiat tuntuvat liian vaikeilta se neuvoo: hyppää yli! Itse se tykkää hyppimisestä, se hyppelehtii huolettomana ja hyppää narua tai ruutua, on piilosilla, etsii toisia, ja kun joku löytyy, se on riemua! Se kyselee ja uskoo mitä sanotaan. Se ei epäile.

Elän yhä kysymysten varassa.
Sen verran aikuisuus on vaikuttanut, että en usko enää kaikkea. Epäilen.

Minulla on uusi ystävä, Clarice. Nimimerkki meri blogista Unkuri, esitteli hänet kerran minulle: ”Minusta tuntuu, että pitäisit Clarice Lispectorista.” hän sanoi ja suositteli että aloittaisin tutustumisen kirjasta Tähtihetki.

Minä, tähtien alla syntynyt, musta-valko ihminen, puolet pimeää, puolet valoa, tutustuin tähän kirjailijaan, mutta en ensin ymmärtänyt häntä, pidin häntä snobina ja hienostelijana. Vasta toisella yrityksellä pääsin sanojen läpi hänen sisäiseen maailmaansa, ja nyt, vaikka hän on jo kuollut, hän elää minulle jokaisella solullaan täysiverisenä ja eloisana ja pitää minua yhdessä sisälläni olevan lapsen kanssa pystyssä sillä materiaalilla jota jätti jälkeensä.

Otan todesta Claricen puheet. - Ajatteleminen on aktista, tunteminen on faktista, hän sanoo. - Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, hän sanoo.

Välillä tunnen hänessä itseni. Minäkin olen täynnä kysymyksiä, elän niistä ja pidän kirjoittamisesta. Minussa on vain se vika, että tunteet ovat ottaneet vallan ja päässeet nakertamaan sisimpääni niin että elämänhalu on välillä nollilla ja halu lopettaa kaikki sisäistä minääni koskettavat asiat, kirjoittaminen mukaan luettuna, ovat ajankohtaisia. Olen halunnut mykistää ja kuolettaa loputkin itsestäni ja vetäytyä tyhjään tilaan sisälläni. Kaipaan rauhaa kyllästyneenä kysymyksiin: Milloin sinusta tulee aikuinen? 

Toivottavasti ei milloinkaan, vastaan itsekseni. Päinvastoin. Haluan suojella sitä pientä oliota, lasta, mielessäni. Teen itselleni pienen pesän sen viereen.

Clarice on eri mieltä. - Omat rajat pitää ylittää, hän sanoo minulle. - Ei kuunnella muita. Ja jos kirjoittaa, pitää kirjoittaa sitä mitä haluaa.

Uskon häntä. Mutta mitä teen kaikille kysymyksille, jotka vaivaavat minua? Miten ihmiset pystyvät elämään ilman kysymyksiä? Eivätkö he pakahdu? Onko totta että heille on kaikki selvää, mitään ei tarvitse kysellä?

Ehkä se on mahdollista niille, jotka ovat itseriittoisia, jotka eivät tarvitse muita ihmisiä. Niille, joille oma elämä on kylliksi ja riittävä. Se mikä heitä vaivaa, ei kuulu toisille. Vai onko niin että juuri he ovat niitä onnellisia, jotka elävät ilman ongelmia rauhallisesti elämänsä loppuun asti? Onko sellainen elämä mahdollista?
Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti, päättyvät sadut. Mutta entä todellisuudessa?

- Niin kauan kuin minulla on kysymyksiä mutta ei vastauksia, jatkan kirjoittamista, sanoo ystäväni Clarice. Pitäisikö minun uskoa häntä?

- Jumala on maailma, hän sanoo ja katsoo ystävällisesti minua kirjansa sivulta ja jatkaa: 

- Totuus on aina jokin sisäinen selittämätön voima. Elämäni aidoin puoli on tunnistamaton, äärimmäisen intiimi eikä koskaan yhdellä sanalla määriteltävissä. Sydämeni on tyhjentynyt kaikista toiveista ja kutistunut yhteen, viimeiseen tai ensimmäiseen, sykäykseen.

Minusta hän puhuu viisaasti ja oikein. Minähän melkein uskon häntä, ihmettelen. Niinhän se on, niin kuin hän sanoo.

Vähän myöhemmin hän puhuu onnesta. - Onnea? hän hymähtää, en ole ikinä nähnyt tyhmempää sanaa...

Miksi hän lyttää onnen? ihmettelen. Siihen hän ei anna vastausta. Ehkä minun on se itse löydettävä kirjasta, jossa hän kertoo kadulla vastaan tulleesta tytöstä, jonka elämä vain on, ilman että hän sitä itsekään huomaa; tytöstä, joka on kotoisin Rio de Janeiron slummista, käynyt elämässään vain kolme vuotta koulua ja joka hymyilee kadulla vastaantulijalle, mutta jonka hymy menee aina hukkaan, sillä kukaan vastaantulija ei edes huomaa häntä. Hän on mitätön. Hän ei ole kenellekään olemassa, maailma tulee mainiosti toimeen ilman häntä, ja jos kysyisi tytöltä mitä tahansa hän vastaisi: ”En tiedä”.

Muuan rahanahne ennustaja, jonka luokse tämä tyttö sattuu menemään, ja antaa hänelle kaikki rahansa onnellisena siitä, että ennustaja loihtii hänelle kokonaan uuden elämän, loistavan, ylellisen joka tulee rikkaan miehen muodossa. Nyt vasta hän tuntee itsensä ihmiseksi, jolla on ajateltavaa ja tulevaisuus. Hän kiittää ennustajaa uudesta, luvatusta elämästään.

Tämä tapahtuu vain vähän ennen kun hän toivoa täynnä, hymy huulillaan, on ylittämässä katua, ja valtava keltainen Mercedes ajaa hänen päälleen. Hän kaatuu ja jää siihen makaamaan, juuri kun on ennättänyt huomata olevansa jo lähellä ennustajan lupaamaa ylellisyyttä keltaisen upean auton muodossa. 

Siihen hän kaatuu ja jää ihmisten töllättäväksi.

Vihdoinkin hänet huomataan. Kuoleeko hän? Kuolee. Ikävä sanoa. Niinhän me kaikki kerran teemme, mutta kuolemmeko toivorikas hymy huulilla niin kuin tuo tyttö?

Clarice ei halua tappaa kuvaamaansa henkilöä, vaan jättää hänet paikalla olleiden ihmisten varaan, joista kenellekään ei juolahda mieleen tehdä mitään tämän hyväksi. He vain katsovat, mutta antavat katseillaan tytölle arvokkaan lahjan: olemassaolon. Päälleajanut auto on jatkanut matkaansa ja on ajajineen jo kaukana.

Kaikki elämän jättäneet raapaisut ja kolhut menettävät merkityksensä, paranevat itsestään ajan tai tahdon voimalla. Ne pitää unohtaa, minulle sanotaan. Mutta miten saisi muistin vaikenemaan? Ajattele vain hyviä ja iloisia asioita! he sanovat. Täytä muisti niillä! Se tuntuu hyvältä neuvolta, mutta vaikealta toteuttaa.

Mitä Clarice tähän sanoisi? Hän ei vastaa suoraan, hän kysyy vastakysymyksen: Kuinka paljon valo painaa?

Jään tuumailemaan sitä. Kuolema ei ole mikään vaikea asia, se tapahtuu meille kaikille. Aurinko, valon lähde, sammuu sekin aikanaan, sanovat tiedemiehet. Elämä loppuu silloin, ainakin tässä muodossa, joka alkaa olla meille tuttu. Jälkeemme tuleville se saattaa olla jo eri muodossa. Kaikki jatkuu ilman ihmistäkin, mutta elämisen muoto muuttuu, se muuttuu nytkin, koko ajan.

Kuinka paljon valo painaa?

Valo painaa yhtä paljon kuin ihminen. Kun järjen valo sammuu, sammuu ihminen. Kun auringon valo sammuu, sammuu koko ihmiskunnan elämä. Entä sen jälkeen? Syntyykö uusi ihmiskunta, joka kestää pimeyttä ja ääretöntä kylmyyttä? Ei vastausta.

Kysymykseni eivät näytä loppuvan. Siksi pohdintani on hyödytöntä. Ehkä se muistuttaa jossain mielessä sielunmessua, jossa ihmetellään kaiken katoavuutta.

Viimeinen lause, jonka Clarice sanoo minulle kirjan lopussa, sisältää vain yhden sanan: Kyllä.
Siinä on hänen vastauksensa yksinkertaistettuna. Siinä on kaikki tarvittava. Siinä on alku ja loppu. Se sana sopii meille kaikille. Kyllä!

                  

Kun tuota yllä olevaa kuuntelee, kuuntelee tarkasti, unohtaa itsensä ja kaiken ikävän. Syvä hartaus täyttää mielen. Requiem, Mozartin sielunmessu vastaa kysymyksiin tavalla, joka saa ne kaikki vaikuttamaan turhilta.